Muinaisen Egyptin mytologia

Muinaisen Egyptin mytologia oli osa muinaisegyptiläistä uskontoa. Egyptiläisiä myyttejä on säilynyt suhteellisen vähän. Niitä on löydetty temppeleiden ja hautojen seinien hieroglyfikaiverruksista sekä papyruskääröistä hieraattisella ja demoottisella kirjoituksella kirjoitettuina.[1]

Tärkeimpiä myyttejä

Kullakin egyptiläisellä uskonnollisella keskuksella oli oma luomismyyttinsä, jossa oli eri luojajumala. Niistä ei pystystä sanomaan, mikä oli maassa yleisimmin hyväksytty. Memfisin luomismyytissä maailman loi Ptah, Elefantinen luomismyytissä Khnum, Hermopolis Megalen luomismyytissä kahdeksan jumaluuden ryhmä ja Heliopoliksen luomismyytissä Atum. Luomismyyttien yhdistävänä piirteenä oli järjestyksen luominen kaaoksesta.[2]

Osiris-myytissä kuvataan oikeanlaisen hautauksen merkitys. Aluksi jumala Seth murhaa Osiris-veljensä salaliiton avulla. Osiriksen sisko ja puoliso Isis etsii Osiriksen ruumiin haudatakseen sen. Sethin pelossa hän piilottaa lapsensa Horuksen Niilin suistoon Wadjet-jumalattaren suojelukseen. Seth kuitenkin löytää Osiriksen arkun suistosta, jonne Isis oli sen jättänyt hakiessaan poikaansa, ja paloittelee ruumiin 14 kappaleeseen. Isis kerää eri suunnille levitellyt palaset ja suorittaa hautajaisseremonian, ja Osiriksesta tulee tuonpuoleisen kuningas.[3]

Ihmiskunnan tuhosta kertovassa myytissä kuninkaana toimiva aurinkojumala Ra kuulee ihmisten hautovan kapinaa häntä vastaan. Muut jumaluudet, etenkin verenhimoinen Sekhmet, neuvovat Ra’ta tuhoamaan ihmiset. Kun teurastusta on jatkunut päivän ajan, Ra leppyy ja pelastaa ihmiset. Hän jättää valtaistuimensa Thotille, viisauden jumalalle, joka opettaa ihmisille kirjoitustaidon.[4]

Myytissä Auringon matkasta manalan läpi kuvataan auringonjumala Ra’n vaivalloista matkaa yöllä auringonlaskun jälkeen.[5]

Lähteet

  • Gahlin, Lucia: Gods & Myths of Ancient Egypt : An Illustrated Guide to the Mythology, Religion and Culture. Lorenz, 2013. ISBN 9780754828204.

Viitteet

  1. Gahlin 2013, s. 49.
  2. Gahlin 2013, s. 50–53.
  3. Gahlin 2013, s. 58–61.
  4. Gahlin 2013, s. 70–71.
  5. Gahlin 2013, s. 76–78.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.