Musikaalisuus

Musikaalisuuden määritelmiä on monenlaisia, ja musikaalisuuden eri osa-alueista on erilaisia mielipiteitä. Sensorisessa tarkastelutavassa korostetaan aistien toimintaa sellaisenaan, ja sen mukaan musikaalisuus koostuu useasta tekijästä, joita voidaan pitää toisistaan erillään. Sen sijaan kokonaisvaltaisten hahmopsykologiaan tukeutuvien näkemysten mukaan musikaalisuus on musiikin hahmottamista laajemmassa kontekstissa. Musikaalisuutta on vaikea määritellä, koska ei tiedetä tarkkaan, mitä ihmisen mielessä tapahtuu musiikillisessa ajattelussa tai havaitsemisessa.[4] Toisaalta musikaalisuuden on myös ajateltu olevan kuin mikä tahansa taito, jota voi kehittää. Heiner Gembrisin mukaan musikaalisuuden voidaan ajatella jakautuvan väestössä samoin kuin älykkyyden: 68 % ihmisistä on keskivertoisesti musikaalisia, 14 % keskivertoa musikaalisempia ja 14 % keskivertoa vähemmän musikaalisia, 2 % on erityisen lahjakkaita ja 2 % erityisen heikosti lahjakkaita musiikin alalla.[5]

Tutkijat ovat määritelleet musikaalisen ihmisen eri tavoin:

• Carl Seashoren mukaan musikaalinen ihminen kuulee äänen frekvenssin, amplitudin, keston ja värin. Lisäksi hän osaa kuvitella äänet mielessään ja ratkaista musiikillisia ongelmia. Musikaalinen ihminen kokee tunteita kuulemiensa äänien perusteella sekä ilmentää ajatuksiaan ja tunteitaan musiikkia harjoittaessaan tai luodessaan.[4]
• James Mursellin mukaan musikaalinen ihminen kykenee vastaanottamaan tonaalis-rytmisiä rakenteita ja äänellisiä kuvioita. Lisäksi hän reagoi niihin emotionaalisesti.[4]
• Robert W. Lundinin mukaan musikaalisuus tai musiikillinen lahjakkuus on ryhmä käyttäytymismuotoja, jotka syntyvät organismin ja musiikillisten ärsykkeiden yhteisvaikutuksesta.[4]
• Kai Karman mukaan musikaalisuus ilmenee auditiivisena strukturointikykynä, eli musikaalinen ihminen kuulee äänten suhteista muodostuvia lähinnä ajallisia rakenteita eli struktuureja. Tällöin esimerkiksi rytmit, melodiat ja harmoniat ovat yksittäistapauksia yleisemmistä rakenteiden lajeista.[4]

Musiikin alkuperästä esitettiin useita syntyteorioita 1800-luvulla ja 1900-luvulla. 1900-luvun näkemysten mukaan musiikki syntyi erkaantumalla kielestä, ja 1990-luvulla tultiin siihen tulokseen, että musiikki syntyi kielen kehityksen rinnalla evoluution merkityksettömänä sivutuotteena. Nykytutkimus on esittänyt uudenlaisia näkemyksiä, joihin on päädytty muun muassa eläinten ääntelyä seuraamalla. Lopulliseen tulokseen ei kuitenkaan ole vielä päästy.[6]

Ihmisen musikaalisuuden kehittyminen alkoi ilmeisesti Afrikassa, kun Homo-suku erkaantui muusta ihmisapinoiden eli hominidien heimosta. Ratkaisevia muutoksia oli noin 1,8 miljoonaa vuotta sitten ilmaantuneen Homo ergasterin sekä sen jälkeläisten perimässä, yhteisöissä ja kulttuureissa. H. ergasterin melodis-rytmisestä viestinnästä on olemassa todisteita. Voikin siis olettaa, että musiikki on jatkoa ihmisen kadonneilta sukulaislajeilta peritylle tunnekommunikaatiolle, kun taas kielenkäyttö mahdollistui vasta nykyiselle ihmislajille. Nykyiselleen musiikki kehittyi toista miljoonaa vuotta sitten geenimutaatioiden ja sukupuolivalinnan ansiosta.[6]

