Muinaiskiina

Muinaiskiina on varhaisin tunnettu kiinan kielen muoto ja kaikkien nykyajan kiinan muotojen kantamuoto. Vanhimmat kirjoitukset muinaiskiinaksi ovat oraakkeliluihin kirjoitettuja ennustustekstejä noin vuodelta 1250 eaa., eli myöhäiseltä Shang-dynastialta. Pronssikaiverrukset yleistyivät sitä seuraavalla Zhou-dynastialla. Zhoun loppupuolella luotiin rikasta kirjallisuutta, kuten Mestari Kongin keskustelujen, Mengzin ja Zuozhuanin kaltaisia klassikoita. Nämä teokset olivat mallina klassiselle kiinalle, joka oli kirjoitetun kiinan standardi 1900-luvun alkupuolelle saakka, säilyttäen myöhäismuinaiskiinan sanastoa ja kielioppia.

Muinaiskiina
Pronssikaiverrus Zhou-dynastialta (n. 825 eaa.)
Pronssikaiverrus Zhou-dynastialta (n. 825 eaa.[2])
Tiedot
Alue Muinainen Kiina
Ajoitus Shang-dynastia, Zhou-dynastia, Taistelevat läänitysvaltiot
Kirjaimisto oraakkeliluu-, pronssi- ja sinettikirjoitus
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta Sinotiibetiläiset kielet
Kieliryhmä siniittiset kielet
ISO 639-3 och
Ohje

Muinaiskiinaa kirjoitettiin monenlaisilla varhaisilla kiinan merkeillä, kuten oraakkeliluu-, pronssi- ja sinettikirjoituksena. Merkkien ja yksitavuisten ja -morfeemisten sanojen välillä oli tarkka vastaavuus koko ajanjaksolla. Vaikka kirjoitusjärjestelmä ei ollutkaan aakkosto, suurin osa merkeistä luotiin fonetiikka huomioon ottaen. Alun perin sanat, joita oli vaikea kuvata visuaalisesti, esitettiin "lainaamalla" merkkiä toisesta sanasta, joka kuulosti samanlaiselta. Myöhemmin lisättiin uusia merkkejä epäselvyyksien välttämiseksi lisäämällä radikaaleja, jotka kuvaavat jotain kategoriaa. Näistä muodostui yhdysmerkkejä (xingsheng). Xingsheng-merkkejä luotiin paljon lisää Zhou-dynastian aikana.

Useimpien tutkijoiden mukaan muinaiskiina erosi keskikiinasta siten, ettei siinä ollut retrofleksejä tai palataalisia obstruentteja vaan jonkinlaisia konsonanttiklustereita, sekä siten, että siinä oli soinnittomia nasaaleja ja likvidoita. Viimeaikaisimmissa rekonstruktioissa muinaiskiinaa kuvataan kielenä, jossa ei ollut tooneja vaan tavunloppuisia konsonanttiklustereita, jotka kehittyivät eri tooneiksi keskikiinassa.

Muinaiskiinan ydinsanasto on sinotiibetiläistä, ja varhaisia lainasanoja naapurikielistä on paljon. Zhou-kaudella alkuperäistä yksitavuista sanastoa laajennettiin monitavuisilla sanoilla yhdistelemällä ja reduplikaatiolla, mutta valtaosa sanoista oli silti yksitavuisia. Toisin kuin keskikiinassa ja nykyajan kiinan murteissa, muinaiskiinassa oli merkittävästi derivaatiomorfologiaa. Kielestä on tunnistettu useita affikseja, kuten substantiivin muuttaminen verbiksi, transitiivisten ja intransitiivisten verbien vaihtelut ja kausatiivisten verbien muodostaminen.[3] Kuten nykykiinakin, muinaiskiina oli ilmeisesti taipumaton. Persoonan ja määrän mukaisia taivutusmuotoja oli olemassa vielä Shang-kaudella ja varhaisella Zhoulla, mutta ne olivat jo katoamassa klassiselle kaudelle mentäessä.[4] Samoin klassisella kaudella useimmista morfologisista derivaatiosta oli tullut hyödyttömiä, ja konstituenttien väliset suhteet määräytyivät enimmäkseen sanajärjestyksen tai partikkelien mukaan.

Lähteet
  1. Shaughnessy, Edward L. (1999), "Western Zhou History", in Loewe, Michael; Shaughnessy, Edward L. (eds.), The Cambridge History of Ancient China, Cambridge: Cambridge University Press, s. 298, ISBN 978-0-521-47030-8.
  2. Shaughnessy, Edward L. (1999), "Western Zhou History", in Loewe, Michael; Shaughnessy, Edward L. (eds.), The Cambridge History of Ancient China, Cambridge: Cambridge University Press, s. 298, ISBN 978-0-521-47030-8.
  3. Pulleyblank, Edwin G. (2000). "Morphology in Old Chinese". Journal of Chinese Linguistics. 28 (1): 26–51.
  4. Wang, Li, 1900-1986.; 王力, 1900-1986 (1980). Han yu shi gao (2010 painos). Beijing: Zhonghua shu ju. s. 302–311. ISBN 7101015530.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.