Örinälaulu

Örinälaulu, örinä (engl. death growl) on äärimmäinen ja aggressiivinen laulutyyli, jossa pyritään usein tuottamaan mahdollisimman epäinhimillistä ja monesti hirviömäistä lauluääntä hyödyntämällä voimakkaasti pallealihasta ja säröttämällä kurkunpään avulla ääntä rasittamatta kuitenkaan äänihuulia.

Arch Enemyn Alissa White-Gluz on yksi harvoista örisevistä naislaulajista.

Erityispiirteitä

Örinällä viitataan usein mataliin basso- tai baritoniäänialoihin, joita käytetään erityisesti death metal -tyylissä. Örinässä on myös olemassa korkea-alaisempia muunnelmia: esimerkiksi hardcore punkissa, metalcoressa ja melodisessa death metalissa tavataan useammin korisevaa huutoa ja varsinkin black metalissa erittäin korkeaa, falsettiinkin ylettyvää laulua, josta käytetään usein nimityksiä "kärinä", "kirkuna" tai "rääkynä". Hyvin ohuesta ja korkeasta black metal -kirkunasta on esimerkki Hecate Enthronedin Jon Richard. Vaikka örinä on yleisilmeeltään vihaista, sitä käytetään esimerkiksi goottimetallissa ja doom metalissa tulkitsemaan voimakkaita, sisäänpäin kääntyneitä ja alakuloisia tunteita.

Örinä on syvää kurkkuääntä ja usein vaikeaselkoista, erityisesti niille kuuntelijoille, jotka eivät ennestään tunne tyyliä. Useat tekniikkaa käyttävät laulajat päättävät tietoisesti öristä epäselvästi, kuten esimerkiksi Kataklysm-yhtyeen Sylvain Houde ja Cryptopsyn Lord Worm. Jotkut tyylin laulajat kuitenkin örisevät sanoitukset ymmärrettävästi, kuten Bolt Throwerin Karl Willetts tai vanhemman Amorphiksen Tomi Koivusaari. Nykyisin örinätekniikkaa käyttää myös muutama naislaulaja, kuten Nuclear Deathin Lori Bravo, Sinisterin Rachel Kloosterwaard-Heyzer, Arch Enemyn Angela Gossow, The Agonistin Alissa White-Gluz ja Jinjerin Tatiana Shmaylyuk.

Örinälaulun tekniikka
Pallealla (diafragma) on tärkeä rooli örinälaulussa: sen käyttö tuo örinään voimaa ja osin suojaa äänihuulia rasitukselta. Jotkut artistit käyttävät örinätekniikassaan ainoastaan palleaa.

Örinälaulun tunnusomaisen rouhea ulosanti vaatii lähes välttämättä murrosiän äänenmurroksen ohittamista. Siten keskimäärin alle 16-vuotiaita, joilla kurkunpää ei ole vielä kehittynyt, sitä ei suositella harjoittamaan: väärin tehtynä örinälaulu voi pahimmillaan aiheuttaa pitkäaikaisia vaurioita äänihuuliin[1].

Örinälaulu lähtee pallealihaksen supistuksesta ja muotoutuu kurkunpäässä. Ilman pallealihaksen käyttöä örinä rasittaa äänihuulia. Varsinaista ääntä hallitaan suun muodoilla ja säätelemällä äänen muotoutumisaluetta kurkunpään etuosasta (jossa yleensä muodostuu matalammat örinät) kurkunpään takaosaan (josta vuorostaan korkea kirkuna). Kuten muutkin laulutyylit, örinälaulukin edellyttää pitkäjännitteistä harjoittelua: kurkunpää ja äänihuulet tottuvat rasitukseen vasta vähitellen. örinätyyliin erikoistuneen lauluopettajan Melissa Crossin mukaan tyypillisiä aloittelevien örinälaulajien virheitä ovatkin muun muassa itselleen liian korkeiden tai matalien äänialojen varomaton käyttö, pelkkä äänihuulien käyttö örinän muodostamisessa ja varomaton äänenvoimakkuuden säätely. Örinälaulu tulee aloittaa varovasti ja kehittää asteittain[2]. Ammattimaiset örinälaulajat ovat opetelleet säätelemään örinä-äänissä tasapainoisesti hengitystiheyden, kurkunpään ja suun kosteuden sekä äänen raspin yhteisvaikutusta.

