Mystiikka

Mystiikan keskeinen osa on mystinen kokemus. Siitä on olemassa useita määritelmiä. Uskontotieteilijä Antoon Geelsin (2009) määritelmä, Robert S. Ellwoodin (1980) määritelmää soveltaen:[3]

»Mystinen kokemus on uskonnollisessa tai profaanissa kontekstissa tapahtuva kokemus, jonka kokija välittömästi tai myöhemmässä tilanteessa tulkitsee kohtaamiseksi korkeamman tai perimmäisen todellisuuden kanssa. Tämä kohtaaminen tapahtuu välittömällä, subjektin mukaan ei-rationaalisella tavalla ja tuo mukanaan syvän tunteen ykseydestä ja vaikutelman siitä, että kokemus on tapahtunut muulla kuin tavallisella, arkisella tasolla. Tämä kokemus tuo mukanaan laajalleulottuvia seurausvaikutuksia yksilön elämässä.»
([3])

William James kuvaa mystistä kokemusta seuraavasti:[4]

• Sanat eivät pysty sitä ilmaisemaan. Mystistä kokemusta ei voida jakaa, eikä siirtää toiselle. Se voidaan kokea vain välittömästi.
• Tiedollinen laatu. Vaikka mystiset tilat ovat tunnetilojen kaltaisia niiden kokijalle niillä on myös tiedollinen aspekti. Niissä paljastuu Jamesin mukaan ”totuuden syvyys tavalla, johon loogisesti etenevä äly ei koskaan ulotu”.
• Lyhytaikaisuus. Mystiset tilat rajoittuvat puoleen tuntiin tai korkeintaan tuntiin.
• Passiivisuus. Mystistä tilaa voidaan valmistella määrätyillä tekniikoilla, mutta itse tila tapahtuu ihmisen omasta tahdosta riippumatta.

Joskus myös uskonnolliset näyt ja kuuloelämykset luetaan mystisiin kokemuksiin. Toisaalta mystikot itse pitävät tällaisia näkyjä ja kuuloelämyksiä vähämerkityksisinä. Näyillä ja kuuloelämyksillä on myös jokin sisältö, mitä mystisillä kokemuksilla ei ole.[5]

Neurotieteilijät ovat esittäneet erilaisia teorioita mystisten kokemusten synnyn syistä. Yhden teorioiden ryhmän mukaan mystiset ajatukset syntyvät aivojen tietyn alueen aktivoitumisessa, ja toisen ryhmän mukaan ne syntyvät estojen poistumisen kautta. Tutkimuksissa on havaittu, että mystiset kokemukset lisääntyvät, kun ihmisaivojen otsa- ja ohimolohkojen rajoittavat toiminnot eivät toimi normaalisti. Niiden estojen purkautuessa ihminen mahdollisesti etsii hämmentäville kokemuksille yliluonnollisia selityksiä.[6]

Rituaaliseen toimintaan kuuluvat eri tiet, joiden tarkoituksena on päämäärän toteuttaminen eli mystinen elämys. Tällaisia rituaalisia toimintoja ovat esimerkiksi askeesi tai mystiset tekniikat kuten mietiskely ja toistava rukous.[7]

Älyllinen ulottuvuus liittyy siihen, miten mystikko itse pohtii ja muovaa kokemustaan. Tästä voidaan lukea mystikkojen omista kirjoituksista.[7]

Perinteen ulottuvuus on se uskonnollinen suuntaus, johon mystikko kuuluu ja jota hän käyttää tulkitakseen elämystään.[7]

Mystikko näkee maailman erilaisen 'linssin' läpi kuin tavanomaisissa kokemuksissa, ja tämä voi olla merkittävä este mystiikkaa ja mystisiä opetuksia tutkiville. Kuten runoudessa, mystiikassa käytetyt ilmaisut ovat usein esoteerisia, peittäviä, yksinkertaistettuja tai monivivahteisia, ja niiden merkitys jää ulkopuoliselle hämäräksi. Mystikko itse katsoo käsittäneensä ne täysin selvästi. Kuten Daodejing sanoo:

Sanani ovat hyvin helppoja ymmärtää ja ne on helppo toteuttaa käytännössä

Kuitenkaan yksikään maailmassa ei ymmärrä niitä eikä toteuta niitä käytännössä. (TTC, 70)

Kirjassaan Kabbala Gershom Scholem sanoo: ”Kabbala ei ole yksi järjestelmä, jonka periaatteet voisi selittää helposti tai suoraviivaisesti, vaan se käsittää useita toisistaan eroavia, ja usein jopa toisilleen vastakkaisia lähestymistapoja.”[8]

• Aforismit, runous jne.: Puolitaiteelliset yritykset pukea sanoiksi joitakin mystisten kokemusten erityisiä kuvauksia tai näkökulmia.

• • Jumala on rakkaus (erityisesti kristillisyydessä ja sufilaisuudessa), Atman on Brahman, zen-buddhalaisuuden haikut, Rumin rakkausrunot (sufilaisuus). Usein nämä on ymmärretty iskulauseina tai taiteena, ja siten kadotettu niiden perimmäinen merkitys käytännön harjoittelussa.