Musikaaliset kyvyt kehittyvät sikiölle varhain, millä on perusteltu musiikin biologista merkitystä evoluutiossa. Musiikin merkityksellisyyttä tukee myös se, että sen olemassaoloon tarvitaan abstraktia ajattelua, joka on välttämätöntä uuden keksimiselle ja selviytymiselle vaikeissa olosuhteissa. Lisäksi voidaan ajatella, että säveltäminen ja improvisointi ovat merkkejä kognitiivisesta joustavuudesta ja että sovittaminen on aivojen tarkkaavaisuuden ja suorituskyvyn harjoittelua tai evoluution näkökulmasta merkki mentaalisesta ja emotionaalisesta joustamisesta. Musiikki myös vapauttaa aivoissa oksitosiinia, joka auttaa vastaanottamaan ja siirtämään toisia ihmisiä koskevaa tietoa, ja tällöin tehostuvat yksilön tavat toimia yhdessä muiden kanssa. Toisaalta musiikki myös herättää monenlaisia tunteita, mihin saattavat perustua musiikin hoitavat ominaisuudet. Siten musiikki ja musikaalisuus hyödyttävät ihmistä evoluution näkökulmasta, jolloin musikaalisuuden voi tulkita olevan tärkeä osa ihmisen evolutiivista kehitystä.[6]

Musikaalisuuden periytymisestä puhuttaessa on helppoa kaivaa esiin Bachin sukupuu ja näyttää kuinka musikaalisuus periytyy.[6] Kuitenkin todellisuudessa perimän ja ympäristön vaikutuksen määrää on vaikea arvioida. Musiikkiperheeseen syntynyt lapsi on luultavasti saanut jo pienestä pitäen virikkeitä musiikin alalta ja häntä on ohjattu ja kannustettu musiikin pariin. Lapsi on myös todennäköisesti nähnyt vanhempiensa tai sisarustensa musisointia, ja musiikki on muutenkin ollut tärkeä osa perheen arkea. Kuitenkin virikeympäristöstä ja kannustuksesta huolimatta, on mahdollista, että sisaruksista toinen on hyvinkin musikaalinen toisen ollessa täysin epämusikaalinen. Perimä sallii eroavaisuuksia sisarusten välillä, eivätkä periytyvät ominaisuudet näy välttämättä kaikissa sukupolvissa.[7] Vaikka tilastojen mukaan musikaalisilla vanhemmilla on keskimääräisesti enemmän musikaalisia lapsia, musikaaliset vanhemmat voivat myös saada epämusikaalisen lapsen. Musikaalisuus ei myöskään välttämättä ilmene heti, vaan vasta ajan ja harjoittelun kanssa. Näin ollen sisaruksilla voi olla samanlaiset valmiuden musiikin saralla, mutta toinen on ehkä toista motivoituneempi.[7][8]

Perimän osuutta musikaalisuudessa on kuitenkin tutkittu, ja DNA-tutkimusmenetelmät tarjoavat mahdollisuuden selvittää periytyvien ominaisuuksien siirtymistä sukupolvelta toiselle musiikkia harrastavissa perheissä ja suvuissa. Musikaalisuuden monimuotoisuus viittaa siihen, että taustalla olisi useampia geenejä, eikä vain yhtä musikaalisuusgeeniä. Musikaalisuuden periytymistä ja ympäristön vaikutusta on pyritty selvittämään kaksostutkimuksilla, joissa yhdessä ja erikseen kasvatettujen identtisten ja epäidenttisten kaksosten musiikillista suoriutumista verrataan keskenään. Näissä tutkimuksissa esille tulleet korrelaatiot identtisten kaksosten tai perheenjäsenten kesken saattavat kuitenkin johtua sekä samanlaisesta musiikilliselle ympäristölle altistumisesta että yhteisistä geeneistä, eikä niiden keskinäistä osuutta nykytiedoin pystytä selvittämään.[8] Helsingin yliopiston ja Sibelius-Akatemian yhteisessä tutkimuksessa tutkittiin tiettyjen geenien osuutta musikaalisuuteen ja musiikillisen luovuuden perinnöllisyyteen. Tutkimuksessa perinnöllisyyden osuus musiikin säveltämiseen, sovittamiseen ja improvisointiin liittyviin musikaalisuuspisteisiin osoittautui huomattavaksi. Tämän katsottiin johtuvan AVPR1A-geenistä, joka on aiemmin yhdistetty sosiaaliseen kommunikaatioon, sitoutumiseen ja kiintymiseen.[9][10][11]

