Muinaisitäslaavi

Muinaisitäslaavi joskus muinaisvenäjän kieli (ven. Древнеру́сский язы́к, muinaisitäslaaviksi рѹсьскъ) on kielimuoto, josta noin tuhannen vuoden aikana ovat kehittyneet itäslaavilaiset kielet.[1] Se on itäslaavien ikivanha kieli, joka alkoi suullisesti kehittyä noin 500-luvulla[2] Vanhan Rusin slaavilaisen ja nopeasti slaavilaistuvan väestön, esimerkiksi varjagiaateliston ja normannien keskuudessa muun muassa suullisen bylinarunoperinteen leviämisen yhteydessä, ja joka oli valkovenäjän, venäjän, ukrainan ja näiden yhteyteen kuuluvien etnisten ryhmien kielten, kuten ruteenin kielen, edeltäjäkieli.

Ostromir(ovo) Evankeliumi, Novgorod, 1056- 57.

Muinaisitäslaavia sen varhaisimmassa vaiheessaan puhuttiin Rusin valtakunnan painopisteenä olleen Novgorodin alueella ja sydänkeskiajalla suunnilleen 800- ja 1200-lukujen välisenä aikana vanhimman Rusin, suuren vesitien Dneprin varrella sijaitsevan Kiovan Rusin, alueella, joka kukoistuskaudellaan kattoi paitsi Novgorodin ja slaavilaiset ydinmaat nykyisten Länsi-Ukrainan ja Valko-Venäjän seuduilla, myös Volgan latvavesien, Moskova- ja Oka-jokien ympäristön, alueen. Moskovan kaupungilla ei tuolloin vielä ollut merkitystä, vaan noilla seuduin hallitsivat muun muassa Vladimir–Suzdalin ruhtinaat.[3] Asutusta alueella arvioidaan olleen ainakin 100 000 vuotta sitten.[4] Kristillisen kasteen ottaminen vuonna 988 ja kristinuskon myötä Venäjälle tullut kirjoitus ja kirjakieli, joka alun perin ei ollut venäjää, vaan sitä kutsuttiin muinaiskirkkoslaaviksi. Kirkkoslaavista tuli ortodoksisen kirkon kieli, joka vaikutti muinaisitäslaavin nopean kehittymisen kirjekielenä 1300-luvulle.

Vanhin muinaisitäslaavinkielinen kirjoitus on Novgorodista vuodelta 980. Vanhin käsin kirjoitettu kirja on diakonin Gregorin vuosina 1056–1057 kirjoittama Ostromir(ovo) Evankeliumi (ven. Остромирово Евангелие), itäslaavilaiskirkollisen kirjallisuuden muinaisin muistomerkki, jota vuodesta 1806 lähtien säilytetään Venäjän kansalliskirjastossa Pietarissa. Tämä on hyvin säilynyt kirje Novgorodin posadnikille Ostromiroville. Teos koostuu yhteensä 294:stä 20 × 24 cm:n kokoisesta pergamenttisivusta, jolle on kirjeen loppua kohti koossaan viidestä millimetristä seitsemään isonevilla kirjaimilla ja noin 18 riville käsin kirjoitettua tekstiä muun muassa siitä, milloin ja millaisissa olosuhteissa kirjoitus on valmistunut. Vanhimpana muinaisitäslaavinkielisenä asiakirjana on säilynyt noin 1300-luvulta Mstislavova gramota (ven. ”Мстиславова грамота”).[2]

Venäjän, ukrainan ja valkovenäjän kielet eriytyivät historiallisista syistä. Mongolien tuhottua Kiovan kaupungin vuonna 1240 ja vanhan Rusin valtakunnan päätyttyä nykyisen Venäjän alue joutui 240 vuodeksi mongoli- ja tataarivallan alle, kun taas Ukrainan ja Valko-Venäjän alueet tulivat Puola-Liettuan suurvallan osiksi. Näin venäläisyyden painopisteen siirtyessä vähän ennen 1200-luvun puoliväliä takaisin pohjoisille seuduille ja vanhan Kiovan Rusjin ydinalueiden (läntisen Ukrainan, Volynian, Galitsian ja Valko-Venäjän) kuuluessa keskiajan lopulta alkaen Puola-Liettuan vaikutuspiiriin, itäslaavilaiset kansat alkoivat kulkea kansallisesti ja identitaarisesti omia teitään [3], jolloin muinaisitäslaavin kieli jakautui eri kieliksi 1300–1400-luvuilla. Nykyvenäjän kirjakieli on muinaisitäslaavin kahden vanhan – Luoteis-Venäjän Novgorodin ja Pihkovan ja idän Rostovin, Suzdalin, Rjazanin ja vähän myöhemmin Moskovan – kielellisen perinteen yhdistymisen tulosta.[5] Kiovan Rusjin eteläiset heimot yhdistyivät ja eriytyivät kansakuntana ukrainalaisiksi, ja heillä oli yhteyksiä länteen.[3] Nykyisten valkovenäläisten esi-isien asuttamilla mailla 1100-luvulta alkaen muinaisitäslaavi ja myös kansanperinne alkoivat saada erityisiä länsivenäläisiä piirteitä. Kiovan Rusin hajottua nämä alueet kuuluivat Liettuan suuriruhtinaskuntaan, monietniseen ja -kieliseen valtioon, jonka rajat ulottuivat loistoaikoina Itämerestä Mustaanmereen, ja jonka asukkaat kutsuivat itseään litviineiksi. Suuriruhtinaskunnan pääasiallisena kirjallisena kielenä oli niin sanottu ”prosta mova” (kirjaimellisesti ”yksinkertainen kieli”), muinaisitäslaavin alueellinen variantti, jota voidaan pitää nykyisten valkovenäjän ja ukrainan kielten esiasteena.[6]

Lähes kaikki suomen kielen slaavilaiset lainasanat ovat venäjästä tai muinaisitäslaavista tai muista kielistä venäjän kautta lainattuja, kaikkiaan niitä on noin tuhat sanaa.