Täytekynä

Täytekynä on kynä, jossa on vesiliukoista juoksevaa mustetta sisältävä säiliö. Muste valuu säiliöstä kynän metalliterään "feedin" läpi painovoiman ja kapillaari-ilmiön avulla. Nykyään useimmissa täytekynissä käytetään vaihdettavia mustepatruunoita, mutta monia muitakin täyttömenetelmiä on olemassa. Joissain kynissä on mäntäpumppumekanismi (engl. piston filler) ja toisissa muste laitetaan pipetillä suoraan täytekynän runkoon (engl. eyedropper fountain pen). Patruunatäyttöisiin kyniin on saatavana muuntimia (engl. converter), joiden avulla kynä voidaan täyttää suoraan mustepullosta. Konvertteri on mustepatruunan tilalle asennettava mäntämekanismin sisältävä säiliö. Konvertterin perässä on säätöruuvi, jota pyörittämällä mäntä liikkuu. Konvertteri täytetään siten, että kynän kärki asetetaan mustepulloon ja ruuvia käännetään, kunnes säiliö on täyttynyt musteella.

Parker-merkkisiä mustekyniä 1920-luvulta
Täytekynä ja mustetta
Parker-merkkinen täytekynä

Täytekynien käyttö arkisena kirjoitusvälineenä meni pois muodista kuulakärkikynän läpimurron myötä 1960-luvulla. Täytekynä ei kuitenkaan kokonaan poistunut käytöstä, vaan se pysyi tiettyjen asianharrastajien käytössä kunnes 1980-luvun lopulla se tuli uudelleen muotiin ja keräilijät alkoivat kiinnostua niistä. Useimmat ihmiset pitävät täytekyniä nykyään hankalina, koska ne vaativat enemmän huolenpitoa kuin kuulakärkikynät. Kuulakärkikynällä voi kirjoittaa 2–3 km viivaa, kun taas täytekynän säiliötä voi joutua täyttämään lähes päivittäin. Halpa mainoskuulakärkikynä heitetään nykyisin yleensä roskiin kun sen säiliö on tyhjentynyt. Nykyään jotkut ihmiset kirjoittavat mieluiten täytekynillä, koska kynää ei täydy painaa juuri lainkaan paperia vasten. Mustakynäharrastajat pitävät myös siitä, että kynissä voi käyttää useita erilaisia musteita. Mustekynävalmistajat saattavat tarjota kalleimmissa malleissaan kynälle elinikäisen takuun, mutta tavallisesti niille annetaan noin kolmen vuoden takuu.

Täyte- ja mustekynien historiaa

Tarve mustekynille syntyi teollistumisen myötä. Sitä ennen suurimmalla osalla kansasta ei ollut tarvetta kirjoittaa, eikä kirjoitusvälineille asetettu käytännöllisyysvaatimuksia. 1800-luvulla alkoi kehitys kohti nykyaikaista mustekynää, jonka mustesäiliö korvasi mustepulloon kastettavan sulkakynän. Läpi 1800-luvun markkinoille tuotiin laaja kirjo erilaisia tekniikoita käyttäviä säiliökyniä, mutta niiden toiminnan epävakaus poisti ne markkinoilta nopeasti. Suurin ongelma säiliökynän kehittämisessä oli musteen virtaa kynän kärkeen säätelevän tekniikan kehittäminen, sillä musteen virratessa kärkeen säiliöön syntyi tyhjiö, joka esti musteen jatkuvan, tasaisen virran. Ratkaisu tähän oli 1800-luvun lopussa keksitty valukanava eli syötin, joka sääteli musteen virtaa. Vuonna 1884 alkoi mustekynien massatuotanto, kun Waterman’s alkoi valmistaa patentoitua tekniikkaa käyttäviä mustesäiliökyniään. Pian tämän jälkeen muutkin merkit alkoivat valmistaa samantapaisia kyniä.