Toisin kuin yleensä luullaan, örinä-ääntä ei pystytä "syntetisoimaan" minkäänlaisten efektien avulla. Efektit kuten kaiku ja hidastus saattavat saada örinän kuulostamaan täyteläisemmältä niin kuin muut laulutyylit, mutta melodista laulua ei pysty muuttamaan örinäksi. Lauluopettajat esittelevät opetuksessa usein erilaisia tekniikoita, mutta pitkäaikainen käyttö kuluttaa lopulta äänen, siten tekniikat on tarkoitettu "vähemmän vahingoittaviksi", "vaaratonta örinää" vastoin.selvennä Alankomaalainen Nijmegenissä sijaitseva St Radboudin lääketieteellinen keskusyliopisto kertoi kesäkuussa 2007 Nederlands Dagblad -lehdelle, että örinätyylin paikallisen kasvavan suosion takia yliopisto hoiti potilaita, joilla oli äänihuulissa turvotusta ja polyyppeja.[3]. Useissa oikein tehdyissä örinöissä käytetään äänihuulien yläpuolella sijaitsevia limakalvoja tai pelkästään pallealihasta.

Historia ja variaatiot

Varhaiset edeltäjät
Alice Cooperin rockärjyntä on voinut innoittaa monia myöhempiä örinälaulajia.

Niin kutsuttujen hirviömäisten örinä-äänten käyttö uhkaavan vaikutuksen aikaansaamiseksi voidaan johtaa vuoteen 1956, jolloin Screamin' Jay Hawkinsin kappale "I Put a Spell on You" ilmestyi. Humoristisesta tarkoituksestaan huolimatta The Whon kappale "Boris the Spider" (1966) sisältää myös syviä, korisevia kurkkuääniörinöitä, jotka muistuttavat osin nykypäivän death metal -laulajien tyyliä. Varhain 1970-luvulla kappaleet kuten Black Sabbathin "Iron Man" ja Pink Floydin "One of These Days" sisältävät molemmat lyhyitä, matalasti öristyjä, joskin studiossa käsiteltyjä, ääniä taustallaan. Mike Oldfieldin kappale "Piltdown Man/Caveman" albumilta Tubular Bells on hyvin samantyylinen. Yksi mahdollinen vaikuttaja ja innoittaja nykyiseen örinälauluun saattaa olla myös glam- ja shock rock -artisti Alice Cooper, joka 1970-luvun alussa käytti satunnaisesti kappaleissaan rankkaa ärjyntää. Esimerkkejä ovat Love It to Death -albumin kappaleen "Ballad of Dwight Fry" lyhyt väliosa ja Killer-albumin "You Drive Me Nervous" -kappaleen kertosäe. Myöhemmin tätä dramaattista rockärjyntätyyliä esiintyi monissa alkuvaiheen punkyhtyeillä, kuten Sex Pistolsilla. Koska thrash metal otti voimakkaasti vaikutteita punk rockista, tätä lajia voi ehkä pitää vaikuttajana.

Alkuperä metallimusiikissa

Örinälaulun esiintulo sellaisena kuin sitä nykyisin käytetään, tapahtui suunnilleen samanaikaisesti death metalin ensiaskeleiden kanssa. Siksi on vaikea sanoa, kuka tekniikan on alun perin luonut. Eri laulajat todennäköisesti kehittivät tyyliä ajan kuluessa. Deathissa ja sitä edeltäneessä yhtyeessä Mantasissa toimineet laulajat, alkuaan Kam Lee ja myöhemmin Chuck Schuldiner, mainitaan usein tyylin vaikuttajina, vaikkakin Schuldiner vaihtoi myöhemmin laulutyylinsä äänialaltaan korkeampaan kirkunaan. Joidenkin mielestä eräitä varhaisimpia örinää käyttäviä yhtyeitä olivat Possessed, kuten myös Necrophagia ja Master. Samoihin aikoihin örinälaulun eri muunnelmia käyttivät esimerkiksi yhtyeet Hellhammer, laulajanaan Tom G. Warrior, ja alkuaikojen Massacre.

