Näköaisti

Näköaisti on aisti, jonka avulla eliö saa informaatiota ympäröivästä maailmasta aistinelimeensä eli silmäänsä saapuvan valon perusteella. Ihmisen näkemän valon aallonpituus on 400–700 nanometriä. Eri aallonpituudet tuottavat aistimuksen eri väreistä.[1]

Aistinelin
Ihmisen silmän rakenne.

Silmä on näkevien olentojen aistinelin. Ihmissilmä muodostuu pääosin silmämunasta, joka sijaitsee kallossa luiden reunustamassa silmäkuopassa. Edestäpäin silmää suojaavat silmäluomet ja kyynelrauhaset, joiden tuottama kyynelneste puhdistaa ja kosteuttaa silmän ulkopintaa. Silmämunaa liikuttavat silmänliikuttajalihakset.[2]

Silmässä on useita kalvoja. Silmän etuosassa on värikalvo eli iiris ja sen keskellä aukko, jota kutsutaan pupilliksi. Sen kautta valo pääsee silmän verkkokalvolle, joka sisältää näköreseptorisoluja.[2]

Näköreseptorisolut

Silmään tuleva valo taittuu aluksi sarveiskalvon rajalla ja sen jälkeen linssissä eli mykiössä, joka sijaitsee iiriksen takana. Sen seurauksena verkkokalvolle muodostuu ylösalaisin oleva mutta tarkka kuva, jonka aivot kääntävät myöhemmin oikeinpäin. Verkkokalvossa sijaitsevia valoon reagoivia näköreseptorisoluja on kahta tyyppiä, tappeja ja sauvoja. Tappisoluja on ihmisellä noin kuusi miljoonaa ja sauvasoluja sata miljoonaa. Tappisolut ovat erikoistuneet värien näkemiseen. Sauvasolut eivät erota värejä mutta ovat erittäin herkkiä ja toimivat myös hämärässä. Näköreseptorisoluissa valoon reagoivat näköpigmentit. Verkkokalvossa on muitakin näkörataan kuuluvia hermosoluja, joihin näköreseptorisolut ovat yhteyksissä.[2]

Tappisoluilla on kolmea erilaista näköpigmenttiä: siniherkkää, viherherkkää ja punaherkkää. Jokainen niistä imee itseensä tiettyjä aallonpituuksia, joiden yhdistelmistä seuraa aivoissa aistimus tietystä väristä tai värisävystä. Värisokean henkilön silmät eivät kykene erottamaan värejä normaalisti, sillä heillä ei ole vihreän tai punaisen näköpigmentin geeniä.[3]

Näkökyvyn sopeutuminen

Näkökyky sopeutuu valaistukseen. Kun valaistus vaihtuu nopeasti kirkkaasta hämärään, näkeminen on aluksi vaikeaa, ja sopeutuminen hämärään kestää ihmisellä noin 20 minuuttia.[4] Monilla yöaktiiveilla eläimillä verkkokalvolla on heijastava pinta, tapetum lucidum, jonka ansiosta silmään tullut valo heijastuu uudelleen reseptorisoluihin ja eläin pystyy näkemään paremmin hämärässä. Tämä kalvo heijastaa sopivassa kulmassa valoa takaisin niin, että tällaiset silmät näyttävät loistavan esimerkiksi autonvaloissa.[5]

Hermoimpulssin matka aivoihin
Näköinformaatio (punaisella) tulee aivojen etuosissa sijaitsevaan näköhermoristiin, josta näkörata jatkuu takaraivolohkon näköaivokuorelle.

Valon saapuessa näköreseptorisoluun se aiheuttaa solukalvolla reaktion, jossa G-proteiini aktivoituu. Reaktioiden seurauksena jännitemuutos siirtyy synapsien kautta bipolaarisoluun ja siitä gangliosoluun. Siellä se muuttuu toimintapotentiaaliksi, joka etenee hermoimpulssina näköhermoa pitkin kohti aivoja.[4]

Näköhermot yhtyvät aivolisäkkeen etupuolella ja muodostavat näköhermoristin.[4] Näköinformaatio menee ristikkäin siten, että vasemmasta silmästä peräisin oleva informaatio kulkeutuu oikeaan aivonpuoliskoon, ja päinvastoin. Myös oikean silmän vasen näkökenttä (nenälinjasta vasempaan) kulkeutuu oikeaan aivopuoliskoon ja vasemman silmän oikea näkökenttä (nenälinjasta oikeaan) kulkeutuu vasempaan aivopuoliskoon.

Näkörata jatkuu talamuksen lateraalisiin polvekenystyihin ja sieltä takaraivolohkossa sijaitsevalle näköaivokuorelle. Aivoihin saapuva näköinformaatio on jo suuressa määrin muokkautunut ja valikoitunut verkkokalvolla ja näköradan synapseissa.[4]

Näkeminen tarkoittaa aivojen kykyä tulkita ympäristöä näköaistin välittämästä tiedosta. Näin syntyy näköhavainto.

Katso myös
  • Näöntarkkuus on mitattava suure, joka kuvaa näkökykyä
  • Näkövammat ovat häiriöitä silmän tai muun näköjärjestelmän osan toiminnassa

Lähteet
  • Leppäluoto, Juhani et al.: Anatomia ja fysiologia: Rakenteesta toimintaan. Sanoma Pro, 2019. ISBN 978-952-63-5311-1.

Viitteet
  1. Leppäluoto ym. 2019, s. 396.
  2. Leppäluoto ym. 2019, s. 396–401.
  3. Leppäluoto ym. 2019, s. 403–404.
  4. Leppäluoto ym. 2019, s. 401–403.
  5. A.Scheunert, A.Trautmann.: "Lehrbuch der Veterinärphysiologie, Verlag Paul Parey

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.