Musiikki

Musiikki (m.kreik. μουσική, mūsikē) eli säveltaide on ihmisen kulttuurille ominainen ääneen perustuva taiteen ja viestinnän muoto.

Jan Mijtens: Luuttua soittava nainen, 1648.

Musiikissa on useita ulottuvuuksia, kuten ääni (sävel tai rytmimusiikissa myös hälyääni), rytmi, dynamiikka ja rakenne. Musiikissa voi olla peräkkäin vaihtuvista sävelkorkeuksista muodostuva melodia. Musiikki voi olla pelkin soittimin tuotettua (ilman laulajaa) jolloin sitä kutsutaan instrumentaaliseksi musiikiksi. Musiikki voi olla myös soittimetonta eli ihmisen pelkällä kehollaan tuottamaa, kuten kuorolaulua, a cappella -laulua tai vihellystä. Musiikki etenee aina ajassa ja sillä on tempo eli etenemisnopeus, mutta musiikissa ei välttämättä ole eksplisiittistä rytmisoittimin tai säestyksellä tuotettua rytmiä. Musiikille ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Mikä tahansa ääni voi olla musiikkia jos äänen tuottaja on sen sellaiseksi tarkoittanut tai kuulija sen sellaiseksi mieltää. Myös hiljaisuus voidaan tulkita tai tarkoittaa musiikiksi. Populaarimusiikissa on tavallisesti eksplisittinen rummuin tai säestyksellä tuotettu rytmi.

Musiikkia sisältävä taideteos on nimeltään sävellys tai kappale. Mikäli kappale sisältää myös lyriikkaa, on kyseessä laulu.lähde? Laulu tai kappale voi tarkoittaa myös suuremman teoksen, kuten oopperan tai musikaalin osaa. Musiikkia käytetään monissa yhdistelmätaiteissa, kuten tanssi- ja teatteri- ja elokuvataiteessa. Laulajan tehtävänä on kuljettaa musiikin melodiaa.

Etymologia

Sana musiikki tulee kreikan kielen sanasta μουσική, mūsikē. Mūsikē tekhnē tarkoitti antiikin Kreikassa 'muusain taidetta' eli säveltaiteen ohella myös runoutta ja tanssia.

Musiikin määritelmiä eri aikakausilta
Kyky erottaa korkeiden ja matalien sävelten ero (Ptolemaios, 100—178 jaa.).
Tiede melodiikasta ja siihen liittyvistä asioista (Aristides Quintilianus, n. 200-luku jaa.).
Oppi luvuista ja lukusuhteista (Cassiodorus, n. 490—585).
Ars recte cantendi, taito soittaa oikein (tuntematon, keskiaika).
Planeettojenvälistä kommunikaatiota (tuntematon, keskiaika).
Sielun tiedottomasti harjoittama salainen aritmetiikka (Gottfried Leibniz, 1646—1716).
Tiede ja taide, jonka tarkoituksena on tarkoin harkiten valita kauniita ja miellyttäviä sointeja, liittää ne oikein yhteen ja suloisesti esittää, jotta niiden kaunosointi ylistäisi Jumalan kunniaa ja kaikkia Hänen tekojaan (J. Mattheson, 1700-luvun alku).
Taito yhdistellä säveliä korvaa miellyttävällä tavalla (Jean-Jacques Rousseau, 1712—1778).
Aritmeettisten lukusuhteiden saattamista välittömäksi aistihavainnoksi (Arthur Schopenhauer, 1788—1860).
Taito ilmaista sävelten avulla tunteita (H. C. Koch, 1800-luvun alku).
Näkymätön (Herder, 1800-luku).
Ikuinen (Schelling, 1800-luku).
Musiikin sisältönä ovat liikkuvat sävelmuodosteet (Eduard Hanslick, 1800-luvun loppu).
Sisäisen inhimillisen luonnon heijastaja (Schönberg, 1900-luku).
Järjestyksen luoja ilmiöiden, erityisesti ihmisen ja ajan välille; kyvytön itsessään ilmaisemaan mitään (Igor Stravinski, 1900-luku).
Organisoitua ääntä (Edgard Varèse, 1900-luku).

