NHL-kausi 1967–1968

NHL-kausi 1967–1968 oli National Hockey Leaguen historian 51. kausi. Sen aikana 12 NHL-joukkuetta pelasi kukin 74 runkosarjaottelua.[1] Liigaan tuli mukaan kuusi uutta joukkuetta, jotka olivat California Seals, Los Angeles Kings, Minnesota North Stars, Philadelphia Flyers, Pittsburgh Penguins ja St. Louis Blues.[2] California Seals vaihtoi nimekseen Oakland Seals kesken kauden 8. joulukuuta 1967.[2] Stanley Cupin voitti Montreal Canadiens, joka kukisti finaalisarjassa Scotty Bowmanin valmentaman St. Louis Bluesin otteluvoitoin 4–0.[3][4] Kyseessä oli NHL:n olemassaolon aikana Canadiensin 14. ja seuran koko historian 15. Stanley Cup -mestaruus.[5][6] Kauden päätyttyä Canadiensin kahdeksaan Stanley Cup -voittoon johdattanut valmentaja Toe Blake jäi eläkkeelle.[6]

Runkosarjan pistepörssin voitti Chicago Black Hawks -keskushyökkääjä Stan Mikita, jolle myönnettiin Art Ross Trophyn ohella Hart- ja Lady Byng -palkinnot.[7][8] Mikita keräsi 72 ottelussa 87 tehopistettä, joista 40 oli maaleja ja 47 syöttöpisteitä.[8] Pudotuspelien pistepörssin ykkönen oli puolestaan Minnesota North Starsissa pelannut Bill Goldsworthy, joka teki 14 pudotuspeliottelussa 8 maalia ja 7 syöttöpistettä.[9] Parhaan tulokkaan palkinnon Calder Memorial Trophyn sai Boston Bruinsia edustanut Derek Sanderson.[8][10]

NHL-palkinnoista kaudella 1967–1968 jaettiin ensimmäisen kerran Bill Masterton Memorial Trophy, joka myönnetään parhaiten sisukkuutta, urheiluhenkeä ja jääkiekolle omistautumista osoittavalle pelaajalle. Palkinnon ensimmäinen voittaja oli Montreal Canadiensin Claude Provost.[11] Samalla kaudella Boston Bruinsin Bobby Orr sai ensimmäisen kahdeksasta peräkkäisestä Norris-palkinnostaan eli NHL:n parhaalle puolustajalle vuosittain annettavasta tunnustuksesta.[12]