N-säteet

N-säteet olivat oletettu säteilylaji, jonka René Blondlot vuonna 1903 väitti löytäneensä, mutta josta tehdyt havainnot pian osoittautuivat virheellisiksi. Näiden säteiden väitettiin voivan vahvistaa heikkoa valoa. Blondlot uskoi vilpittömästi löytäneensä uuden säteilylajin, mutta muut tiedemiehet eivät voineet vahvistaa löytöä uusissa kokeissa.[1] Robert Williams Wood osoitti Nature-lehdessä jo vuonna 1904 N-säteet mielikuvituksen tuotteiksi, mutta muutamat ranskalaiset fyysikot jatkoivat niiden tutkimista vielä muutaman vuoden sen jälkeenkin.[2]

Löytöhistoria

Lyhyessä ajassa 1800-luvun lopulla oli löydetty monia ennen tuntemattomia säteilyn lajeja kuten katodisäteet, kanavasäteet, radioaktiiviset säteet ja röntgensäteet.[1][3] Sen jälkeen kun Wilhelm Röntgen vuonna 1895 oli löytänyt röntgensäteet ja Henri Becquerel seuraavana vuonna uraanin lähettämät säteet, René Blondlot (1849–1930) ryhtyi vuonna 1901 tutkimaan röntgensäteitä tarkemmin.[2]

Blondlot oli aikaisemmin saavuttanut suuren maineen magneettikenttien polarisaatiota koskeneista tutkimuksistaan. Vuonna 1903 hän ryhtyi kokeilemaan, voitaisiinko röntgensäteet polarisoida. Näiden tutkimustensa yhteydessä hän ilmoitti löytäneensä kokonaan uuden säteilylajin, jolle hän antoi nimen N-säteet. Nimi viittasi hänen kotikaupunkinsa, Nancyn nimen alkukirjaimeen.[4] Blondlot’n mukaan niiden olemassaolon todisti se, että ne saivat muutaman millimetrin paksuisen kalsiumsulfidilla päällystetyn fosforoivan levyn loistamaan kirkkaammin.[5]

Hänen maineensa vuoksi hänen uusi löytönsäkin otettiin vastaan innostuneesti. Ranskan tiedeakatemia julkaisi Comptes rendus de l’Académie des sciences -sarjassa aiheesta useita tutkielmia. Blondlot jatkoi tutkimuksiaan, ja helmikuussa 1904 hän ilmoitti löytäneensä vielä toisenkin säteilylajin, N1-säteet.[6]

Uutta säteilylajia tutkimaan ryhtyi Blondlot’n lisäksi noin 120 tutkijaa, muun muassa Augustin Charpentier ja Arsène d’Arsonval, ja aiheesta julkaistiin noin 300 artikkelia.[7] Useimmat heistä käyttivät ”ilmaisimina” ohuita fosforoivia pintoja, mutta käytetyt menetelmät osoittivat, ettei havaittu kirkkauden vaihtelu johtunut todellisesta valaistuksen vaihtelusta vaan aistifysiologisista syistä.[8] N-säteitä väitettiin lähtevän lähes kaikista aineista paitsi tuoreesta puusta sekä eräistä tietyin tavoin käsitellyistä metalleista.[4] Carpentier’n mukaan niitä syntyi myös ihmisten ja eläinten elintoiminnosta.[5]

N-säteet esitettiin myös selitykseksi sille, miten taikavarpu toimii. Taikavarpua oli käytetty jo satoja vuosia, mutta vasta siitä lähtien, kun 1800-luvun lopulla löydettiin uusia säteilylajeja, myös taikavarvun toimintaa on yritetty selittää muutoin tuntemattoman, maasäteilyksi nimitetyn säteilylajin avulla. Tämä ”maasäteily” saatettiin tuolloin samastaa joko N-säteiden tai vaihtoehtoisesti Karl von Reichenbachin jo aikaisemmin esittämän Od-säteilyn kanssa.[1]

Vuoden 1904 lopulla Ranskan tiedeakatemia myönsi Blondlot’lle tutkimuksistaan 50 000 frangin suuruisen Leconten palkinnon.[5]

Havainnon osoittaminen virheelliseksi

Saksalaiset tiedemiehet Rubens ja Lummer asettivat pian löydön kyseenalaiseksi, mutta Ranskan ja Preussin välinen kilpailuasetelma teki asiasta kansallisen kunniakysymyksen.[9] Heinäkuussa 1904 La Revue scientifique julkaisi kuitenkin erään italialaisen tutkijan kriittisen artikkelin.[10] Syyskuussa 1904 Nature -lehdessä julkaistiin Robert Williams Woodin artikkeli, joka kuukautta myöhemmin julkaistiin myös ranskaksi käännettynä La Revue scientifique -lehdessä.[11]

Wood kertoi käynnistään Blondlot’n laboratoriossa. Siellä kokeet, jotka perustuivat kynttilän liekin havainnointiin, suoritettiin vähäisessä valossa. Wood ei kyennyt vahvistamaan Blondlot’n havaintoja N-säteiden vaikutuksista. Kerran hän myös poisti Blondlot’n huomaamatta prisman, jonka tämä oli väittänyt olevan välttämätön säteiden havaitsemiseksi. Siitä huolimatta silloinkin Blondlot väitti saaneensa havaintoja niiden vaikutuksista.[3]

La Revue scientifique -lehdessä kirjoitettiin: ”Vaikka Ranskassa ei juuri kuulu ääniä, jotka nousisivat näiden tutkimusten pohjimmaista legitimiteettiä vastaan, ei voida välttyä kuulemasta huhujen kaikuja, jotka lakkaamatta vahvistuvat ulkomailla, epäilyksen ja pettymyksen huhuja.”