Mustekynät olivat yleisiä aina 1960-luvulle, jolloin kuulakärkikynän käyttö yleistyi. Tämän jälkeen kynäteollisuus eli hiljaiseloa 1980-luvulle saakka, jolloin eri kynämerkit alkoivat jälleen tuottaa uusia kynämalleja ja kokeilla uudenlaista designia.[1]

Mustekynien terät ja kärjet

Mustekynissä on metallinen kärki, joka voi olla kultaa, ruostumatonta terästä tai muuta metallia. Teriä on erikokoisia ja yleisimmät koot ovat EF (hyvin kapea, engl. extra fine), F (kapea, engl. fine), M (medium), B (leveä, engl. bold) ja BB (erittäin leveä, engl. extra bold). Tavallisesti täytekynän kärki on pyöreä, jolloin viivan leveys ei riipu suunnasta. Italic-kärki on kuitenkin litteä, jolloin viivanleveys riippuu siitä mihin suuntaan viivaa vedetään. Länsimaisessa kalligrafiassa halutaan, että alasvetoviivat ovat leveämpiä kuin sivuvetoviivat.

Kärki valitaan tavallisesti käsialan koon ja käyttötarkoituksen mukaan. Kirjoituskokemukseen vaikuttaa terän koon lisäksi terän materiaalin taipuisuus, rakenne, kynän pituus ja paino. Taipuisalla kärjellä kirjoittaessa viivan leveys riippuu siitä kuinka paljon kynää painaa. Myös musteen koostumus ja käytetyn paperin laatu ja tyyppi vaikuttavat kynän tuottamaan jälkeen ja siihen miltä kynä tuntuu kädessä.

Täyttömekanismit

Eri mustekynämalleissa on erilaisia täyttömekanismeja. Varhaisin oli käsikäyttöinen pipettitäyttö, jossa kynän säiliöön vietiin muste pipetin avulla mustepullosta. Tällaiset kynät olivat epäluotettavia ja saattoivat vuotaa. Tähän ongelmaan Waterman keksi ratkaisuksi ns. safety penin vuonna 1907.[2]

Seuraava edistysaskel tapahtui, kun alettiin käyttää tyhjiöön perustuvia, ”itsestään” täyttyviä mustekyniä. Roy Conklin kehitti vuonna 1897 kynän, jossa säiliönä oli kapea kuminen pussi. Kynän varressa oli sirpin muotoinen nappi, jota painamalla pussi meni kasaan. Kun sirppi vapautettiin, pussi laajeni imien musteen sisäänsä. Tähän tekniikkaan perustuvia täyttömekanismeja oli markkinoilla lukemattomia, kuten viputäyttökynä, joka oli laajimmalle levinnyt ja Sheafferin vuonna 1907 patentoima.[3]

Yksi menestyneimmistä täyttömekanismeista on yhä laajasti käytössä oleva uppomäntätäyttö, jonka kenties kuuluisin käyttäjä on Pelikan. Tällaisissa kynissä mustesäiliönä toimii osa kynän varresta. Varren sisällä on mäntä, jota liikutetaan kynän päässä olevaa osaa kiertämällä. Näin muste imetään säiliöön pullosta.

Suosittu täyttömekanismi on myös patruunatekniikka. Patruunatäyttökynissä ei ole sisäänrakennettua mustesäiliötä, vaan kynän varren sisään asetetaan muovinen, kertakäyttöinen mustesäiliö. Tällaisissa kynissä voidaan käyttää myös pullomustetta mäntätekniikalla toimivan adapterin avulla.

Mustekynien keräily ja harrastaminen

Nykyään mustekyniä ei käytetä yhtä yleisesti kuin vielä 1900-luvun puolivälissä. Mustekynillä on kuitenkin laaja kansainvälinen harrastajakunta, jonka jäsenet keräilevät ja käyttävät kyniä. Monet harrastavat joko vintage-kyniä tai nykyaikaisia, mutta suurin osa keräilee molempia. Myös mustepullot ja eriväriset musteet ovat keräilyn kohteena.

Lähteet
  1. Steinberg, Jonathan 2002: Fountain pens: their history and art. New York: Universe Publishing.
  2. .art, pens & culture: British edition 1, autumn 2009.
  3. Dragoni, Giorgio 1998: Fountain pens: history and design. Milano: Antique Collector's Club.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.