Musiikkitiede

Pythagoras Samoslainen opetti 500-luvulla eaa., että puhtaiden intervallien sävelet suhtautuivat toisiinsa kuten luonnolliset luvut ja ne voitiin esittää suhdelukuina: oktaavi 1:2, kvintti 2:3, kvartti 3:4 jne.

Platonin filosofiassa esiintyy eetos-oppi, jonka mukaan sävellajeilla oli moraalisia ja uskonnollisia vaikutuksia. Sfäärien harmonialla Platon tarkoitti sitä, kuinka taivaankappaleet noudattivan samanlaisia lukusuhteita kuin intervallit. Antiikin musiikkifilosofiassa musiikkia suhteutettiin mieluummin maailmanjärjestykseen kuin arkielämään, ja opinkäsitysten merkitys oli suurempi kuin kokemusten.

Empiirinen musiikintutkimus alkoi hellenistisellä ajalla, ja pythagoralaista viritysjärjestelmää pyrittiin uudistamaan. (muun muassa Aristoksenos).

Antiikin viimeinen musiikinteoreetikko oli Boëthius (noin 480–524 jaa.). Hänen teoksessaan De institutione musica musiikki jaetaan kolmeen lajiin: musica mundana, musica humana ja musica instrumentalis. Boëthius piti musiikkia filosofian osana, ja musiikilla oli moraalisia ja teologisia ulottuvuuksia. Hänen teorioillaan oli kauaskantoinen vaikutus, sillä musiikkia opetettiin niiden mukaisesti Euroopassa seuraavien tuhannen vuoden ajan.

Keskiajalla musiikkia pidettiin rituaalisena toimintana, ja intervalleja koski niin sanottu intervallien teologia, jonka mukaan ylinouseva kvartti oli kielletty (diabolus in musica). Moniäänisyyden kehittyminen toi uusia ongelmia ratkaistavaksi: oli löydettävä säännöt äänenkuljetukselle ja oli luotava rytmisesti yksiselitteinen nuottikirjoitus.

Renessanssin aikana musiikinteoreetikot alkoivat pitää musiikinharjoittamista symbolisena toimintana ja se alkoi etääntyä teologiasta. Konsonanssien piiriä laajennettiin ja konsonansseja ja dissonansseja alettiin pitää jopa suhteellisina, eli niiden miellyttävyys riippui musiikillisesta yhteydestä (muun muassa Vincenzo Galilei ja René Descartes). Kolmisointukäsitys syntyi 1500-luvulla (Gioseffo Zarlino).

Michael Praetoriuksen Syntagma musicum (1615–1621) oli ensimmäinen merkittävä musiikinhistoriallinen tutkimus. Keskeisiin harmoniaopillisiin tutkimuksiin kuului Jean-Philippe Rameaun Traité de l’harmonie (1722). Ensimmäiset musiikkitietosanakirjat alkoivat ilmestyä 1700-luvulla Ranskassa Saksassa ja Britanniassa. Tuohon aikaan alkoi kehittyä myös musiikkikritiikki konserttitoiminnan ja musiikkiaikakauslehtien ansiosta, ja tämä johti myös itsenäisen musiikkiestetiikan syntyyn.

Kosketinsoittimien viritys oli ollut ongelma, joka ratkaistiin noin vuonna 1700 tasavireisyydellä.[1]

Vuonna 1776 Englannissa julkaistiin kaksi musiikinhistoriallista teosta: John Hawkinsin A General History of the Science and Practice of Music ja Charles Burneyn A General History of Music. Näissä teoksissa sovellettiin kronologista tarkastelutapaa ja tarkasteltiin säveltäjien välisiä vaikutussuhteita, mutta niiden painotukset olivat vielä arvoväritteisiä. Vasta 1800-luvun tutkimuksissa arvosidonnaisuus alkoi väistyä.

Hugo Riemann, yksi nykyaikaisen musiikkitieteen perustajista.

Kriittisiä säveltäjäelämäkertoja alettiin julkaista 1800-luvun alussa J. S. Bachista (Nikolaus Forkel, Philip Spitta) ja Ludwig van Beethovenista (F. G. Wegeler & Ferdinand Ries). Termi musiikkitiede (saks. Musikwissenschaft) otettiin käyttöön vuonna 1863, kun uusi tieteenala alkoi saapua yliopistoihin.