Historia

Musiikin alkuperää ei tunneta varmasti. Sen synnyn arvellaan liittyneen puheen kehittymiseen, ja siihen ovat saattaneet vaikuttaa luonnon äänien (kuten lintujen) matkiminen, työliikkeiden rytmi ja ihmisen leikkisä ja seurallinen perusolemus. Musiikki on usein liitetty kulttuurin mytologiaan ja yhdistetty osaksi rituaaleja. Musiikkia on syntynyt jokaisen kulttuurin historiassa, niinpä sitä voidaan verrata yhteiskunnalliselta merkitykseltään puhuttuun kieleen.

Ennen 1700- ja 1800-luvun teollista vallankumousta ja sen jälkeistä globalisaatiota oli jokaisella kulttuurilla omanlaisensa musiikkiperinne. Nykyisin länsimainen musiikki on levinnyt lähes kaikkiin teollistuneisiin maihin ja jonkin verran myös kehitysmaiden urbaaneille seuduille. Samalla se on kuitenkin imenyt vaikutteita muiden kulttuurien musiikista muodostaen uudenlaisia musiikkityylejä.

Koska musiikkiesitys on aikaan sidottu, eikä se kuvataiteesta poiketen pysty säilymään sellaisenaan, on se aiemmin siirretty opettamalla sukupolvelta toiselle. Nuottikirjoituksen keksiminen 1000-luvulla oli mullistus musiikin säilyttämisessä, ja seuraava suuri edistysaskel oli musiikin äänittämisen keksiminen 1800-luvun puolivälissä. Nykyään musiikista pystyykin hyvin yksinkertaisin keinoin nauttimaan kuka tahansa ja missä tahansa.

Musiikin tekeminen

Musiikin luomiseen on olemassa runsaasti erilaisia menetelmiä, jotka ovat kehittyneet muiden oppien ja innovaatioiden mukana. Musiikkia voidaan tehdä yksin tai yhdessä, suunnitelmallisesti tai improvisoiden, ihmisäänellä tai erilaisilla soittimilla. Musiikin tekemiseen liittyy usein sävellysvaihe, jossa musiikki tavalla tai toisella on kirjattu ylös tai tallennettu, jolloin teosta on mahdollista säilyttää. Tietokoneiden yleistyttyä myös niiden merkitys musiikin luomisen ja tallentamisen välineenä on kasvanut.

Säveltäminen
Pääartikkeli: Säveltäminen

Säveltämisellä tarkoitetaan uuden musiikkikappaleen eli sävellyksen luomista. Kirjoitustaidon ja tallennustekniikan kehittyessä musiikin säveltäminen ja sävellyksen esittäminen eli tulkinta ovat eriytyneet kahdeksi erilliseksi luomisprosessiksi, jotka ovat usein kytköksissä toisiinsa vain tallennusvälineen, esim. nuotinnoksen kautta.

Säveltäminen on prosessina erittäin paljon sidoksissa teostyyppiin. Teoriassa kyseessä on vapaa luova luomisprosessi; Käytännössä kuitenkin eri teostyyppien luomiseksi on vakiintunut musiikin teoriaan ja perinteeseen sidoksissa olevia sääntöjä ja tapoja.

Improvisointi
Pääartikkeli: Improvisointi

Improvisointi tarkoittaa esityksen luomista spontaanisti esittämishetkellä. Improvisointi ei kuitenkaan ole sattumanvaraista toimintaa, vaan sen taustalta löytyy usein huippuunsa hiottua teknistä ja taiteellista osaamista.[1]

Länsimaisen musiikin tyyleistä improvisoinnilla on suurin rooli jazz-musiikissa. Aiemmin improvisointi oli tärkeää myös klassisessa musiikissa; monet suuret säveltäjät olivat taitavia improvisoijia, esim. Mozart.

