Muinaiskirkkoslaavi

Muinaiskirkkoslaavi eli muinaisbulgaria on vanhin slaavilaisen kirjakielen muoto. Sen kehittivät 800-luvulla veljekset Kyrillos ja Methodios, jotka harjoittivat kristillistä lähetystyötä slaavien keskuudessa.

Muinaiskirkkoslaavia on kirjoitettu kahdella kirjoitusjärjestelmällä, ns. glagoliittisella kirjoituksella eli glagolitsalla ja kyrillisellä kirjoituksella eli kyrillitsalla. Näistä glagoliittinen kirjoitusjärjestelmä on vanhempi, Kyrilloksen kehittämä – myöhempi kyrillitsa on vain nimetty hänen kunniakseen. Suurimmassa osassa slaavilaista kielialuetta glagolitsa syrjäytyi varhain kyrillisen tai latinalaisen aakkoston tieltä, mutta se säilyi pitkään eteläslaavin alueella, erityisesti Dalmatiassa hengellisten tekstien ja salakirjoitusten kirjoitusjärjestelmänä.

Kyrilliset aakkoset, jotka pohjautuvat kreikkalaisiin kirjaimiin ja joiden nimitys on johdettu Kyrilloksen nimestä ovat nykyään myös muassa venäjän, bulgarian, serbian, ukrainan, mongolian ja monien Venäjällä puhuttujen kielten kirjoituksen perusta. Kirjaimistoa on kuitenkin sittemmin kehitetty eri maissa ajan ja kunkin kielen ääntämisen tarpeita vastaavaksi.

Muinaiskirkkoslaavi indoeurooppalaisena kielimuotona

Muinaiskirkkoslaavi on hyvin lähellä slaavilaisten kielten pohjalta rekonstruoitua kantaslaavia ja sillä on suuri merkitys vertailevalle indoeuropeistiikalle. Indoeurooppalainen standardirekonstruktio on yleensä laadittu latinan, kreikan, sanskritin, liettuan ja kirkkoslaavin pohjalta. 1900-luvun jälkipuoliskolla tokaarin ja heetin merkitys on tosin kasvanut näiden vanhastaan tunnettujen vanhojen indoeurooppalaisten kielimuotojen rinnalla.

Keskeinen muutos indoeurooppalaisesta kantakielestä kantaslaaviin oli umpitavujen muuttuminen avotavuiksi. Tällöin konsonanttiloppuisista tavuista tuli vokaaliloppuisia ja syntyi arkaaisille slaavilaisille kielimuodolle ominaisia nasaalivokaaleja.

Muinaiskirkkoslaavin morfologia on huomattavasti kaikkia nykyisiä slaavilaisia kieliä mutkikkaampaa. Kirkkoslaavissa on kolme sukua (maskuliini, feminiini ja neutri) ja kolme lukua (yksikkö, kaksikko eli duaali, ja monikko). Verbijärjestelmää luonnehtii partisiippien runsas käyttö, jossa on havaittavissa voimakas kreikan vaikutus. Kirkkoslaavin sanajärjestys oli hyvin vapaa ja lauserakenteita luonnehtivat monimutkaiset alistussuhteet.

Muinaiskirkkoslaavin käyttö nykyisin

Muinaiskirkkoslaavin kielellä kirjoitetut tekstit ovat enimmäkseen hengellisiä. Myöhemmin muinaiskirkkoslaavilla on ollut suuri merkitys erityisesti venäjän kielen kehitykseen tärkeimpänä lainanantajakielenä. Siitä on eri aikoina omaksuttu huomattava määrä sivistyssanastoa venäjään ja nykyvenäjää luonnehtiikin alkuperäisen itäslaavilaisen ja kirkkoslaavilaisen sanaston käyttö rinnakkain, tyylilajista riippuen.

Ortodoksisessa kirkossa etenkin slaavilaisissa maissa käytetään yleisesti kirkkoslaavinkielistä raamattua ja jumalanpalveluskirjoja. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa ei kuitenkaan puhuta muinaiskirkkoslaavia, vaan nykyään yleisimmin käytetty kielimuoto vakiintui 1600-luvulla. Tämä modernisoitu slaavin variantti ei täysin vastaa Kyrilloksen ja Metodioksen viljelemää slaavin muotoa. Merkittävimmät erot koskevat oikeinkirjoitusta.

Kirjallisuutta

Halla-aho, Jussi: Muinaiskirkkoslaavi: Lyhyt kielioppi. Helsingin yliopiston slavistiikan ja baltologian laitoksen opetusmonisteita, 5. 81 sivua. Helsinki: Helsingin yliopisto, slavistiikan ja baltologian laitos, 1998. ISBN 951-45-8396-5.
Halla-aho, Jussi: Muinaiskirkkoslaavin käsikirja sekä Muinaiskirkkoslaavin lukemisto ja sanasto. 117+47 sivua. Jussi Halla-aho, 2006. Arkistoitu versio.

Slaavilaiset kielet

This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.