Mustafa al-Nahhas

Mustafa al-Nahhas syntyi 15. kesäkuuta 1879 egyptiläisessä Samannudin kaupungissa.[1] Hänen perheensä oli talonpoikaistaustainen[2] ja köyhä. Nahhas opiskeli lakia khdeiivisellä lakikoululla (nykyisin osa Kairon yliopistoa) valmistuen vuonna 1900. Opintojensa jälkeen al-Nahhas alkoi harjoittaa lakia al-Mansurassa. Vuonna 1914 hänet nimitettiin tuomariksi oikeusistuimeen Tantassa.[3]

Nahhas alkoi tuomarin töidensä ohella kiinnostua politiikasta. Erityisesti hänet herätti brittien vastainen liikehdintä vuonna 1919. Nahhas liittyi Sa'd Zaghlulin perustamaan Wafd-ryhmittymään.[2] Samalla hänet erotettiin tuomarin virastaan.[3] Zaghlulin perustama Wafd eli suomeksi delegaatio ajoi Egyptin itsenäisyyttä sitä tuolloin protektoraattina hallitsevista briteistä. Britit pyrkivät tukahduttamaan liikettä asettamalla Zaghlulin maanpakoon.[4] Maanpakoon Seychelleille päätyi myös al-Nahhas, jossa hän vietti vuodet 1921–1923.[3] Britit taipuivat kuitenkin tunnustamaan Egyptin itsenäisyyden 28. helmikuuta 1922. Itsenäisyys oli muodollinen brittien säilyttäessä useita erityisoikeuksia maan asioihin sekaantumisessa, mutta se oli silti huomattava voitto itsenäisyysliikkeelle. Egyptille laadittiin vuonna 1923 siirtymäkauden perustuslaki[4], jonka perusteella al-Nahhasista tuli edustajahuoneen jäsen Samannudista.[3] Ensimmäiset parlamenttivaalit pidettiin tammikuussa 1924, ja nyt puolueeksi järjestäytynyt Wafd voitti vaalit ylivoimaisella äänisaaliilla.[4] Nahhasista tuli Egyptin viestintäministeri.[3] Egyptin politiikka leimasi kuitenkin kilpailu parlamentin ja kuninkaan välillä. Fuad I käytti usein oikeuttaan hajottaa parlamentti.[4]

Mustafa al-Nahhas puhuu Egyptin parlamentille ja kuningas Faruqille 1930-luvulla.

Wafdin perustaja Zaghlul kuoli vuonna 1927. Zaghlul oli ollut puolueen merkkihahmo, eikä hänen kuollessaan ollut toista vastaavan arvovallan omaavaa henkilöä hänen tilalleen. Nahhasista tuli Zaghlulin seuraaja, mutta hän ei ollut hahmona lainkaan yhtä suosittu. Häntä pidettiin persoonana melko harmaana. Wafd alkoi menettää pitkään hallitsemaansa asemaa Egyptin kansallismielisen liikkeen johdossa. Nahhas oli joka tapauksessa lyhyitä jaksoja Egyptin pääministeri viiteen otteeseen[4] vuosina 1928, 1930, 1936–1937, 1942–1944 ja 1950–1952. Hän toimi myös useamman kerran hallituksiensa sisäministerinä.[3] Toisen maailmansodan aikana britit alkoivat epäillä uutta kuningasta Faruqia saksalaismyönteisyydestä. Heille Wafdista muodostui turvallisempana koettu yhteistyötaho Egyptissä, vaikka puolueesta ei erityisesti pidettykkään. Sillä oletettiin virheellisesti olevan edelleen myös laajaa kansan tukea, mikä takaisi Egyptin tuen sotaponnistelujen aikana. Vuonna 1942 britit toteuttivat Abadainin palatsin piirityksen, jonka aikana kuningas pakotettiin hyväksymään al-Nahhasin johtama Wafd-hallitus. Aikaisemmin itsenäisyyspuolueena profiloituneesta Wafdista tuli toisaalta kansan silmissä nyt brittien sätkynukke.[4]

Maailmansodan jälkeen Egypti koki valtavia sosiaalisia ongelmia. Sotateollisuuden lakkaaminen johti lisääntyvään työttömyyteen samalla, kun elinkustannukset kasvoivat. Ulkopolitiikassa kärsittiin tappio Israelin itsenäisyyssodassa. Tyytymättömyyden noustessa Wafdin tilalle kasvoi marxismin ja islamismin kannatus. Wafd palasi viimeisen kerran valtaan vuonna 1950. Nahhas yritti vielä palauttaa puolueensa suosiota brittiläisvastaisemmilla toimilla. Brittien kanssa vuonna 1936 solmittu brittien oikeuksia Egyptissä koskenut sopimus mitätöitiin. Nahhas lakkautti myös Sudanin asemaa koskeneen vuoden 1899 sopimuksen. Oikeutta mielipiteenilmaisuun laajennettiin. Toimista huolimatta tyytymättömyyden aiheuttama levottomuus lähti pian al-Nahhasin käsistä.[4] Britit hallitsivat edelleen Suezin kanavavyöhykettä.[3] Tammikuussa 1952 egyptiläiset sissit hyökkäsivät brittiläiseen varuskuntaan Tall al-Kabirissa. Isku johti brittien vastatoimiin, mitkä puolestaan aiheuttivat Mustan lauantain mellakat Kairossa.[4] Kuningas Faruq antoi pääministeri al-Nahhasille poikkeusoikeudet tilanteen rauhoittamiseksi, mutta tässä ei heti onnistuttu.[3] Pääministeri ja kuningas syyttelivät tilanteesta toisiaan.[4] Kuningas erotti al-Nahhasin tehtävistään päivän mellakoiden syttymisen jälkeen.[3]

Nahhas matkusti erottamisensa jälkeen Eurooppaan.[2] Tilanteen kärjistyminen Egyptissä jatkui. Lopulta yöllä 23. heinäkuuta joukko niin sanottuja vapaita upseereja teki verettömän vallankaappauksen. Kuningas pakeni muutaman päivän kuluttua maasta.[4] Al-Nahhas matkusti vallankaappauksen jälkeen takaisin Egyptiin. Hän tapasi vapaiden upseerien johtajat Gamal Abdel Nasserin ja Muhammad Nadžibin sopiakseen mahdollisesta vallanjaosta. Vapaat upseerit eivät kuitenkaan myöntyneet al-Nahhasin vaatimiin oikeuksiin. Syyskuussa 1952 vapaat upseerit antoivat poliittisille puolueille käskyn erottaa johtonsa. Nahhas ei totellut käskyä, mutta Wafd-puolue jakautui. Tammikuussa 1953 annettiin edelleen määräys kaikkien puolueiden lakkauttamisesta. Nahhas ja hänen vaimonsa pidätettiin. Nahhas sai syytteet korruptiosta ja vaimo markkinoiden väärinkäytöstä puuvillakaupalla Aleksandriassa. Molemmat asetettiin kotiarestiin huvilallaan Kairossa vuosina 1954–1960 ja he menettivät samalla poliittiset oikeutensa.[3] Nahhas ei enää myöhemmin osallistunut maan poliittiseen elämään.[2]

Nahhas kuoli Aleksandriassa 23. elokuuta 1965.[1] Nahhasia pidettiin hänen kuollessaan suhteellisen suosittuna hahmona. Hänen hautajaisistaan tuli maan johdolle epämieluisen suuri tapahtuma.[3]