• Arvoitukset ja metafyysiset ristiriidat, ratkaisemattomat tehtävät tai ajatuslinjat, joiden tarkoitus on johtaa oppilaan tajunta pois älyllisestä ymmärtämisestä kohti suoraa kokemusta.

• • Klassinen ”Miltä kuulostaa yhden käden taputus?” (Zen). Toisinaan nämä on ymmärretty pelkäksi hölynpölyksi, toisinaan taas vakavasti otettaviksi kysymyksiksi, joiden vastauksessa piilee mystinen merkitys.

• Humoristiset tarinat: Opetukset jotka samanaikaisesti johtavat oppilasta pois vakavasta keskustelusta, ja sisältävät metafyysisiä merkityksiä.

• • Esimerkiksi Nasraddinin tarinat ja Bektashin vitsit (islam), ja eläinhenki-tarinat Amerikan intiaanien, Australian aboriginaalien ja Afrikan heimojen kansanperinteessä.

• metaforat: Tarinat, joiden tarkoitus on opettaa analogian kautta jokin erityinen, mutta epäsovinnainen näkökulma todellisuuteen.

Keskittyminen kysymykseen mystisestä kokemuksesta johtaa ristiriitaan ontologian kanssa. Mystistä ontologiaa harvoin perustetaan yksityiskohtien varaan, vaan usein se koostuu yleistävistä tai läsnäoloon viittaavista ilmaisuista, kuten ”Atman on Brahman”, ”Jumala on rakkaus” tai ”On vain yksi ilman toista”. Joskus se on esitetty kielteisin käsittein, kuten esimerkiksi hindulaisessa perinteessä, jossa sana Brahman on yleensä määritelty jumalaksi 'ilman' luonteenpiirteitä tai tuntomerkkejä. Buddhalainen opetus nimenomaan välttää rohkaisemasta ontologisiin käsityksiin, taolainen ajattelu taas sanoo että ontologia on tiedetty mutta sanoin kuvaamaton, ja useat 'psykologiset' koulut – Carl Jungin jälkeen perustetut henkiset koulut sekä Edmund Husserlista juotuvat filosofiset koulut – selittävät asiaa enemmänkin aistimuksen muutoksena tietoisuudessa, kuin sen yhdistymisenä johonkin ulkoiseen todellisuuteen.

Tietoteorian peruskysymyksiin on mystiikassa vastattu mystisillä kokemuksilla. Siten mystisismissä ei ole keskitytty niinkään järkeen perustuville menettelytavoille, jolla luoda selvä yhteys ontologian ja epistemologian välille, vaan enemmänkin löytämään keinoja joilla saada aikaan suora aistimus.

Fenomenologia on filosofioista ehkä kaikkein lähimpänä mystistä ajattelua, ja jakaa sen kanssa monia ongelmia. Husserlin fenomenologia esimerkiksi, pitää kiinni samasta 'ensimmäisestä' persoonasta eli kokemuksellisesta asenteesta, jota myös mystikot yrittävät saavuttaa. Husserlin ajatus fenomenologisesta lajittelusta sulkee pois olettamukset tai kysymykset yli-sielullisesta olemassaolosta tai sen havaitsemisesta ilmiönä .

Martin Heidegger menee askeleen pidemmälle, mieluummin kuin vain lajittelisi ilmiöitä ja siten poissulkisi ontologiset kysymykset, hän väittää että vain olemassaolo on ontologisesti totta, ja siten vain itsen tutkiminen ja kokeminen voi johtaa aitoon olemassaoloon.

Fenomenologia ja useimmat mystisyyden muodot eroavat siinä, että ne ymmärtävät kokemuksen eri tavoin. Fenomenologia juontaa angstista tai (eksistentiaalisesta kauhusta), joka nousee todellisuuden 'tyhjyyden' käsittämisestä, mystikot sen sijaan, puhuvat yleensä rauhasta tai siunauksesta, joka johtuu heidän aktiivisesta yhteydestään 'todellisuuteen'.

Aachenin katedraalin tornissa sijaitseva kaikkinäkevä silmä.

Teismissä ja panteismissa metafyysiset järjestelmät usein ymmärretään yksilön mystisenä yhteytenä jumalaan. Nämä subjektiiviset asiat voidaan ymmärtää muun muassa näkyinä, unelmina, ilmestyksinä tai ennustuksina.

Tuomas Akvinolainen määritteli 1300-luvulla asian sanoin cognitio dei experimentalis (kokemuksellinen tieto jumalasta). Katolisuudessa mystinen kokemus yleensä nähdään askeettisuuteen liittyvänä jumalallisena ilmoituksena.

Valaistuminen on tulemista tietoiseksi itsestä havainnon kautta. Tarkkailemalla itseämme ilman kiinnittymistä, voimme saada tietoa itsemme prosesseista ilman että olemme osana prosessia. Tämä auttaa yksilöä olemaan harmonisemmassa kanssakäymisessä ympäristönsä ja muiden ihmisten kanssa.