Musiikinhistoriassa oli keskitytty tarkastelemaan vain länsimaisen musiikin historiaa, mutta 1800-luvulla julkaistiin historiateoksia, joissa oli mukana myös muita musiikkikulttuureja: Raphael Kiesewetterin musiikinhistoria (1834), August Wilhelm Ambrosin Geschichte der Musik (1862–1878) ja François Joseph Fétisin Histoire générale de la musique (1869–1876). Näitä teoksia voidaan pitää etnomusikologian edeltäjinä.

1800-luvun loppupuoli oli musiikkitieteen kehityksen kulta-aikaa. Tuolloin kiinnostuttiin yhä voimakkaammin aikaisemmista säveltäjistä ja koulukunnista ja alettiin julkaista musiikkitieteellisiä aikakauskirjoja (muun muassa Jahrbuch der Musikwissenschaft 1863) ja säveltäjien tuotannon kriittisiä kokonaisjulkaisuja ja erityistutkimuksia sekä perustettiin musiikkitieteellisiä seuroja.

Nykyaikaisen musiikkitieteen tärkeimpiä perustajia olivat saksalaiset Hermann von Helmholtz (1821–1894) ja Hugo Riemann (1849–1919) ja itävaltalainen Guido Adler (1855–1941). Helmholtzia pidetään kokeellisen musiikkipsykologian perustajana; Riemann kehitti systemaattista musiikkitiedettä, ja Adler tutki musiikin tyylianalyysin perusteita. Adlerilta on peräisin jako historialliseen ja systemaattiseen musiikkitieteeseen. Historiallinen musiikkitiede keskittyy tutkimaan säveltäjiä ja sävellyksiä aikakauden ja tyylin perusteella, ja systemaattinen musiikkitiede tarkastelee musiikin itsensä lainalaisuuksia, kuten akustisia, esteettisiä, psykologisia ja musiikinteoreettisia näkökulmia.

Vertailevan musiikkitieteen eli etnomusikologian perustajana pidetään Erich von Hornbostelia (1877–1935). Hänestä tuli Berliinin yliopiston psykologian laitoksen fonogrammiarkiston johtaja. Arkisto kehittyi hänen aikanaan kansainvälisesti merkittäväksi äänitearkistoksi.

Musiikkisosiologian perustajista voidaan mainita Theodor W. Adorno (1903–1969).

Nimitystä uusi musiikkitiede (engl. new musicology) alettiin käyttää 1980-luvun loppupuolella musiikintutkimuksesta, johon on saatu vaikutteita feminismistä, sukupuolentutkimuksesta, queer-tutkimuksesta ja jälkikolonialistisesta tutkimuksesta, ranskalaisesta strukturalismista ja jälkistrukturalismista. Tutkimuksen näkökulma on siirtynyt kokemusperäisyydestä ja musiikkianalyysista kohti humanistisempaa tarkastelutapaa. Suuntauksen keskeisiin edustajiin kuuluu yhdysvaltalainen Susan McClary.

Musiikkitieteen suomalainen uranuurtaja Ilmari Krohn.

Suomessa harjoitettiin musiikintutkimusta jo Ruotsin vallan aikana, kun Turun akatemiassa julkaistiin kuusi musiikkiaiheista väitöskirjaa.[2] Niistä varhaisin oli Henricus Munckin De usu organorum in templis (1697). Yliopistossa oli myös musiikinopettajan toimi.[3]

Kansanmusiikkia sivusi Henrik Gabriel Porthanin teos De poësi fennica (1766–1678) . Giuseppe Acerbi julkaisi ensimmäisenä suomalaisten kansansävelmien nuotinnoksia teoksessaan Matka halki Suomen v. 1799. Kansanmusiikin tutkimuksesta tulikin jo 1800-luvulla yksi maamme musiikkitieteen päähaaroista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pani alulle kansansävelmien keräämisen 1850-luvulla. Kerääjinä kunnostautuivat niin säveltäjät kuin tutkijatkin (muun muassa Karl Collan, Johan Filip von Schantz, Henrik Borenius, Ilmari Krohn, Otto Andersson, Armas Launis ja A. O. Väisänen).

Ilmari Krohn oli ensimmäinen musiikkitieteen yliopisto-opettaja: hän hoiti Helsingin yliopistossa musiikkitieteen opettajan tointa vuodesta 1900 alkaen sekä oppiaineen ylimääräistä professuuria vuosina 1918–1935. Hän myös pani alulle vuonna 1911 musiikintutkijoiden tutkijayhteisön, joka rekisteröitiin myöhemmin (1916) nimellä Suomen musiikkitieteellinen seura. Ensimmäinen varsinainen musiikkitieteen professuuri perustettiin Helsingin yliopistoon vasta vuonna 1956, mutta Åbo Akademissa oli ollut jo vuodesta 1926 lähtien yhdistetty musiikkitieteen ja kansanrunoudentutkimuksen professuuri.

