Musta huumori

Musta huumori tai hirtehishuumori on huumorin, komedian ja satiirin laji, jossa normaalisti vakavina ja traagisina pidettyjä asioita käsitellään humoristisesti tai satiirisesti. Mustaa huumoria käytetään yleisesti kirjallisuudessa, teatterissa ja elokuvissa.

Ruutuhyppelyruudukko kerrostalon katon reunalla.

Musta huumori kuvaa groteskein keinoin maailman absurdiutta, paradoksaalisuutta ja julmuutta yksilön näkökannalta.[1] Musta huumori ei hyväksy mitään yleistä jakamatonta käsitystä todellisuudesta vaan korostaa kaiken suhteellisuutta. Tällöin asetetaan myös vakavat ”pyhät” arvot ja itsestäänselvyydet naurunalaisiksi.[2]

Musta komedia

Musta komedia on komedia, jossa huumoria ammennetaan yleensä traagisina pidetyistä asioista: kyseessä on mustaa huumoria hyödyntävä komedia. Termi ilmaantui käyttöön 1900-luvulla. Se on luultavasti peräisin kirjailija Jean Anouilh'lta, sillä hän itse sijoitti näytelmiänsä muun muassa luokkiin pièces roses ja pièces noirs (vaaleanpunaiset ja mustat näytelmät). Patrice Pavis määrittelee mustan komedian pessimistiseksi genreksi, joka on lähellä tragikoomista, mutta komediaa on vain sen nimessä ja traaginen ratkaisu puuttuu. Esimerkkejä mustasta komediasta ovat Anouilh'in "mustien näytelmien" ohella muun muassa William Shakespearen Venetsian kauppias ja Mitta mitasta sekä Friedrich Dürrenmattin Vanhan naisen vierailu.[3]

Musta huumori käsitteenä
Sanaleikkiin perustuvaa ironiaa: umpikujakyltti (engl. dead end) hautausmaan vieressä.

Mustan huumorin käsitettä on vaikea määritellä. Kun ajatellaan ilmaisutyyliä ja elämänkatsomuksellista näkemystä, voidaan sanoa mustan huumorin sivuavan eksistentialismia. Eksistentialismi näkee maailman kaaosmaisena paikkana ilman pysyviä arvoja, mutta sisältää kuitenkin kunnioitusta yksilöä kohtaan. Musta huumori siirtää perspektiivin ulkoisiin tekijöihin, yksilön ympäristöön. Ympäröivä maailma kuvataan eräänlaisena päättymättömänä labyrinttina, jossa yksilö yhteiskunnan, arvojen ja aatteiden kurimuksessa yrittää turhaan luoda järjestystä elämäänsä.[2]

Mustalle huumorille on tyypillistä, ettei yksilölle anneta pakomahdollisuutta. Esimerkiksi kirjailija tarkastelee kiihkottomasti romaanihenkilönsä turhia pyrkimyksiä rakentaa järjestystä maailman kaoottisuudesta ja esittää asioiden perimmäisen suhteellisuuden: lopullista ehdotonta totuutta ei ole olemassa. Koska lopullista ratkaisua ei koskaan löydy, mustaa huumoria käyttävä kirjailija ei kerronnassaan voi olla tiukasti sitoutunut mihinkään maailmankatsomukselliseen, eettiseen tai uskonnolliseen järjestelmään.[2]

Mustaa huumoria voidaan myös pitää eräänlaisena ahdistuksen, tuskan ja sairauden estetisointina.[2] Esimerkiksi Joseph Heller kertoo mustan huumorin värittämässä teoksessaan Me sotasankarit (Catch-22) taistelulentäjistä sodan kurimuksessa, kuolemanpelon ja ahdistuksen keskellä. Mustaa huumoria on juuri se, että tilanne esitetään koomisessa valossa.lähde?

Historia

Mustaan huumoriin viitataan kirjallisuudentutkimuksessa vaihtelevasti muun muassa tekniikkana, sävynä, asenteena tai genrenä. Mustalla huumorilla on juurensa jo 1700-luvun satiireissa (esimerkiksi Jonathan Swift) ja 1800-luvun alun romanttisessa ironiassa. Nykyisenlaisena genrenä siitä ryhdyttiin kuitenkin puhumaan vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun sekä Eurooppaan että Amerikkaan ilmaantui yhä enemmän kirjailijoita, joiden tuotantoa yhdisti kammottavien, ironisten ja groteskien tilanteiden hyväksikäyttö komiikan lähteenä ja samalla ihmisen saattaminen naurettavaan tai mielettömään valoon. Tunnettuja kirjailijoita Euroopassa ovat olleet muun muassa Samuel Beckett ja Eugéne Ionesco ja Atlantin toisella puolella esimerkiksi Kurt Vonnegut, Joseph Heller ja John Hawkes.lähde?

Esimerkkejä mustasta huumorista

Mustaa huumoria edustaa esimerkiksi Samuel Beckettin näytelmän Huomenna hän tulee (engl. Waiting for Godot) kohtaus, jossa mies ottaa pois vyönsä hirttäytyäkseen sillä ja hänen housunsa putoavat.

Toinen esimerkki mustasta huumorista on aikuisille katselijoille suunnattu televisiosarja Happy Tree Friends, muutaman minuutin pituisista jaksoista koostuva lyhytpiirrossarja. Sarjan päähenkilöt ovat pieniä metsäneläimiä, jotka ajautuvat koomisiin ja väkivaltaisiin tilanteisiin yrittäessään selvitä jokapäiväisistä arkisista rutiineista.

Joseph Hellerin romaanissa Me sotasankarit armeijan sääntöjen mukaan taistelulentäjille ainoa mahdollisuus saada vapautus lennoilta on todistaa olevansa mielisairas. Toisaalta kuka tahansa järkevä ihminen hakisi vapautusta hengenvaarallisilta lennoilta. Vapautusta anova lentäjä siis todistaa jo hakemuksellaan olevansa täysjärkinen, eikä vapautusta näin ollen voida myöntää (ns. Catch-22).

André Franquinin sarjakuva Mustat sivut sisälsi runsaasti mustaa huumoria. Lähes kaikissa vitseissä aiheena on väkivaltainen kuolema tai muu kärsimys, johon liittyy jotain ironista. Sarjan nimellä oli kaksoismerkitys, sillä Franquin käytti mustavalkoisissa piirroksissa poikkeuksellisen paljon mustaa pintaa.

Lähteet
  • black humor The Columbia Encyclopedia, Sixth Edition. 2001. Bartleby.com, Inc.. Viitattu 18.7.2007.
  • Olli Mäkinen: Moderni, toisto ja ironia. Acta Universitatis Ouluensis, Humaniora B 55. s. 56-67. Oulun yliopisto, 2004. ISBN 951-42-7267-6. Julkaistu myös internetissä

Viitteet
  1. The Columbia Encyclopedia
  2. Mäkinen (2004)
  3. Musta komedia Tieteen termipankki, viitattu 11.7.2021
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.