Nykykäsityksen mukaan todennäköisimmin musikaalisuuden ilmentymiseen vaikuttaa monen geenin ja ympäristön suotuisa yhteisvaikutus. Tätä näkemystä tukee se, että geenit eivät anna valmista pakettia vaan ainoastaan rajat, joiden puitteissa jokaisella on mahdollisuus saavuttaa taitoja musiikin alalla.[7][8]

Jokainen ihminen on omalla tavallaan musikaalinen. Käsitys omasta musikaalisuudesta on yhteydessä omaan minäkuvaan. Usein jokin musikaalisuuden osa-alue on muita alueita kehittyneempi. Musiikillisia kykyjä voi lähteä vahvistamaan ja kehittämään omista yksilöllisistä lähtökohdista käsin.[12]

Musiikilliset kokemukset alkavat jo ennen syntymää. Musiikki voi esimerkiksi rauhoittaa lasta, luoda turvallisuuden tunnetta sekä kehittää kuuntelemisen ja keskittymisen kykyä.[12]

Lasten musiikillisen havaitsemisen kehittymistä on tutkittu jo vuosikymmeniä. Musiikillisen havaitsemisen ja musikaalisuuden osalta on vielä epäselvää missä määrin, millainen ja miten ajoitettuna ympäristön tuki ja harjoittelu ohjaavat tai jopa kompensoivat perimän määräämää kehitystä. Tutkimus tarjoaa kuitenkin näyttöä siitä, että varhaislapsuuden musiikillinen altistuminen ja soitonharjoittelu muokkaavat äänen havaitsemista.[8]

Perimän ja oppimisen välinen yhteys on monimutkainen ja vaikeasti määritettävä eri kykyalueilla sekä niiden välillä.[13] Musikaalisuutta on aiemmin pidetty pysyvänä ominaisuutena ja lahjakkuutena, jota ei voi harjoittaa. Nykyään kognitiivisten toimintojen kehittyminen voidaan nähdä kuitenkin perimän ja ympäristön monimutkaisen vuorovaikutuksen seurauksena.[8] Tutkimukset ovat antaneet näyttöä siitä, että varhaisella musikaalisuudella voisi olla yhteys kielellisiin kykyihin, lyhytkestoiseen muistikapasiteettiin ja korkeaan älykkyysosamäärään. Aikuisiin kohdistuneet tutkimukset ovat myös antaneet viitettä siitä, että musiikin harrastamisella olisi positiivinen yhteys ihmisen älykkyysosamäärään.[13]

Ympäristö, johon lapsi syntyy, muokkaa merkittävästi hänen musikaalisuuden ilmenemistä.[4] Vanhempien rooli on hyvin tärkeä lapsen musiikilliselle kehitykselle, sillä heillä on vastuu sekä mahdollisuus tukea lapsen musiikillista kehitystä.[12] Lapsen ohjaaminen ja kannustaminen musiikillisiin harrastuksiin edesauttaa lapsen musikaalisuuden ilmenemistä ja kehitystä. Voidaan ajatella, että lapsella on syntyessään yleinen musiikin oppimisen kyky, mutta ympäristö jossa lapsi kasvaa vaikuttaa siihen, minkä musiikillisen kielen lapsi oppii. Musiikillinen oppiminen vaikuttaa niin kykyyn kuulla oman kulttuurinsa musiikin vivahteita kuin sopeutumiseen muihin omalle kulttuurille kulttuurille vieraisiin musiikin ilmaisumuotoihin.[4] Myös yksilölliset tekijät vaikuttavat musiikilliseen kykyyn ja kehittymiseen monin tavoin kuten erilaiset ja yksilölliset kiinnostuksen kohteet sekä harjoittelun määrä eri ikävaiheissa.[13]

• Amusia
• Musikaalisuustestit
• Musiikkipsykologia
• Kognitiivinen musiikintutkimus
• Musiikkikasvatus
• Absoluuttinen sävelkorva
• Lahjakkuus

• Levitin, Daniel J.: Musiikki ja aivot : ihmisen erään pakkomielteen tiedettä. Suomentanut Paukku, Timo. Terra Cognita, 2010. ISBN 9789525697223.
• Nurmi, Mikko: Mitä musikaalisuus on?. Vastapaino, 2019. ISBN 9789517687096.
• Ukkola-Vuoti, Liisa: Musikaaliset geenit : hyvinvointia musiikista. Kustantamo S&S, 2017. ISBN 9789515243003.