Naamioteatteri

Naamioteatteri on näyttämötaiteen muoto, jossa esiintyjien kasvot on verhottu naamioilla tai puolinaamioilla. Erona puolinaamioiden ja koko kasvoja peittävien naamioiden välillä on se, että puolinaamioiden kanssa näyttelijä saa puhua ja esimerkiksi peittää kädellä kasvonsa. Tavalliseen naamionäyttelemiseen se ei kuulu. Naamionäyttelemisessä näyttelijän tulee näytellessään ottaa perusnäyttelemiseen kuuluvien lainalaisuuksien lisäksi huomioon monia sellaisia asioita, jotka eivät kuulu tavalliseen näyttelemiseen. Näitä naamionäyttelemisen liittyviä "kultaisia sääntöjä" ovat esimerkiksi, ettei naamion takaa saa päästä ääntäkään, naamiota ei saa riisua eikä pukea kenenkään nähden vaan on käännyttävä selin katsojiin, jos naamio täytyy pukea tai riisua ihmisten edessä. Käsiä tai mitään muutakaan ei saa nostaa naamion eteen, muutoin naamion rooli putoaa. Toisaalta naamionäytelmässä niin sanottu "roolista putoaminen" ei välttämättä ole aivan niin läpinäkyvää, kuin tavallisessa näytelmässä, sillä naamion takana voi melko huoletta virnuilla ja nauraa äänettömästi niin, ettei yleisö sitä huomaa. Naamioteatterin kultaisiin naamionkohtelusääntöihin kuuluu myös se, että naamiota on kunnioitettava ja sitä tulee pitää vasemmalla polvella, kun istutaan naamion kanssa.

Naamio

Naamionäyttelemisen eräs selvin ero tavanomaiseen teatteriin verrattuna on näytelmän rytmi. Näyttelijän lavalle tulo ja lavakäyttäytyminen on paljon merkityksellisempää, sillä mimiikka ja muu lavalla olo ovat ainoita keinoja näytellä naamionäyttelemisessä, ja siten niiden rooli on korostunut.

Naamionäytelmä oli suosittua 1500–1600-lukujen eurooppalaisissa hoveissa. Naamionäytelmiin kuului musiikkia, tanssia, laulua ja näyteltyjä osuuksia. Oli myös tavallista, että naamionäytelmissä esiintyi ammattimuusikoiden ja -näyttelijöiden lisäksi hoviväkeä ja kuninkaallisia.[1]