Murheesta nousee Elektra

Murheesta nousee Elektra
Mourning Becomes Electra
Kirjoittaja	Eugene O’Neill
Kirjoitettu	1931
Alkuperäiskieli	englanti
Tyylilaji	tragedia
Tapahtumapaikka ja -aika	1865, Uusi Englanti
Kantaesityspaikka	Guild Theatre, New York
Henkilöt
Henkilöt	prikaatinkenraali Ezra Mannon; Christine Mannon, hänen vaimonsa; Lavinia Mannon, heidän tyttärensä; Orin Mannon, heidän poikansa, tykistöluutnantti; kapteeni Adam Brant; kapteeni Peter Niles; Hazel Niles, edellisen sisar; Seth Beckwith, vanha puutarhuri;
Kuoro	kaupungin väkeä
	Infobox OK

Murheesta nousee Elektra eli Suru pukee Elektraa[1] eli Elektran on murhe[2] (engl. Mourning Becomes Electra) on yhdysvaltalaisen Eugene O’Neillin näytelmätrilogia vuodelta 1931. Se sai kantaesityksensä Broadwayn Guild-teatterissa 26. lokakuuta 1931 ja sen jälkeen 150 esitystä maaliskuuhun 1932 mennessä. Toukokuussa samana vuonna se tuotiin ensi-iltaan Alvin-teatterissa (nyk. Neil Simon -teatteri).

Näytelmätrilogia on muunnelma Aiskhyloksen teoksesta Oresteia, ja myös henkilöhahmoilla on vastineensa antiikin draamassa. Esimerkiksi Oresteian Agamemnon on nyt kenraali Ezra Mannon, Klytaimestra on Christine, Orestes on Orin Mannon, Elektra on Lavinia ja niin edelleen.

Teoksessa on myös samoja teemoja kuin Oresteiassa – murhia, uskottomuutta, insestiä ja kostoa – mutta tarkasteltuna myös 1930-luvun psykologisten teorioiden kautta. Erityisesti Sigmund Freudin vaikutus on nähtävissä monien henkilöhahmojen Oidipus- ja Elektra-komplekseina.

Murheesta nousee Elektra jakaantuu Oresteian tavoin kolmeen näytelmään, joita ei yleensä tuoda näyttämölle erillisinä vaan aina osana trilogiaa. Jokaisessa osassa on neljä tai viisi näytöstä, ja kokonaisteoksen valtavan pituuden takia sitä esitetään melko harvoin ja silloinkin lyhennettynä.

Teoksen alkuperäisnimi Mourning Becomes Electra on kaksimerkityksinen sanaleikki. Suomentajanakin ansioitunut Jukka Kemppinen kääntäisi nimen sanatarkasti joko ”Suru pukee Elektraa” tai sitten ”Surusta syntyy Elektra”.[3] Paitsi nimellä Murheesta nousee Elektra on teos suomennettu myös nimellä Elektran on murhe (mm. Ylen radiokuunnelma 1957[2]) ja Suru pukee Elektraa (Leena Tamminen vuonna 1989).[1].

Osat ja juoni

Ensimmäisessä näytelmässä Homecoming (”Kotiinpaluu”) antiikin kuoron kaltainen kaupungin väki kokoontuu Mannonien kylmän ja luotaantyöntävältä näyttävän talon eteen. Kenraali Mannonin on määrä palata pian Yhdysvaltojen sisällissodasta. Hänen poissa ollessaan rouva Mannon on alkanut seurustella merikapteeni Adam Brantin kanssa. Lavinia vihaa tästä syystä äitiään. Kenraali joutuu palatessaan vaimonsa ja tämän rakastajan myrkyttämäksi.[4]

Toinen näytelmä The Hunted keskittyy Lavinian kostoon äidilleen. Veli Orin palaa kotiin sotilassairaalasta. Hän jumaloi äitiään, mutta myös Lavinia haluaisi saada veljensä vaikutusvaltansa alle. Lavinia voittaa taistelun, Orin surmaa kapteeni Brantin ja äiti ajautuu itsemurhaan.[4]