Improvisointi noudattelee yleensä joitakin sääntöjä. Jazzissa ja rockissa improvisointi tehdään usein tietyn sointukulun päälle. Tällöin kulloin alla soiva sointu määrää mitä säveliä tai skaaloja soittaja voi käytännössä käyttää. Improvisointi voi olla myös kollektiivista, jolloin esittäjät tarkkailevat toisiaan ja mukauttavat improvisaationsa sen mukaan, mihin esitys näyttää olevan etenemässä.

Musiikin tekemisen välineitä

Musiikkia voidaan tuottaa ihmisen puhe-elinten avulla (vokaalimusiikki), soittimilla (instrumentaalimusiikki) tai molemmilla tavoilla. Puhdasta vokaalimusiikkia kutsutaan a cappella-musiikiksi.

Vokaalimusiikilla tarkokitetaan yleensä laulua. Myös scat ja äänirunous voidaan luokitella lauluksi, vaikka niissä ei käytetäkään sanoja. Muuta puhe-elimillä tuotettua musiikkia on rap, beatbox ja viheltäminen.

Länsimaisessa musiikissa soittimet luokitellaan äänen tuottamistekniikan perusteella usein viiteen pääkategoriaan, joita ovat kosketinsoittimet, kielisoittimet, aerofonit, lyömäsoittimet ja sähkösoittimet. Curt Sachsin luokittelussa kosketinsoittimia ei kuitenkaan lueta yhtenäiseksi ryhmäksi, vaan esimerkiksi piano kuuluu kordofoneihin, urut taas aerofoneihin.

Vaikutuksia
Pääartikkeli: Musiikin vaikutukset

Musiikki vaikuttaa ihmisiin monella tavalla: se välittää viestejä, aiheuttaa mielihyvää, tukee verbaalisia ja matemaattisia taitoja ja vaikuttaa mielialaan ja vireystilaan. Musiikkia käytetään myös terapian ja kuntoutuksen välineenä.

Aivojen kuvantamismenetelmät ovat näyttäneet, että musiikin kuuntelu aktivoi aivojen mielihyvämekanismeja. Osa tutkijoista on havainnut musiikissa universaaleja mekanismeja, joita voi verrata itkuun. Tällainen musiikki herättää voimakkaita tunteita samalla tavalla kuin itkevän ihmisen näkeminen. Toisten tutkijoiden mukaan musiikin vaikutus riippuu kulttuurista ja opituista yhteyksistä sekä omista mieltymyksistä.[2]

Musiikin lajit
Katso myös: Luettelo musiikin tyylilajeista

Musiikin laji määräytyy yleensä ensisijaisesti musiikin tyylin mukaan, mutta musiikki lajitellaan usein myös alueen, aikakauden, soitinkokoonpanon ja käyttötarkoituksen mukaan. Musiikki voidaan jakaa karkeasti taidemusiikkiin, populaarimusiikkiin ja kansanmusiikkiin. Kahta ensin mainittua kutsutaan joskus yhteisnimityksellä länsimainen musiikki. Nämä karkeatkin luokittelun rajat ovat kuitenkin häilyviä; myös länsimaissa on omaa kansanmusiikkia, ja toisaalta ns. maailmanmusiikki sekoittaa usein populaarimusiikin ja ei-länsimaisen kansanmusiikin vaikutteita.

Länsimainen taidemusiikki
Pääartikkeli: Taidemusiikki

Länsimainen taidemusiikki eli ns. klassinen musiikki käsittää monimuotoisen ja epäyhtenäisen länsimaisen musiikin perinteen erotuksena esimerkiksi kansanmusiikista ja populaarimusiikista. Nimitys klassinen musiikki (jota ei pidä sekoittaa klassismin musiikkiin) viittasi alun perin Bachista Beethoveniin ulottuvaan aikauteen, mutta on myöhemmässä kielenkäytössä laajentunut tarkoittamaan koko länsimaista taidemusiikkiperinnettä.

Länsimainen taidemusiikki jakautuu eri aikakausiin, jotka ovat antiikki, keskiaika, renessanssi, barokki, galantti, klassismi, romantiikka, 1900-luvun musiikki ja häilyvärajainen nykymusiikki.

