Näennäishistoria

Näennäishistoria eli pseudohistoria tarkoittaa toimintaa, jonka väitetään olevan historiantutkimusta mutta jonka tutkimusmenetelmät eroavat yleisesti käytössä olevista menetelmistä. Näennäishistoriallisessa tutkimuksessa tulokset ovat etukäteen tiedossa. Tutkija kehittelee niille perusteluita siten, että lopputulos yrittää jäljitellä myös tieteellisen tutkimuksen ulkoasua. Suomessa uudella ajalla harjoitettu goottilainen historiankirjoitus on esimerkki näennäishistoriasta.

Goottilainen historiankirjoitus
Ruotsin kuningas Eerik XIV. Liian suuri järjestysnumero johtui kuvitelluista edeltäjistä.

Goottilainen historiankirjoitus oli uuden ajan Ruotsissa harjoitettu historiantutkimuksen tapa, jonka tehtävänä oli keksiä todisteita Ruotsin kuuluisasta menneisyydestä. Sen huomattavia hahmoja oli Olaus Magnus (k. 1557). Kun Kustaa Vaasa vuonna 1523 julistautui kuninkaaksi, hän otti käyttöön Olaus Magnuksen goottilaisen teorian. Sen mukaan ruotsalaiset olivat kaiken sivistyksen alkujuuri ja polveutuivat Nooan pojanpojasta Maagogista. Kustaan seuraaja Eerik sai järjestysnumerokseen 14, koska Olaus oli löytänyt hänelle 13 samannimistä edeltäjää. Goottilainen valtiomyytti oli Ruotsin suurvalta-ajan virallista historiaa. Olof Rudbeckin (k. 1702) mukaan antiikin Rooman ja Kreikan kulttuurit olivat saavutuksistaan velkaa Ruotsille. Monen muun hyvän ohella esimerkiksi kirjoitustaito oli keksitty juuri Ruotsissa.

Johannes Messenius esitteli 1600-luvulla suomalaiset Nooan pojan Thuiskonin jälkeläisiksi, jotka muinoin hallitsivat laajaa, Saksaan saakka ulottuvaa imperiumia. Daniel Juslenius kertoo 1700-luvun väitöskirjassaan Aboa Vetus et Nova, että vedenpaisumuksen jälkeen Maagogin johtamat Jaafetin jälkeläiset saapuivat Suomeen. Turusta tuli kuninkaiden asuinpaikka, jossa istuneita kruunupäitä olivat muun muassa Rostiofi, Atus I Otus sekä Froste.[1]

Kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit

Kuningas Arthur oli Englannin myyttinen kuningas 500-luvulla, Camelotin perustaja ja pyöreän pöydän ritareista kertovien tarujen keskushenkilö. Kuningas Arthurin tarinalla oli suuri merkitys keskiajan kelteille ja briteille. Aiheesta väitellyt historioitsija Jaakko Tahkokallio katsoo, että kuningas Arthurin tarinamaailman kehitys lähti liikkeelle Geoffrey Monmouthlaisen 1133 laatimasta pseudohistoriasta, eikä kuningas Arthuria ole koskaan ollut olemassa.[2][3] Tahkokallio toteaa, että tekijä muovasi tunnetun historian peruspalikoista kehyksen, kuten keisarien hallitusajat, ja täytti ne omilla keksinnöillään. ”Hän poimi vaikkapa hallitsijan nimen jostain tekstistä, jossa mainittiin vain nimi tai hyvin vähän muuta ja improvisoi siitä.”[2]

Muita näennäishistoriallisia teorioita

Katso myös

Lähteet
  1. Juslenius, Daniel: Aboa Vetus et nova. Vanha ja uusi Turku, s. 52. Kääntäjät Tuomo Seppälä-Pekkanen ja Virpi Pekkanen (suomi), Frans Johan Rabbe ja Laura Mattsson (ruotsi) sekä Gerard McAlester (englanti). Latinankielinen alkuteos vuodelta 1700. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-743-5.
  2. Sirén, Vesa: Mitä oli ennen valeuutisia? Valehistoriaa, johon kuuluvat esimerkiksi myytit ”Suomen muinaiskuninkaista” ja kuningas Arthurista Helsingin Sanomat. 16.1.2020.
  3. Jaakko Tahkokallio: Monks, Clerks and King Arthur: Reading Geoffrey of Monmouth in the Twelfth and Thirteenth Centuries Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. 2012. Unigrafia.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.