Mukdenin välikohtaus

Mantšurian rautatieverkko venäläisessä kartassa vuosien 1914 ja 1915 väliltä.

Kiina oli luovuttanut ensimmäisen Kiinan–Japanin sodan päättäneellä Shimonosekin rauhansopimuksella Japanille Formosan, Peskadorit ja Liaodongin niemimaan, mutta Ranska, Saksa ja etenkin Venäjä vastustivat niemimaan luovutusta Japanille. Sen sijaan maat painostivat Japania hyväksymään niemimaan sijaan 30 miljoonan taelin korvauksen. Venäjä aloitti tämän jälkeen Etelä-Mantšurian rautatien rakentamisen, joka yhdisti Harbinin kaupungin Port Arthuriin. Venäjä hallitsi jo ennestään Itä-Mantšurian rautatietä ja nyt alueen halkaisevia rautateitä vartioi yhteensä 175 000 venäläissotilasta ja alue oli näin käytännössä Venäjän vallan alla. Japani piti Venäjää suorana uhkana sen hallitsemalle Korealle ja suuremmille suunnitelmille hallita Itä-Aasiaa. Maiden välit kiristyivät ja kehitys huipentui Venäjän–Japanin sotaan vuosina 1904–1905. Japanin voitot Venäjästä Port Arthurissa ja Tsushimassa pakottivat Venäjän hyväksymään Portsmouthin rauhansopimuksen, jolla maa luovutti Port Arthurin ja Etelä-Mantšurian rautatien hallinnan Japanille. Molemmat maat sitoutuivat vetäytymään Kiinasta ja tunnustamaan Kiinan suvereniteetin Mantšuriassa.[1]

Qing-dynastian luhistuttua vuonna 1912 maata hallitsivat paikalliset sotaherrat. 1920-luvulle tultaessa yksi heistä voimakkaimmista oli Mantšuriaa 100 000:n miehen hyvin varustetun Fengtian-armeijansa kautta hallinnut Zhang Zuolin. Japanin Etelä-Mantšurian rautatietä turvaamassa oli noin 10 000 Guandong-armeijan sotilasta. Monet tämän armeijan upseereista halusivat sytyttää sodan Kiinaa vastaan ja liittää Mantšurian Japaniin samaan tapaan kuin Korealle oli käynyt vuonna 1910.[1] Monien japanilaisten mukaan Japanin tuli johtaa Aasiaa länttä vastaan ja Mantšurian hallintaa pidettiin välttämättömänä näille suunnitelmille.[2] 4. kesäkuuta 1928 Zhang Zuolinia kuljettaneen junan alla räjähti erään japanilaisen upseerin asettama pommi ja Zhang sai surmansa. Kansallismielistä hallitusta Nanjingissa johtanut Tšiang Kai-šek ei kuitenkaan ryhtynyt Japanin vastaisiin toimiin, kuten pommin asettajat olivat toivoneet. Valtaan Mantšuriassa nousi Zhangin poika Zhang Xueliang, joka oli uskollinen kansallismieliselle hallitukselle ja toi alueen näin sen vähintään nimellisen vallan alle joulukuussa 1928.[1]

Japanilaisia asiantuntijoita räjäytyspaikalla syyskuussa 1931.

Zhang Xueliang ei tyytynyt pelkästään aikaisempaan vallinneeseen tilanteeseen. Hän ei suostunut uusiin myönnytyksiin Japanille, pyrki pääsemään eroon aikaisemmin tehdyistä myönnytyksistä ja vahvisti armeijaansa 250 000:n mieheen. Taloudellisten ongelmien kanssa painivat poliitikot ja armeijan edustajat Japanin kotisaarilla valmistelivat puolestaan määräyksiä, jotka estäisivät Guandong-armeijan provokaatiot Kiinaa vastaan. Upseerit tiesivät ajan olevan vähissä ja päättivät ryhtyä vielä toiseen yritykseen. 18. syyskuuta 1931 Etelä-Mantšurian rautatien varrella lähellä suurta kiinalaista varuskuntaa Mukdenissa räjähti. Kiinalaiset sotilaat saapuivat paikalle tutkimaan tilannetta ja he joutuivat japanilaisten sotilaiden tulittamaksi. Japanilaiset jatkoivat hyökkäystään aina kiinalaiseen varuskuntaan saakka. Uutinen kiinalaisten väitetystä hyökkäyksestä levisi ja japanilaisten joukkojen komentaja Koreassa päätti lähettää joukkoja Etelä-Mantšuriaan. Guangdong-armeija valtasi Mukdenin ja alueen muut merkittävät kaupungit kohdaten vain ajoittaista vastarintaa. Tšiang Kai-šek oli kieltänyt joukkoja tekemästä vastarintaa ja seuraavien kolmen kuukauden sisällä Zhengin joukot oli siirretty Kiinan muurin eteläpuolelle.[1]

Mantšuriaa käsitellään Kansainliitossa vuonna 1932.

Vetäytyminen Mantšuriasta ilman vastarintaa johti Japanin vastaisiin mielenilmauksiin Kiinassa. Japanin vastainen boikotti levisi ympäri Kiinaa ja tilanteesta huolestui Shanghain kansainvälinen siirtokunta, joka pelkäsi ulkomaalaisten vastaisia mellakoita. Japanilaiset merijalkaväen sotilaat saapuivat tammikuussa 1932 alueelle turvaamaan japanilaisia yrityksiä, mikä johti yhteenottoihin kiinalaisten joukkojen kanssa. Vastauksena tähän Japani pommitti Zhabein teollisuus- ja asuinaluetta ja hyökkäsi itse kaupunkiin. kiivaiden taistelujen jälkeen solmittiin aselepo toukokuussa 1932. Tällä välin japanilaiset olivat nostaneet Qing-dynastian viimeisen keisari Pu Yi valtaistuimelle Mantšuriassa, jota hallitsi nyt Mantšukuo-niminen Japanin nukkevaltio. Kiina valitti Kansainliittoon vaatien Japanin vetäytymistä Mantšuriasta. Kansainliitto lähetti paikalle asiaa tutkivan lähetystön jaarli Lyttonin johdolla. Lyttonin valmisteleman selvityksen mukaan Mukdenin välikohtaus oli Japanin toteuttama ja että Mantšukuo ei ollut oikea valtio, vaan Japanin armeijan hallitsema nukkevaltio. Kansainliiton äänestettyä selvityksen paikkansapitävyyden puolesta Japani erosi järjestöstä.[1] Japani vakiinnutti asemansa Mantšuriassa neuvotellen Neuvostoliiton luopumaan oikeuksistaan Itä-Mantšurian rautatiehen vuonna 1934 ja vallaten sen raja-alueita vielä vuosina 1932–1935.[2]

Tšiang Kai-šekin johtamat kansallismieliset pyrkivät ostamaan itselleen aikaa alueita luovuttamalla vahvistaen samalla Kiinan armeijaa ja maan yhtenäisyyttä. Ajankohtaisempana ongelmana pidettiin kommunisteja, joita vastaan käytiin sisällissotaa. Kansallismieliset ja kommunistit pääsivät yhteisymmärrykseen Japanin vastaisista toimista vasta toisen Kiinan–Japanin sodan syttymisen jälkeen syyskuussa 1937.[2] Japani säilytti asemansa Mantšuriassa ja jatkoi Itä-Aasian ja Tyynenmeren alueiden valtauksiaan toisen maailmansodan aikana.[1]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mukdenin välikohtaus Wikimedia Commonsissa