Stanford Encyclopedia of Philosophy määrittelee neljä yleistä tapaa mystisille ja uskonnollisille kokemuksille:

• Ekstroverttinen; yksilön ymmärrys mystisestä tietoisuudesta kaiken ykseytenä
• Introverttinen; mikä tahansa kokemus, joka sisältää aistein havaittavaa tai itseään tarkkailevaa sisältöä.

Kokemus tyhjyydestä, tai olemattomuudesta on esimerkki introvertistä kokemuksesta.

• Teismi Kokemukset Jumalasta.

Erityisesti abrahamilaiset uskonnot käsittävät sielun olevan jokaisessa yksilössä, jolla on suuri hengellinen merkitys. Kristillisessä mystiikassa on vaihtelevia lähestymistapoja jumalan, sielun ja yksilön suhteesta.

Kveekarit näkevät sielun sisäisenä valona, luontaisena jumalan läsnäolona yksilössä. Muissa protestanttisissa lahkoissa kuten myös katolisuudessa ja itäisessä ortodoksisuudessa tehdään selkeämpi ero yksilön sielun ja Jumalan välille, joka johtuu uskosta, että sielun pelastuminen ja yhtyminen Jumalaan tapahtuu kuoleman jälkeisessä ylösnousemuksessa, mutta kuitenkin vanhurskaus on mahdollista tässä elämässä. Kristityt mystikot etsivät tätä tilaa intensiivisen rukouksen tai askeettisuuden kautta.

Katolinen käsitys on, että ihminen saa kasteessa Pyhän Hengen, joka ikään kuin asuu ihmisen sielussa. Pyhimykset ja muut autuaat ovat siinä määrin tämän Hengen vaikutuksen alaisia, että heidän kauttaan voi tapahtua ihmeitä ja profetointia.

Islam jakaa tämän näkemyksen erillisestä sielusta, mutta ei keskity niin paljon ylimaallisiin voimiin, vaan tähdentää Allahin muistamisen (dhikr, zikr) merkitystä, joka on yksilön synnynnäinen ja alkuperäinen yhteys jumalan armoon. Perinteisessä islamissa tätä yhteyttä ylläpitävät enkelit, jotka välittävät Jumalan tahdon. Vain profeetoilla on kyky nähdä ja kuulla heidät suoraan.

Suufilaisuudessa Jumala voidaan nähdä suoraan universaalina rakkautena, joka kattaa koko kaikkeuden. 'Dhikr', eli hengityksen ja liikkeen säätelyyn perustuva rukousseremonia sufilaisuudessa merkitsee rakkauden jumalallisten tilojen muistamista, ja sufit ovat kuuluisia erityisesti taiteellisesta suunnasta, jonka he usein ottavat palvonnassaan.

Itämaiset filosofiat, kuten hindulaisuus, buddhalaisuus ja taolaisuus etsivät keinoa (moksha) poistaa itsekäs minuus, jotta ihminen voisi kokea ykseyttä perimmäiseen todellisuuteen (yleensä Brahman tai Ishvara). Vedalaisen perinteen mystisissä näkökulmissa Atmanin (osin länsimaista sielu-käsitettä vastaava) sanotaan olevan yhtä Brahmanin kanssa. Hindulaisuudessa mystinen harjoitus tähtää jumaloivallukseen, jota myös kutsutaan itseoivallukseksi.

Buddhalaisuus opettaa, että kaikki kärsimys (dukkha) maailmassa saa alkunsa kiintymisestä tai halusta asioihin. Anatta-oppi esittää että sielu, tai aistimus muuttumattomasta koossapitävästä itsestä, on mielen rakennelma johon yksilö voi samaistua, ja on siten yksi kärsimyksen lähde. Perinteinen buddhalaisuus lajittelee eri jumaluudet ja kunnioitetut olennot, mutta mystiset buddhalaiset lahkot välttävät sitä, ja joissain tapauksissa kieltävät pysyvän ja muuttumattoman sielun tai olennon olemassaolon.

Taolaisuudessa ei keskitytä sieluun, vaan daoon – ”tiehen” tai ”polkuun”. Taolaisuuden mukaan ihmisellä on taipumus muodostaa itselleen kahtiajakoja. Taolaisen mystisen harjoituksen päämäärä on palautua ja mukautua alkuperäiseen kokonaisuuteen (Daodejing).

Pohjanmaalla vaikuttanut uskonnollinen liike 1700-luvun loppupuolelta 1800-luvun puoliväliin, jonka kannattajia kutsuttiin mystikoiksi[9]. Mystikot käänsivät ja kopioivat runsaasti Ruotsista toimitettua mystistä kirjallisuutta.

Viime vuosikymmeninä kiinnostus niin kristillistä kuin ei-kristillistä mystiikkaa kohtaan on noussut. Samoin on sitä koskeva tieteellinen tutkimus lisääntynyt. Joskus mystiikasta käytetään nimitystä spiritualiteetti.