Jean Sibelius on ollut yleisen musiikkitieteen keskeisimpiä tutkimuskohteita, merkittävimpänä saavutuksenaan Erik Tawaststjernan viisiosainen Sibelius-elämäkerta (1965–1989). Musiikinteoriasta ovat julkaisseet Ilmari Krohn, Martin Wegelius ja Nils-Eric Ringbom. Myös musiikkisemiotiikalla (Eero Tarasti) on ollut Suomessa merkittävä osa.

Musiikinhistoria tarkastelee säveltaiteen kehittymistä, musiikin esittämistä ja vastaanottoa niin sanotuissa korkeakulttuureissa, erityisesti länsimaisessa kulttuurissa mutta myös esimerkiksi Intiassa. Musiikinhistoriallinen tutkimus pyrkii kuvaamaan historiallisia asiaintiloja ja vaikutussuhteita, musiikillisten ainesten käytön ja systematisoinnin historiaa. Tärkeitä alan osa-alueita ovat myös elämäkertatutkimus sekä kulttuuri- ja aatehistoria, käsikirjoitustutkimus ja filologia. Historiatiede on alan keskeinen aputiede.

Musiikinhistoriaa alettiin tarkastella järjestelmällisesti 1700-luvun lopulla, ja 1800-luvun jälkipuoliskolla se oli useissa yliopistoissa olennainen osa musiikintutkimusta.

Pääartikkeli: Etnomusikologia

Etnomusikologia tutkii musiikkia sen kulttuurisessa yhteydessä eli musiikkia tutkitaan kulttuurina ja kulttuurissa. Perinteisesti etnomusikologia on keskittynyt ulkoeurooppalaisiin musiikkikulttuureihin ja kansanomaisen musiikin tutkimukseen. Etnomusikologia ei kuitenkaan sulje pois mitään tiettyä musiikkia tutkimuksensa piiristä, ja viime aikoina myös länsimaisen taidemusiikin ja populaarimusiikin tutkimuksia on tehty etnomusikologian parissa.

Musiikinteoria tarkastelee erityisesti taidemusiikin sävellysteosten taiteellis-teknisiä lainalaisuuksia. Tutkimuskohteena ovat esimerkiksi sävelistöt, intervallit, asteikot ja soinnut sekä teoksen melodinen, rytminen, harmoninen ja kontrapunktinen muoto ja arkkitehtoninen rakenne. Tutkimuksessa on tavoiteltu yleisiä lainalaisuuksia, jotka pätisivät kaikkeen musiikkiin. 1900-luvun lopulla on kuitenkin omaksuttu relativistisempia näkökantoja, joissa otetaan huomioon tyylihistorialliset näkökohdat, eikä enää uskota, että olisi olemassa esimerkiksi ”ajatonta” harmoniaoppia. Musiikinteoria on läheisessä yhteydessä musiikkiestetiikkaan.

Musiikkiestetiikka tutkii musiikin erityisominaisuuksia, vaikutustapaa ja tarkoitusta. Antiikissa ja keskiajalla musiikkiesteettinen tutkimus oli filosofista pohdiskelua, mutta empiirinen ja psykologinen tarkastelu on tullut 1700-luvulta alkaen yhä keskeisemmäksi. 1900-luvulla tuli keskeiseksi niin sanottu fenomenologinen musiikkiestetiikka, jonka mukaan musiikillisilla tapahtumilla on oma, puhtaasti musiikillinen logiikkansa: musiikin ”sisältö” muodostuu musiikillisten voimien – melodisten, harmonisten ja rytmisten jännitysten ja niiden purkautumisen – objektiivisista vaikutuksista. Tämä suuntaus keskittyy kuitenkin absoluuttiseen soitinmusiikkiin.

Pääartikkeli: Musiikkifilosofia

Musiikkifilosofia on taidefilosofian haara, joka tarkastelee musiikin olemusta ja sen merkitystä sekä yleisiä lainalaisuuksia inhimillisen kokemuksen tulkitsemana.

Musiikkisemiotiikka tarkastelee musiikkia ja musiikkiteoksia merkkijärjestelminä.