Blondlot itse uskoi N-säteiden olemassaoloon koko elinaikansa.[3] Hän kuitenkin menetti pian kannattajansa, ja muut tutkijat pitivät niitä todellisina vain noin vuoden ajan. Gustave Le Bon piti niitä tyyppiesimerkkinä itsesuggestiosta ja totesi yhteenvetona: ”Tulevaisuudessa suuren yleisön pitäisi tietää ... mihin saakka suuri joukko oppineita voi olla valitettavimpien erehdystensä uhreja.”

Päätelmiä

Blondlot'n kuvaamat kokeet olivat jälkeenpin arvioituina äärimmäisen epäluotettavia. Ne perustuivat silmämääräsiin havaintoihin liekistä, jonka kirkkaus Woodin mukaan luonnostaankin vaihtelee noin 25 %. Blondlot'nkin mukaan havaintojen tekemiseksi oli "vältettävä kaikkea silmään kohdistuvaa rasitusta, kaikkia ponnistuksia katsomiseksi sekä akkommodaatiota", jotta voitiin tarkkailla sitä valonlähdettä, jonka kirkkaus haluttiin mitata. Ajankohdan fysiologien kuten tohtori Weissin mukaan "akkommodaation hellittämiseen liittyy pupillin laajeneminen, ja sen vaikutuksesta silmään tulee enemmän valoa."

Aikakausi oli suosiollinen uusien säteilylajien löytämiselle. Sitä paitsi vaikka olisikin mahdotonta toistaa jokin koe, tämä ei todista saatuja havaintoja vääräksi, kuten N-säteiden tutkijat huomauttivat La Revue Scientifiquessä useita kertoja vuoden 1904 lopulla. Tieteellistä totuutta ei kuitenkaan voida vahvistaa enemmistön mielipiteellä. Jos tutkijat ovat kertoneet havainneensa jonkin ennestään tuntemattoman ilmiön, muutkin saattavat herkästi uskoa todenneensa sen.

Tapauksesta on saatu kognitio­tieteen kannalta tärkeitä opetuksia, ja se mainitaankin usein tässä yhteydessä. Se on osaltaan vaikuttanut siihen, että kokeita suunniteltaessa ja niiden tuloksia tutkittaessa ollaan entistä varovaisempia ja että tietyissä tapauksissa suoritetaan kaksois­sokko­kokeita, jotka vähentävät vahvistusvinoumaa.

Lähteet

Viitteet
  1. Heta Häyry, Hannu Karttunen, Matti Virtanen (toim.), Nils Edelman: ”Taikavarvut ja maasäteily”, Paholaisen asianajaja - opaskirja skeptikoille, s. 107. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, Skepsis ry, 1990. ISBN 951-9269-48-7. Teoksen verkkoversio.
  2. Heta Häyry, Hannu Karttunen, Matti Virtanen (toim.): ”Hakemisto: N-säteet”, Paholaisen asianajaja – opaskirja skeptikoille, s. 296. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, Skepsis ry, 1990. ISBN 951-9269-48-7.
  3. N-säteet Skepsis ry.
  4. R. T. Carroll: The Sceptic’s Dictionary skepdic.com. Viitattu 16.8.2016.
  5. ”Blondlot”, Tietosanakirja, 1. osa (A–Confort), s. 1095. Otava, 1909. Teoksen verkkoversio.
  6. Jean Rosmorduc: Une erreur scientifique au début de siècle: ”Les rayons X”. Revue d’histoire des sciences, 1972, 25. vsk, nro 1, s. 16. doi:10.3406/rhs.1972.3262.
  7. Robert T. Lagemann: New light on old rays: N rays. American Journal of Physics, 1977, 45. vsk, nro 3, s. 281–284. doi:10.1119/1.10643. Bibcode:1977AmJPh..45..281L.
  8. H. Guilleminot: ”N” rays do not influence the resistivity of selenium nor modify the influence of light upon that resistivity. Archives d'électricité médicale, {{{Vuosi}}}, s. 243–244.
  9. Pierre Thuillier: ”La triste histoire des rayons N”, Le Petit Savant illustré, s. 63. Seuiul, 1980. ISBN 2-02-005699-2.
  10. La subjectivité dans l’observation des rayons N. La Revue scientifique, 30.7.1904, 2. vsk, nro 5, s. 152–153. Artikkelin verkkoversio.
  11. Robert William Wood: La question de l’existence des rayons N. La Revue scientifique, 22.10.1904, 2. vsk, nro 17, s. 536–538. Artikkelin verkkoversio.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.