Kolmas näytelmä The Haunted päättyy Mannonin suvun hajoamiseen. Sisarukset Orin ja Lavinia ovat matkustaneet ulkomaille unohtaakseen perhetragediansa. Orin muistuttaa yhä enemmän isäänsä ja Laviniasta on kehittynyt äitinsä tavoin sensuelli ja naisellinen. Lavinia aikoo avioitua naapurin, nuoren Peter Nilesin kanssa ja Orin tämän sisaren Hazelin kanssa. Orin ajautuu kuitenkin itsemurhaan syyllisyydentuntojensa takia. Laviniakaan ei kykene naimaan Peteriä kuolleiden perheenjäseniensä vainotessa häntä.[4]

Elokuva- ja tv-sovituksia

Vuonna 1947 Dudley Nichols ohjasi teoksen elokuvaksi, jonka pääosia esittävät Rosalind Russell, Michael Redgrave, Raymond Massey, Katina Paxinou, Leo Genn ja Kirk Douglas.[5] Russell ja Redgrave saivat osistaan Oscar-ehdokkuuden. Vuonna 1967 Metropolitan-oopperassa sai kantaesityksensä Marvin David Levyn säveltämä samanniminen ooppera (libretto William Henry Butler).[6] Vuonna 1978 Yhdysvaltojen julkinen televisiokanava PBS tuotti trilogiasta viisituntisen ja viisiosaisen, hyvät arvostelut saaneen TV-minisarjan, jonka pääosia näyttelevät Bruce Davison, Roberta Maxwell ja Joan Hackett.[7]

Näytelmät Suomessa

Trilogiaa on esitetty Suomessa ainakin seuraavasti:[8]

Lähteet

Suru pukee Elektraa. Näytelmäkulma. Viitattu 7.10.2014.
Ibsenin opetuslapset. Pekka Gronow Yle-blogissa 2.10.2006. Viitattu 7.10.2014.
Kahta kaunihimpi nimi. Jukka Kemppisen blogi 22.8.2006. Viitattu 7.10.2014.
Shank, Theodore J. (toim.): A Digest of 500 Plays, s. 367. MacMillan, 5. painos 1977. ISBN 0-02-012690-5.
Mourning Becomes Electra Elonetissä.
Levy, Marvin David: Mourning Becomes Electra (1967, revised 1998–2002). Boosey & Hawkes. Viitattu 7.10.2014.
Mourning Becomes Electra (1978). (Arkistoitu – Internet Archive) IMDb. Viitattu 15.7.2014.
Ansio, Heli ja Houni, Pia (toim.): Tragedia ajassa – ajaton tragedia. näyttelyjulkaisu, Teatterimuseo, sivu 64–66. Viitattu 7.10.2014.

This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.

[tamminen-1] Suru pukee Elektraa. Näytelmäkulma. Viitattu 7.10.2014.

[gronow-2] Ibsenin opetuslapset. Pekka Gronow Yle-blogissa 2.10.2006. Viitattu 7.10.2014.

[3] Kahta kaunihimpi nimi. Jukka Kemppisen blogi 22.8.2006. Viitattu 7.10.2014.

[shank-4] Shank, Theodore J. (toim.): A Digest of 500 Plays, s. 367. MacMillan, 5. painos 1977. ISBN 0-02-012690-5.

[5] Mourning Becomes Electra Elonetissä.

[6] Levy, Marvin David: Mourning Becomes Electra (1967, revised 1998–2002). Boosey & Hawkes. Viitattu 7.10.2014.

[7] Mourning Becomes Electra (1978). (Arkistoitu – Internet Archive) IMDb. Viitattu 15.7.2014.

[ansio-8] Ansio, Heli ja Houni, Pia (toim.): Tragedia ajassa – ajaton tragedia. näyttelyjulkaisu, Teatterimuseo, sivu 64–66. Viitattu 7.10.2014.