Musiikkisosiologia tarkastelee musiikin ja sen harjoittamisen yhteiskunnallisia ja taloudellisia edellytyksiä. Musiikkisosiologia tuli mahdolliseksi, kun sosiologiasta tuli itsenäinen tiede 1800-luvulla ja kansanelämän tutkimus kehittyi. Niinpä musiikinhistorian piirissä alettiin tarkastella, kuinka sosiaaliset tekijät vaikuttavat muusikon yhteiskunnalliseen asemaan, millainen osuus eri musiikinlajeilla käytännön musiikkielämässä on ja kuinka sosiaaliset tekijät vaikuttavat sävellysteosten muotoutumiseen. Malliesimerkki musiikkisosiologisesta kysymyksestä on se, kuinka porvarisluokan synty vaikutti konserttitoiminnan kehittymiseen ja sinfoniamusiikin suosioon. Myös kaupallisuuden ja viihdemusiikin yhteyksien tutkiminen kuuluu musiikkisosiologian alaan.

Musiikkipsykologiassa tutkitaan musiikillista lahjakkuutta, musiikin luomista ja kokemista ja musiikillisia käyttäytymismuotoja. Antiikin kreikkalaisten eetosoppi, barokin affektioppi ja romantiikan tunnefilosofia ovat edustaneet oman aikansa musiikkipsykologisia kysymyksenasetteluja. Tieteellinen musiikkipsykologia alkoi kehittyä vasta 1800-luvun lopulla (muun muassa Hermann Helmholtz). Myös hahmopsykologialla on ollut suuri merkitys musiikkipsykologiassa.

Oman aikamme musiikkipsykologiassa on kaksi keskeistä suuntausta: luonnontieteellisesti ja kognitiotieteellisesti painottunut aivotutkimus ja humanistisesti painottunut introspektiivinen tutkimus (esimerkiksi psykoanalyyttinen musiikintutkimus).

Musiikkitieteen lisäksi on olemassa toinen yliopistoissa esiintyvä musiikkiaine, musiikkikasvatus, joka tutkii musiikkia sen opettamisen kannalta ja antaa pätevyyden toimia muun muassa peruskoulun ja lukion musiikin opettajana. Musiikkikasvatus sijoittuu joko musiikin (Sibelius-Akatemia), humanistiseen (Jyväskylän yliopisto) tai kasvatustieteelliseen (Oulun yliopisto) koulutusalaan.

Pääartikkeli: Musiikkiterapia

Musiikkiterapialla on lukuisia yhtymäkohtia musiikkitieteen kanssa. Musiikkia voidaan käyttää apuna psykoterapiassa, sairauksien hoidossa ja kuntoutuksessa, ja tällaisesta käytöstä kertyvä tieto edistää musiikkipsykologista tutkimusta.

Musiikkitiedettä voi Suomessa opiskella Helsingin, Turun, Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistossa sekä Åbo Akademissa. Etnomusikologiaa voi opiskella Helsingin, Tampereen ja Itä-Suomen yliopistoissa, tietokoneavusteista musiikintutkimusta Helsingin sekä Jyväskylän yliopistossa. Kaikissa yliopistoissa musiikkitiede kuuluu humanistiseen koulutusalaan. Lisäksi musiikkitieteellisiä opintoja ja tutkimuksia suoritetaan myös Aalto-yliopiston signaalinkäsittelyn ja akustiikan laitoksessa sekä taiteentutkimuksen yksiköissä (nykykulttuuri, kulttuurihistoria ja niin edelleen).

Musiikkitieteilijät sijoittuvat erilaisiin asiantuntijatehtäviin taide- ja kulttuuriorganisaatioihin (tapahtumat, organisaatiot, instituutit), media-alalle (lehdet, radio, TV, uusmedia) sekä oppilaitoksien ja orkestereiden hallintotehtäviin. Tyypillisiä ammattinimikkeitä ovat esimerkiksi soitonopettaja, musiikinopettaja, tuottaja, projektisuunnittelija ja toimittaja[5].

Musiikkitiedettä edistävät Suomessa tieteelliset seurat: Suomen musiikkitieteellinen seura ja Suomen etnomusikologinen seura. Suomessa toimii myös instituutteja ja organisaatioita, kuten Musiikkiarkisto, Rytmi-instituutti, Kansanmusiikki-instituutti ja Music Export Finland, jotka edistävät oman alueensa tunnettuutta ja tutkimusta. Myös sellaiset toimijat kuin Yleisradio ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ovat osaltaan tuottamassa uutta musiikkitieteellistä tietoa.

Tunnettuja suomalaisia musiikkitieteilijöitä keskeisimpine erityisaloineen: