Mur des Fermiers généraux

Pariisin kartta vuodelta 1859. Sininen viiva = Mur des Fermiers généraux, punainen viiva = Thiersin puolustusmuurit

Muuri oli 7 lieuen eli 24 kilometrin pituinen. Nykyisin sen paikalla ovat seuraavat kadut:

• Seinen eteläpuolella eli vasemmalla rannalla (ransk. rive gauche) idästä länteen: Boulevard Vincent-Auriol, Boulevard Auguste-Blanqui, Boulevard Saint-Jacques, Boulevard Raspail (eteläosa), Boulevard Edgar-Quinet, Boulevard de Vaugirard, Boulevard Pasteur, Boulevard Garibaldi, Boulevard de Grenelle ;
• Seinen pohjoispuolella eli oikealla rannalla (ransk. rive droite) lännestä itään: Avenue de New-York, Place du Trocadéro, Avenue Kléber, Avenue de Wagram, Boulevard de Courcelles, Boulevard des Batignolles, Boulevard de Clichy, Boulevard de Rochechouart, Boulevard de la Chapelle, Boulevard de la Villette, Boulevard de Belleville, Boulevard de Ménilmontant, Boulevard de Charonne, Boulevard de Picpus, Boulevard de Reuilly, Boulevard de Bercy.

Silloisten tulliporttien paikalla tai niiden välittömässä läheisyydessä sijaitsee nykyisin myös useita aukioita, joista huomattavimpia ovat muurin linjausta pitkin myötäpäivään lueteltuina: Place d'Italie, Place Denfert-Rocherau, Place du Trocadéro, Place Charles de Gaulle, Place Pigalle, Place Stalingrad ja Place de la Nation. Silloisen Place de l'Étoilen eli nykyisen Place Charles-de-Gaullen muuri kiersi itäpuolitse nykyisten Rue de Tilsitin ja Rue de Presbourgin kohdalla leikaten siten Avenue des Champs-Élysées'n. Näin ollen 1800-luvun alkupuolella rakennettu Riemukaari sijaitsi alun perin hieman muurin ulkopuolella.

Muurissa oli kaikkiaan 61 tulliporttia. Niistä 54 oli avattu jo ennen vallankumousta, ja niistä 43 varustettiin arkkitehti Claude-Nicolas Ledoux'n suunnittelemilla, nimellä "propylées" tunnetuilla monumentaalisilla rakennelmilla. Vuonna 1790 avattiin 55. portti Barrière de Chartres eli Barrière du Parc Monceaux. Myöhemmin vuosien 1790 ja 1860 välillä avattiin vielä kuusi uutta porttia.

Pariisin metron linjat 2 ja 6, joiden molempien itäisenä pääteasemana on Place de la Nation, kulkevat nykyisin suunnilleen entisen Mur des Fermiers généraux'n kohdalla, lukuun ottamatta linjan 2 läntisintä osuutta Charles-de-Gaulle-Étoilelta Porte Dauphinelle.

Muuri rakennettiin kivestä. Sen katkaisivat Seine ja tulliportit sekä Parc Monceau, jonne muurin sijasta kaivettiin syvä oja.

Muuri oli 10 jalkaa eli 3,24 metriä korkea. Välittömästi muurin viereen piti kummallekin puolelle rakentaa Pariisin ympäri kiertäneet tiet. Finanssiviraston 16. tammikuuta 1789 antaman määräyksen mukaan muurin sisäpuolisen tien piti olla 36 jalan eli 11,69 metrin, ulkopuolisen taas 15 toisen eli 29,23 metrin levyinen. Nykyisten Boulevard de Vaugirardin ja Boulevard de Grenellen kohdalla muurin sisäpuolelle rakennettiin kuitenkin aluksi vain kapeampi tie, jonka leveys oli puolet säädetystä. Vasta 12. elokuuta 1846 annetun määräyksen mukaisesti tämäkin osuus rakennettiin yhtä leveäksi kuin sen muut osuudet. Sen sijaan Barrière d'Italien ja Barrière d'Enferin välillä muurin sisäpuolellekin rakennettiin yhtä leveä tie kuin sen ulkopuolelle.

Keskiajan lopulla Pariisia ympäröi Filip II Augustin rakentama kaupunginmuuri. Se kuitenkin purettiin 1600-luvun lopulla Ludvig XIV:n määräyksestä, koska Pariisin ei enää katsottu olleen sotilaallisen uhan alaisena. Lisäksi joukko esikaupunkeja, faubourgs, oli jo sitä ennen muodostunut silloisen muurin ulkopuolelle.

Maaseudulta Pariisiin tuotavista tavaroista perittiin säädösten mukaan pikkutullia (octroi). Sen vuoksi kaupungista ulos johtavien teiden varsilla oli tullipuomit. Kun kaupunkia ei kuitenkaan ollut ympäröity muureilla, ainoastaan huonokuntoisilla aidoilla eikä joka puolelta niilläkään, tullin alaista tavaraa oli jokseenkin helppo salakuljettaa ohi virallisten tulliteiden. Tämän vuoksi veronvuokraajat (fermiers généraux) ehdottivat vuonna 1782 kuningas Ludvig XVI:lle, että Pariisi olisi tullivalvontaa varten ympäröitävä uudella muurilla. Vuonna 1784 asian ottivat puheeksi Ferme généralen tuolloinen johtaja, kemisti Antoine Lavoisier, ja yleinen finanssitarkastaja Charles Alexandre de Calonne.[2] Heidän vaikutuksestaan hanke hyväksyttiin ja muuri rakennettiin. Uusi muuri rakennettiin aikaisemmin purettua ulommaksi, ja vanhat faubourgitkin jäivät sen sisään.[4]

Muurin rakentaminen aloitettiin toukokuussa 1874 Hôpital-Généralin (Salpètrièren) kohdalta. Arkkitehti Claude-Nicolas Ledoux sai tehtäväkseen siihen liittyneet rakennukset, joille hän antoi nimen "Les Propylées de Paris". Ne saivat juhlallisen ja mahtipontisen ilmeen, joka toteutti käytännössä hänen ajatuksensa muodon ja tehtävän välisestä välttämättömästä yhteydestä. Ne rakennettiinkin hänen suunnitelmiensa mukaan uusklassiseen, antiikkia jäljittelevään tyyliin.

Fiskaalisen tehtävänsä vuoksi muurista tuli hyvin vihattu, ja tuntematon kirjoittaja laati sitä kuvaavan, tunnetuksi tulleen aleksandriinimittaisen runon, joka alkoi:

»Le mur murant Paris rend Paris murmurant[4]»

Pariisin eteläpuolinen osa muuria valmistui vuonna 1786. Yleinen mielipide kääntyi yhä enemmän hanketta vastaan. Maaliskuussa 1786 Ledouxin kanssa tehty sopimus uusittiin. Calonnen ehdotus 11 uuden toimiston perustamiseksi Seinen pohjoispuolelle hyväksyttiin 2. kesäkuuta.

Toukokuun alussa 1787 Calonnen tilalle nimitettiin arkkipiispa Loménie de Brienne. Hän oli järkyttynyt hankkeen aiheuttamista suurista kustannuksista ja määräsi 7. syyskuuta hankkeen keskeytettäväksi. Ledoux joutui luovuttamaan hänelle kaikki asiakirjat. Marraskuun 8. päivänä arkkipiispa kävi useiden virkamiesten saattamana tullipuomeilla. Todettuaan, kuinka tuhlailevasti hanke oli toteutettu, hän olisi halunnut purkaa muurin ja myydä sen rakennusaineet. Kun työt olivat kuitenkin jo edenneet pitkälle, hän tyytyi 25. marraskuuta antamaan uuden määräyksen, jolla työt lykättiin tuonnemmaksi. Neljän arkkitehdin oli laadittava raportti muurista. Ennen kuin töitä jatkettiin, suunnitelmia muutettiin. Lisäksi arkkitehti Ledoux erotettiin tehtävistään.

25. elokuuta 1788 Briennen tilalle nimitettiin Jacques Necker, joka ei kannattanut hanketta. Arkkitehti Ledoux erotettiin tehtävistään lopullisesti 23. toukokuuta 1789.

