Musette (harmonikka)

Pääartikkeli: Harmonikka

Musette-harmonikan soittaja

Useimmista muista harmonikoista poiketen musette-harmonikassa nelijalkainen äänikerta on korvattu kolmannella kahdeksanjalkaisella äänikerralla, joka on viritetty hieman alavireiseksi. Lisä-äänikerta ja sen viritystapa aiheuttaa erikoisen ja intensiivisen ääniefektin. Erityisesti ranskalaisten ja irlantilaisten kansansoittajien ansiosta musette-viritys on tullut tunnetuksi - jopa niin, että sitä joskus pidetään kaikille harmonikoille tunnusomaisena sointina.[3]

A-kieli viritetään joskus 443 hertsin taajuudelle tai jopa korkeammalle, jotta soittimen ääni saataisiin erottumaan kansanmusiikkiyhtyeen muiden soittimien joukosta.[3]

Musette-termi juontaa juurensa säkkipillin tapaiseen instrumenttiin, joka oli suosittu Ranskan yläluokan keskuudessa 1600-1700-luvuilla. Suosion laannuttua seurapiireissä, soitin otettiin kuitenkin käyttöön kansanmusiikissa etenkin Auvergnen alueella. Alueen ihmisiä muutti runsaasti Pariisiin työnhakuun 1800-luvun alkupuolella. He toivat mukanaan kansanmusiikkinsa ja monet avasivat kahviloita tehdastyöläisille ja heidän perheilleen. Noissa kahviloissa tuli tavaksi järjestää sunnuntaitansseja, joita kutsuttiin myös nimellä bals musette.[4]

Pariisiin muutti 1870-luvulla uusi aalto eritoten italialaisia siirtolaisia. He asettuivat myös työläisten asuinalueille auvergnelaisten joukkoon ja toivat mukanaan harmonikan. Vaikka soitinta ensin hyljeksittiin aiemmin alueelle muuttaneiden joukossa, se sai jonkin ajan kuluttua jopa valta-aseman musiikkimiljöössä. Kahviloiden musiikkikulttuuri sekoittui omaksuen vaikutteita niin ranskalaisesta maalaismusiikista, italialaisista canto-lauluista, Manouche-mustalaismusiikista, sekä puolalaisista ja saksalaisista valsseista, polkista ja masurkoista. Tätä musiikkilajien sekoittumista pidetään aidon musette-tyylin alkuna.[4]

Vuonna 1905 Pariisissa oli vastakkainasettelua säkkipillin ja harmonikansoittajien välillä. Harmonikansoittaja Charles Péguri päätti silti esittäytyä kaupungin tanssisalien kuninkaalle, Antoine Bouscatelille, hänen esiintyessä omassa tanssisalissaan, Chez Bouscatelissa. Kylmäkiskoisesta vastaanotosta huolimatta Péguri onnistui vakuuttamaan Bouscatelin soittotaidostaan ja Bouscatel palkkasi Pégurin säestäjäkseen. Sota säkkipillien ja harmonikkojen välillä oli päättynyt ja uusi musiikinlaji oli syntymässä.[5]

Bouscatel ennakoi harmonikan kasvavan suosion musette-musiikissa. Hän sanoi keskustellessaan orkesterinsa kampiliiran soittajan, Baptisten, kanssa: "Säkkipillini päivät ovat luetut, samoin sinun kampiliirasi. Hänen harmonikkansa ominaisuudet ovat loppumme. Harmonikka on taivaalta tipahtava ihme. Se on täysinäinen, se on kuuma, se on elävä. Ja tämä Paholaisen instrumentti on koko orkesteri! Tämä Saatanan soitin salpaa hengityksen. Kuule, mikä salaliitto se on Bouscatelia vastaan... Kun olen kuollut, ihmiset tulevat yhä tanssimaan Rue de Lappella."[5]

1900-luvun edetessä musette alkoi omaksua vaikutteita myös argentiinalaisesta tangosta, länsi-intialaisesta beguinesta sekä amerikkalaisesta jazzista ja swingistä. Kahvilat olivat auki päivittäin ja alkoivat houkutella myös hämäräperäistä väestöä. Bastiljin alueen Rue de Lappe muodostui musette-musiikin kehdoksi, pariisilaiseksi versioksi New Orleansin Storyvillestä. Musette-harmonikansoittajat jammasivat yhdessä monien aikansa kuuluisten jazz- ja kabareetaiteilijoiden kanssa, kuten Django Reinhardt, Oscar Alemán, Edith Piaf ja Jean Sablon.[4]

Nykyisin aitoa musettea voi olla hankalaa löytää Pariisista. Jopa kuuluisa Le Balajo-musettepaikka, aikaisempi Jo Privatin kantaestradi, soittaa vain nauhoituksia. Tyylilajin vanhat taitajat ovat kuolleet ja perinnettä jatkaa vain kourallinen musettea edelleen aktiivisesti levyttäviä artisteja.[4]

• Ääninäyte aidosta kolmen 8-jalkaisen äänikerran musette-harmonikasta mp3-muodossa (Arkistoitu – Internet Archive)