NKVD
NKVD (ven. Народный комиссариат внутренних дел, Narodnyi komissariat vnutrennih del kuuntele ääntämys (ohje), sisäasiainkansankomissariaatti) oli Neuvostoliiton sisäministeriö, joka perustettiin Neuvosto-Venäjällä vuonna 1918. Aluksi sen tehtäviin kuuluivat maan sisäiset asiat, muun muassa poliisitoimi, mutta salaisen poliisin Tšekan seuraaja GPU toimi sen osana vuodet 1922–1923.
NKVD | |
---|---|
Народный комиссариат внутренних дел Narodnyi komissariat vnutrennih del |
|
Perustettu | 1918 |
Lakkautettu | 1954 |
Päämaja | Lubjanka, Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto |
GPU:n johtajana toimi vuosina 1926–1934 Vjatšeslav Menžinski (1874–1934). Menžinski oli myös bolševikkipuolueen keskuskomitean jäsen. Hänen seuraajansa oli Genrih Jagoda, joka syrjäytettiin vuonna 1936. Jagodan tilalle puolestaan tuli Nikolai Ježov, joka vastasi käytännössä niin kutsutun suuren puhdistuksen eli Stalinin vainojen johtamisesta vuosina 1936–1938, kunnes tuli itse puhdistetuksi 1940.[1]
Venäjän NKVD lakkautettiin vuonna 1934, jolloin perustettiin Neuvostoliiton NKVD. Tällöin myös GPU:n seuraaja OGPU siirtyi osaksi NKVD:tä ja sai uuden nimen Valtion turvallisuuspäähallinto (GUGB). 1930-luvulla Josif Stalinin johtaman suuren terrorin aikana NKVD nousi valtioksi valtion sisällä ja sen lonkerot ulottuivat syvälle yhteiskuntaan kaikille elämänalueille. Stalin käytti NKVD:tä terrorin työvälineenä, ja se teloitti ja vei gulag-vankileireille miljoonia ihmisiä.[2]
Suuren vankimäärän ansiosta NKVD saattoi ryhtyä suurten julkisten rakennushankkeiden urakoitsijaksi, kuten Stalinin kanavan rakentamisen. Rakentamisen tarkoituksena ei ollut pelkästään tuottaa pakkotyöllä halpaa perusrakennetta kansantalouteen, vaan myös tappaa itsenäisiksi talonpojiksi eli kulakeiksi luokitellut vangit. Stalin oli julistanut tammikuussa vuonna 1930, että kulakit oli tuhottava yhteiskuntaluokkana.[3]
Salainen poliisi toimi aktiivisesti myös ulkomailla. Sen ulkomaantiedustelun johtajana toimi vuosina 1921-30 Mihail Trilisser. Ulkomailla tiedustelua hoitivat paikalliset tiedustelutoimistot eli edustustot (residentuurat) päällikkönsä (residentin) johdolla. Salaista tiedustelua harjoittaneet residentit olivat yleensä kohdemaassa julkisesti toimivan lähetystön, kauppaedustuston tai Neuvostoliiton valtiollisen yrityksen työntekijöitä.[4] GUGB:n agentit kidnappasivat venäläisemigranttien valkoisen armeijan komentajan, kenraali Jevgeni Millerin Pariisissa vuonna 1937. Miller teloitettiin myöhemmin Moskovassa. GUGB:n agentti murhasi marxilaisen toisinajattelijan Lev Trotskin Meksikossa vuonna 1940.lähde?
Toisen maailmansodan aikana 1941 NKVD:stä erotettiin sotilaallista turvallisuutta varjeleva osa, joka alistettiin maa-armeijalle ja laivastolle. Valtiollinen turvallisuus erotettiin omaksi ministeriökseen ”Valtion turvallisuuskansankomissariaatiksi” (NKGB). Sen kansankomissaarina toimi V. N. Merkulov ja ulkomaantiedustelun päällikkönä komissaari P. M. Fitin.[5] Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon NKGB:stä sekä maa-armeijan ja laivaston turvallisuusosista tuli uudelleen GUGB ja osa NKVD:tä. Vuonna 1943 nämä elimet erotettiin jälleen NKVD:stä ja nimettiin taas NKGB:ksi sekä Smeršiksi. Sodan aikana Stalin käytti salaisen poliisin yksiköitä rintamakarkureiden ja vihollisen kaukopartiomiesten pysäyttämiseen (ja teloittamiseen) sekä laajojen väestön pakkosiirtojen toteuttamiseen.lähde? NKVD pani sodan aikana toimeen useita vankiteloituksia, kuten Katynin joukkomurhan. Sodan jälkeen se hallinnoi miehitetyssä Saksassa NKVD:n erikoisleirejä.
Vuonna 1946 Neuvostoliiton kansankomissariaatit nimettiin ministeriöiksi, jolloin NKGB:stä tuli valtion turvallisuusministeriö (MGB) ja NKVD:stä sisäasiainministeriö (MVD). Ne yhdistettiin jälleen 1953 Stalinin kuoltua mutta erotettiin lopullisesti 1954, jolloin ministeriön tilalle perustettiin Valtion turvallisuuskomitea, KGB. Sisäministeriölle jäivät rikospoliisi, rangaistuslaitokset ja palokunnat.[6]
NKVD:n univormujen ”aselajiväri” eli arvomerkkien taustan ja lakin osien väri oli tummahko sininen. Lakin päällys oli kokonaisuudessaan tätä väriä ja siksi NKVD-miehiä kutsuttiin puhekielessä ”sinilakeiksi”.[7]
Lähteet
- Markku Salomaa: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 231, 323–324. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
- Stephen Weir: Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana, 2008) Suom. Veijo Kiuru. Schildts 2010. s. 138
- Rautkallio, Hannu: Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla, s. 22–23. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19970-2.
- Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana, s. 164, 178-180. Edita, 2006. ISBN 951-37-4628-3.
- Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana, s. 178-179. Edita, 2006. ISBN 951-37-4628-3.
- TL's History of the Ch.K.-OGPU-NKVD-KGB (englanniksi)
- NKVD:n ja MVD:n päähineet Under the Red Star (englanniksi)
Kirjallisuutta
- Butler, Rupert: Neuvosto-Venäjän mustat vuodet: Salainen poliisi tsaarinajoista nykypäivään. (Stalin’s instruments of terror: Cheka, OGPU, NKVD, KGB from 1917 to 1991, 2006.) Suomentanut Päivi Paju. Helsinki Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-492-147-3.
- Solženitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo 1918-1956: Taiteellisen tutkimuksen kokeilu, kirjat 1–3. (Arhipelag GULAG). Suomentanut Esa Adrian. Tukholma, Tampere: Wahlström & Widstrand, Kustannuspiste, 1973, 1976, 1978. ISBN 91-46-12142-0, ISBN 951-95191-5-7, ISBN 951-95192-7-0.
Aiheesta muualla
- Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta NKVD Wikimedia Commonsissa