Klassisen musiikin alalajeja ovat esityskokoonpanon perusteella luokiteltuna esimerkiksi sinfonia ja kamarimusiikki ja käyttötarkoituksen perusteella kirkkomusiikki ja orkesterimusiikki. Eri taidemuotoja yhdistäviä taidemusiikin lajeja ovat mm. ooppera, musikaali ja baletti.

Populaarimusiikki
Pääartikkeli: Populaarimusiikki

Populaarimusiikilla tarkoitetaan yleisesti modernissa kaupunkikulttuurissa syntynyttä viihdemusiikkia, joka ei ole kansanmusiikkia eikä taidemusiikkia, vaan on saanut vaikutteita molemmista. Populaarimusiikki on leimallisesti teollista ja kaupallista ja tavoittelee suurta yleisöä; toisaalta sen kulloinkin uusimmat alalajit ovat usein edustaneet vaihtoehtoisia alakulttuureja ja ottaneet kriittisesti kantaa valtakulttuuriin.

Populaarimusiikin juuret ovat Yhdysvalloissa, yhtäältä valkoihoisten countrymusiikissa, toisaalta afroamerikkalaisessa musiikissa. Populaarimusiikin alagenrejä ovat esimerkiksi pop, rock, metal, soul, folk, blues, jazz, iskelmä ja trance.

Kansanmusiikki ja etnomusiikki
Pääartikkeli: Kansanmusiikki ja Etnomusiikki

Kansanmusiikiksi kutsutaan esiteollisessa ympäristössä syntynyttä musiikkia, joka on välittynyt sukupolvelta toiselle muistinvaraisesti, ilman nuotinnoksia tai tallennusvälineitä. Kansanmusiikilla ei ole tiedossa olevia yksittäisiä säveltäjiä, vaan se on syntynyt yhteisöllisesti pidemmällä aikavälillä. Näin ollen se on tekijänoikeuksista vapaata musiikkia. Nykyään kansanmusiikin piirteitä yhdistellään runsaasti populaarimusiikkiin, mutta myös aitoa kansanmusiikkia vaalitaan paikallisten kulttuurien ilmentäjänä.

Kansanmusiikki voidaan jaotella eri kansallisuuksien, alueiden ja etnisten ryhmien mukaan suomalaiseen kansanmusiikkiin, Itä-Euroopan juutalaisten kletzmer-musiikkiin jne.

Etnomusiikiksi kutsutaan laajemmin kaikkea ei-länsimaista musiikkia, oli kyse sitten kansanmusiikista tai uudemmasta musiikista, jonka tekijät ovat tiedossa. Etnomusiikkia ja populaarimusiikkia yhdistelevää musiikkia kutsutaan maailmanmusiikiksi.

Musiikki eri kulttuureissa

Musiikin tallennus, toisto ja levitys
Katso myös: Äänen tallennus

Musiikin tallennus

Enin osa ihmiskunnan historian aikana käytetystä musiikista on tallennettu vain ihmismuistiin. Nuottikirjoituksen keksiminen mahdollisti sävellysten taltioinnin muotoon, josta sävellystä ennestään tuntematon voi sen lukea ja esittää. Ensimmäinen kone, joka pystyi toistamaan musiikkia, oli Thomas Alva Edisonin vuonna 1877 keksimä fonografi[3], jossa ääni muutettiin värähtelyn avulla graafiseen muotoon, ja kuuntelemista vasten graafisesta muodosta takaisin ääneksi. Myöhemmin kehitetty gramofoni ja levysoitin noudattavat samaa perusperiaatetta. 1930-luvulla kehitetty magnetofoni eli nauhuri mahdollisti useiden äänitysten teknisen yhdistämisen, teki äänentoistolaitteista aiempaa helpommin mukana kulkevia ja mahdollisti edullisen kotitallennuksen. Nauhuri ei silti syrjäyttänyt levysoitinta, vaan sen teki 1980-luvun lopulla markkinoille tullut, digitaalis-optista tallennusta hyödyntävä CD-levy. Vuosituhannen vaihteen tienoilla digitaalinen tallennus tietokoneelle tai mediasoittimiin on korvannut magnetofonin yksityisen tallennuksen ensisijaisena välineenä. Myös musiikin säveltäminen ja sovittaminen tietokoneen avulla on yleistynyt.