Juuri ennen Bastiljin valtausta, heinäkuun 12. ja 13. päivien välisenä yönä 1789 pariisilaiset kansanjoukot hyökkäsivät tuolloin jo hyvin epäsuosituksi tulleen muurin rakennustyömaalle. Muutamat tullinpuomit, muun muassa Passyn, sytytettiin tuleen, ja muurista hakattiin useita kiviä irti. Pariisin ensimmäinen määri Jean Sylvain Bailly korjautti pian kaikki vahingoittuneet osat.[5] Toukokuun alussa 1791 pääsy muurille kiellettiin. Messidor-kuun 13. päivänä vuonna II (1794) konventti antoi asetuksen, jossa sanottiin: "Kansalliset rakennukset, jotka tunnetaan nimellä "Pariisin tullipuomit" ransk. Barrières de Paris, julistetaan julkisiksi muistomerkeiksi. Vallankumouksen eri vaiheet ja tasavallan armeijoiden eri vaiheissa tyranneista saamat voitot on viipymättä kaiverrettava niihin pronssikirjaimin. Julkisen hyvinvoinnin komitea valtuutetaan suorittamaan kaikki toimenpiteet, jotka tarvitaan tämän asetuksen täytäntöönpanemiseksi, kutsumalla oppineet ja taiteilijat kilpailuun kirjoitusten sanamuodosta." Frimaire-kuun 9. päivänä Ledoux vangittiin.

Istunnossaan fructidor-kuun 27. päivänä vuonna VI (1798) viidensadan neuvosto hyväksyi Aubertin ehdotuksesta lain, jolla Pariisin kunta sai oikeuden periä lakiin liitetyn tariffin mukaisesti tullimaksuja paikalliseen tarpeisiin, ensisijaisesti vanhainkoteja varten.

Ventôse-kuun 29. päivänä vuonna XII (1804) annetun lain mukaisesti, joka vahvistettiin seuranneen germinal-kuun 9. päivänä, finanssiministeriö luovutti muurin ja tullipuomit Pariisin kaupungille. Muurit yhdistettiin yhdeksi kokonaisuudeksi ja tullivirkailijoiden viroista annettiin uudet säädökset.

Vuonna 1818 Pariisiin liitettiin sen kaakkoispuolella sijainnut Austerlitzin kylä, ja sen kohdalla myös muuri siirrettiin ulommaksi. Alkuperäinen muuri oli kulkenut nykyisten Boulevard de l'Hôpitalin ja Rue Jennerin kohdalla, mutta uusi muuri rakennettiin kokonaan nykyisen Boulevard Vincent-Auriolin kohdalle.

Puhtaasti fiskaalisen tarkoituksensa vuoksi muuri joutui rakentamisestaan lähtien pariisilaisten yleisen vihan kohteeksi. Pierre Meaumarchais'n mukaan sen rakentaminen olikin yksi Ranskan vallankumoukseen johtaneista syistä. Hän kirjoitti siitä aleksandriinimittaisen runon, jonka mukaan "tulojaan lisätäkseen ja näkymiämme lyhentääkseen Ferme katsoi välttämättömäksi sulkea Pariisin vankilaan." Pariisilaisten silmissä Ledoux'n paviljonkien mahtipontinen arkkitehtuuri vain korosti käsitystä muurista sorron välikappaleena.

Ledoux'n arkkitehtuuria vastaan esittivät muun muassa Jacques-Antoine Dulaure, Antoine Chrysostome Quatremère de Quincy ja Louis-Sébastien Mercier myös esteettisiä huomautuksia. Louis Petit de Bachaumont piti muuria "orjuuden ja despotian muistomerkkinä.[6]

Kun Ranskaan vallankumouksen aikana perustettiin kunnallishallinto, Mur des Fermiers généraux tuli 21. toukokuuta 1790 Pariisin kunnalliseksi rajaksi. Sellaisena se pysyi vuoden 1860 alkuun saakka lukuun ottamatta Austerlitzin alueliitosta vuonna 1818.

Pikkutulli, octroi, jonka vuoksi muuri rakennettiin, poistettiin 1. toukokuuta 1791, mutta se palautettiin palautettiin vuonna 1798.[2] Tuolloin Direktorio määräsi Pariisin porteille pienen kauttakulkumaksun, jonka tuotto, "octroi de bienfaisance", kuului Pariisin sairaaloille. Tuolloin tullipuomit palautettiin ja kunnostettiin. Napoleon I:n aikana tullimaksujen perintää tehostettiin. Vuonna 1860 tulliraja siirrettiin Thiersin puolustusmuurille, ja Mur des Fermiers généraux menetti tehtävänsä.

Sen vuoksi, että Pariisin porteilla perittiin sinne tuotavista tavaroista tullimaksuja, suuri joukko ulkoravintoloita oli syntynyt juuri muurin ulkopuolelle.[1] Niistä tuli pariisilaisten suuresti suosimia juhla- ja huvittelupaikkoja, jotka antoivat aihetta useisiin lauluihin.