Brittiläisen grindcore-yhtyeen Napalm Deathin laulajat – perättäin Nic Bullen, Lee Dorrian ja Mark "Barney" Greenway – kehittivät tyyliä eteenpäin 1980-luvun lopulla lisäämällä aggressiivisuutta ja syvempiä kurkkuääniä ja samalla nopeuttamalla sanojen lausumista. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa Autopsy-yhtyeen Chris Reifert alkoi yhdistää kirkunaa örinä-ääneensä, kun taas Cannibal Corpse -yhtyeen perustaja ja entinen laulaja Chris Barnes tuli tunnetuksi siitä, että hän syvensi örinäänsä matalammille äänialoille kuin millä sitä ennen oli äänitetty.

Muunnelmat ja myöhempi kehitys

Jotkut yhtyeet, kuten Carcass, Dying Fetus ja Gorerotted, tekivät kokeiluja käyttämällä kahta laulajaa, käyttämällä kappaleissaan vuorotellen kevympiä ja raskaampia örinän lauluosia. Nykyisin toimintansa lopettaneella ruotsalaisella grindcore-yhtyeellä Nasumilla oli myös kaksi laulajaa, joiden ilmaisu vaihteli syvän death metal -örinän ja korkean hardcore punk -kirkunan välillä.

Mikael Åkerfeldt toi puhtaan laulun örinälaulun lisukkeeksi death metal -tyyliin.

Doom metal -yhtyeiden laulajilla on tapana painottaa örinällään enemmänkin tunnelma- ja tunnevivahteita. Paradise Lostin Nick Holmes ja My Dying Briden Aaron Stainthorpe olivat 1990-luvun alkupuolella sen pääasiallisimmat kehittäjät. Stainthorpe oli ensimmäisiä niistä, jotka yhdistivät örinälaulua puhtaaseen lauluun. Tekniikkaa kehitti myöhemmin varsinkin Opethin Mikael Åkerfeldt, joka toi puhtaan laulun death metaliin.lähde?

Goottimetallissa örinät on yleensä asetettu oopperamaisen naislaulun rinnalle. Esimerkkejä siitä ovat ainakin Tristania ja Sirenia. Myös jotkut sinfoniset metalliyhtyeet, kuten After Forever, Epica ja Leaves' Eyes käyttävät samaa tekniikkaa ja yhdistävät jonkin verran maskuliinista örinää usein klassisesti koulutettujen sopraanolaulajien ilmaisun vastapainoksi.

Funeral doom metal -yhtyeet soveltavat örinää hiukan eri tavalla: syvien kurkkuäänien sijasta laulu on usein kuiskattua örinää. Tätä tekniikkaa käyttävät muiden muassa suomalaisen Skepticismin Matti ja Evokenin John Paradiso.

Eräissä muissa metalin lajeissa on omat tapansa käyttää örinälaulua. Ne käyttävät lähinnä death-grindia ja brutaalia death metalia. Niissä örinä-äänet on yleensä viety mahdollisimman mataliksi ja epäselviksi käyttämättä kuitenkaan efektejä, esimerkkeinä Suffocationin Frank Mullen, Devourmentin Mike Majewski ja Incantationin John McEnte.

Deathcore-musiikkigenren tyypillinen ominaisuus on sisään- tai ulospäin hengitetty "sikavinkuna" (engl. pig squeal). Tästä hyvänä esimerkkinä toimii brittiläisen Annotations of an Autopsy -yhtyeen kappale "Welcome To Sludge City".

Lähteet
  1. Learn to Do Harsh Death Metal Vocals, Wikihow (englanniksi). Luettu 9.3.2007.
  2. Melissa Cross, Vocal Solutions, MelissaCross.Com (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi). Luettu 9.3.2007
  3. 'Grunten' sloopt de stem (örinä tuhoaa ihmisäänen) Nederlands Dagblad. 29.6.2007. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 6.6.2020. (hollanniksi)

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.