Musiikin toisto

Äänen tallennuksen ollessa vielä lapsenkengissään käytettiin radiota (ja myöhemmin myös televisiota) musiikin välittämiseen suoraan vastaanottimiin ilman tallennusvaihetta. Suoraa toistoa käytetään edelleen tallentamisen rinnalla. Sähköisten soittimen kehittyessä yleistyi myös konserttiäänentoiston käyttö, ja nykyään myös akustinen musiikki usein vahvistetaan sähköisesti.

Musiikin levitysmediat

Äänentoiston ja tallennuksen kehitys on pitkälti muuttanut musiikin luonteen toistamattomasta akustisesta elämyksestä tallennetuksi tuotteeksi, jota levitetään erilaisten medioiden välityksellä. Pisimpään käytössä olleet levitysmediat ovat radio ja televisio. Äänilevyt, esimerkiksi vinyylilevyt, ovat yhä käytössä, mutta niitä ei juurikaan enää valmisteta, kuten ei C-kasettejakaan. Tosin, esimerkiksi uudelleen nousseen suosion ansiosta rockyhtyeiden, kuten Led Zeppelin, vanhoja albumeja on alettu julkaista uusintapainoksina vinyylinä. Myös jotkut suomalaiset yhtyeet, kuten Apulanta ja Viikate, ovat julkaisseet näinä päivinäkin osan levyistään vinyylinä. Eniten uutta musiikkia myydään nykyään CD- ja DVD-levyillä sekä Internetin kautta. Internetistä ostetun musiikin voi tallentaa CD:lle, mediasoittimeen tai tietokoneelle valintansa mukaan, ja siitä voi helposti tehdä lisäkopioita. Kopioinnin helppous on nostanut uudella tavalla esiin tekijänoikeuskysymykset. Laittoman kopioinnin lisääntyminen on vähentänyt musiikkiteollisuuden tuottavuutta merkittävästi.

Musiikin tuotteistumisesta huolimatta myös konsertit ovat suosittuja, ja esim. klassista musiikkia esitetään konserteissa yhä perinteisellä tavalla täysakustisesti. Kaikki musiikki ei myöskään ole kaupallista, vaan musiikkia lauletaan ja soitetaan runsaasti harrastemielessä, hyväntekeväisyystarkoituksessa, eettisten päämäärien vuoksi sekä uskonnon harjoittamisen yhteydessä.

Muuta
  • Poikkeuksellisen voimakasta musiikin kuuntelun vimmaa kutsutaan melomaniaksi.

Katso myös

Lähteet
  1. Tarasti, Eero (2003). Improvisointi, improvisaation merkkikieli. Teoksessa: Musiikin todellisuudet, säveltaiteen ensyklopedia, kirjoituksia vuosilta 1980–2003, Helsinki, Yliopistopaino.
  2. http://www.tietysti.fi/fi/T/Kysytyt-kysymykset/Miksi-musiikin-kuuntelu-tuo-mielihyvaa/
  3. http://www.music.helsinki.fi/tmt/opetus/aanitys/luento3/pruju3.html (Arkistoitu – Internet Archive)

    Kirjallisuutta
    • Nordström, Sixten: Kaikki musiikista. (Så blir det musik, 1989.) Suomentaneet Anna-Lisa Holmqvist ja Hannu Wuorela. Suomenkielisen laitoksen tarkistanut Matti Huttunen. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21189-3.
    • Powell, John: How Music Works. The Science and Psychology of Beautiful Sounds, from Beethoven to the Beatles and Beyond. New York: Little, Brown and Company, 2010. ISBN 978-0-316-09830-4. (englanniksi)

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.