Murre

Kielen ja murteen välille ei voida vetää yksiselitteistä rajaa. Kielitieteessä tavanomainen määritelmä on, että jos kielimuotojen puhujat ymmärtävät toisiaan ilman, että kummankaan tarvitsee erikseen opetella toistensa kieltä, ovat kyseessä saman kielen murteet, muussa tapauksessa eri kielet.[3] Tämäkin määritelmä on silti ongelmallinen, sillä monissa rajatapauksissa kielimuotojen puhujat ymmärtävät toisiaan jotenkuten, mutta puutteellisesti. On olemassa myös murrejatkumoita eli alueita, joiden sisällä murteet vaihtelevat vähitellen siten, että alueen ääripäiden asukkaat eivät ymmärrä toisiaan, mutta missään kohdassa matkan varrella ei ole sellaista jyrkkää rajaa, jonka eri puolilla naapurit eivät ymmärrä toisiaan. Sellaisia murrejatkumoita oli varsinkin vanhan maatalousyhteiskunnan aikana, jolloin ihmiset liikkuivat vähän ja joutuivat vain harvoin tekemisiin kirjakielen kanssa. Yhden sellaisen muodostivat esimerkiksi hollannin sekä ala- ja yläsaksan murteet Alankomaiden rannikolta Itävaltaan saakka.[3] Kielen ja murteen erottelun häilyvyyden vuoksi on myös vaikea määritellä, kuinka monta kieltä maailmassa puhutaan.

Usein sosiolingvistisesti kuitenkin murretta kutsutaan murteeksi

• yksinomaan, koska sillä ei ole kirjallisuutta,
• koska sitä ei ole normitettu,
• koska sen puhujilla ei ole omaa valtiota, tai
• koska sitä ei arvosteta.

Kielimuodon luokittelu kieleksi tai murteeksi, ja sen sukulaisuus muiden puheenparsien kanssa voi olla epäselvää ja kiistanalaista – aivan samoin kuin politiikka, joka vahvasti vaikuttaa kielen asemaan (esimerkiksi makedonian kieli). Myös norjaa ja ruotsia (joiden puhujat ymmärtävät toisiaan) luultavasti pidettäisiin saman kielen eri murteina ilman valtionrajaa. Rauman murretta taas pidetään suomen murteena, vaikka valtaväestö ei ymmärrä sitä. Varsinkin Euroopassa puhutuista lähisukuisista kielimuodoista on monessa tapauksessa katsottu eri kieliksi nimenomaan ne, jotka ovat jonkin valtion virallisena kielenä, minkä Max Weinreich on kärjistetysti ilmaissut näin: "Kieli on murre, jonka puhujilla on armeija, laivasto ja ulkoministeriö."

Antropologisessa kielitieteessä murre on jonkin kielen puhuttu kielimuoto. Toisin sanoen kielen ja murteen erottaa se, että edellinen on abstrakti ja yleinen käsite, kun taas jälkimmäinen on konkreettinen ja erityinen. Tästä näkökulmasta katsoen kieltä ei puhu kukaan, vaan kaikki puhuvat kielen murretta. Ne, jotka pitävät jotain murretta kielen "oikeana", muita parempana muotona, itse asiassa käyttävät näitä termejä tuomaan ilmi sosiaalista eroa. Kirjakieli on usein lähinnä pääkaupunkiseudun eliitin sosiolektin kaltainen.

Kun arvoasetelmat unohdetaan, murteella voi yksinkertaisesti viitata vähäisiin alueellisiin eroihin kielimuodoissa, joita pidetään keskenään ymmärrettävinä. Puheenparsi paljastaa muukalaisen, ja kertoo vieraan alkuperästä; mistä kylästä tai kaupunginosasta, tai miltä seudulta hän on kotoisin. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskielillä navajolla ja apassilla on monia ilmeisiä, laajalle levittäytyneitä murteita, millä kielitieteilijät tarkoittavat vain, että vaihtelusta huolimatta puhujat suurelta osin ymmärtävät toisiaan ja tiedostavat kaikkien puhuvan yleisesti ottaen samalla tavalla.

Kielen asemaa eivät määritä ainoastaan kielitieteelliset kriteerit, vaan se on myös historiallisen ja poliittisen kehityksen tulos. Kirjakielen asemaan päätynyt retoromaani tunnustetaan omaksi kielekseen, vaikka se ei juuri eroakaan Lombardian alppimurteista. Myös ruotsi, norja ja tanska käsitetään eri kieliksi, vaikka ne ovat keskenään melko hyvin ymmärrettävissä. Vastakkainen esimerkkitapaus on kiinan kieli, jonka muotoja usein pidetään kielten sijaan murteina, koska niillä on yhteinen kirjoitusjärjestelmä - välittämättä siitä, että niiden keskinäinen ymmärrettävyys on olematonta.

• Idiolekti
• Suomen murteet

• Murteella. Ylen Elävä arkisto.