Muinais-Päijänne

Muinais-Päijänne [1][2][3] tarkoittaa Päijännettä muinaisina eli luonnonhistoriallisina aikoina, ennen sen historiallisia aikoja. Tällöin käsitellään Päijänteen vaiheita sen luonnontieteellisen tutkimustiedon ja joskus sen asuttamista arkeologisen aineiston antamassa valossa. Muinais-Päijänne on eri aikoina ollut varsin erilainen järvi kuin se on nykyään. Muuttuminen nykyiseksi Päijänteeksi alkoi tapahtua vasta Heinolanharjun (Jyrängönharju) puhkeamisen jälkeen nykyisessä Heinolassa.[1][4][2][5]

Muinais-Päijänteen vaiheiden ajoitukset ovat sitä epävarmempia mitä varhaisempia ajoituksia ne ovat. Tavalla tai toisella mitatut ajoitukset on esitetty muodossa ”vuotta sitten (BP)”, joilla tarkoitetaan niin sanottuja radiohiilivuosia. Ne eivät ole tarkkoja kalenteriajoituksia, vaikka niistä vähennettäisiinkin 2 000 vuotta pois, sillä ajoitukset tulisi sen sijaan kalibroida. Artikkelissa on suoritettu kalibrointi erityisen kalibrointiohjelman avulla ja sen antamat kalenteriajoitukset on kirjoitettu sulkuihin ja ne on merkitty lyhenteellä eaa.[6]

Muodostuminen

Jääkauden loppuminen

Suomen nykyinen alue, ja tietysti myös Päijänne, oli viime jääkauden loppuvaiheen aikana vielä mannerjäätikön peitossa. Ilmasto oli tuhansia vuosia aiemmin jo lämmennyt, jolloin jäätikkö oli alkanut sulaa ja sen reuna vetäytyi Etelä-Suomessa kohti pohjoista. Itämeren Baltian jääjärvivaiheen aavan meren aallokko löi jäätikön korkeaksi kielekkeeksi sortunutta reunaa vasten. Ilmaston väliaikaisen kylmenemisen takia mannerjäätikön vetäytyminen pysähtyi ja se liukui takaisin kymmeniä kilometrejä pysähtyen noin 12 250 vuotta sitten (BP, 12400 eaa.[6]), jolloin jäätikön reunan eteen ja veden alle muodostui Salpausselkien ensimmäinen reunamuodostuma. Jäätikkö vetäytyi tämän jälkeen lyhyen matkaa vuosina 12 050–11 790 vuotta sitten (BP, 12100–11750 eaa.[6]), jonka jälkeen syntyi, jäätikön pysähdyttyä uudelleen, Salpausselkien toinen reunamuodostuma. Salpausselkien seutu on nykyisen Päijänteen eteläraja. Ilmasto lämpeni tämän jälkeen suuresti, jolloin Keski-Ruotsissa Billingenissa sijainnut Baltian jääjärven jäätikköpato murtui. Itämeren vedenpinta laski valtavassa tulvassa noin 30 metriä, jolloin Itämerestä valui suuri määrä vettä Atlantiin puolessatoista vuodessa. Salpausselät kohosivat silloin saman verran vedenpinnan yläpuolelle. Näin syntyi mannerjäätikön ja Salpausselkien väliin vesistö, joka voidaan ajatella olleen Itämereen purkautuva jääjärvi. Itämeri siirtyi pinnanlaskun yhteydessä suolaiseen Yoldiavaiheeseen, jonka aikana maankohoaminen kiihtyi entisestään. Pian Salpausselkien ja jäätikön välissä oli saaristo, joka jatkoi edelleen kohoamistaan vedestä. Ruotsissa Billingenin merensalmi maatui ja Itämeri siirtyi taas makeavetiseen vaiheeseen eli Ancylusvaiheen. Päijänteen synnyn kannalta ratkaiseva ilmaston lämpeneminen loppui, kun jäätikön reuna saapui Keuruun kohdalle ja alkoi taas edetä etelää kohti. Eteneminen pysähtyi Jyväskylän kohdalle ajaksi 11 000–10 900 vuotta sitten (BP, 10950–10900 eaa.[6]). Tänä aikana muodostui Sisä-Suomen reunamuodostuma, joka on nykyisen Päijänteen pohjoisraja.[1][4][2]

Päijänteen kuroutuminen Itämerestä

Kun ilmasto tämän jälkeen lämpeni taas, jatkui se niin pitkään, että mannerjäätikkö katosi lopullisesti Suomen alueelta. Itämeren vedenpinta oli kuitenkin niin korkealla, ettei mitään Muinais-Päijännettä voinut vielä hahmottaa. Maankohoamisen seurauksena nykyisen Päijänteen eteläosien rannat alkoivat ensin muodostua ja pohjoisosien rannat ovat kohonneet pinnalle sitten myöhemmin. Tämän vuoksi Päijänteen ympäristö on aluksi ollut Itämeren lahti, jonka edustalla oli saaristoa ja jolla oli useitakin lahdensuita. Lahdensuut maatuivat maankohoamisessa yksi toisensa jälkeen ja samoin eräät lahden lahdelmat maatuivat omiksi järvikseen. Esimerkiksi Saarijärven reitin vesistö kuroutui Hepolammella merestä erilleen noin 10 200 vuotta sitten (BP, 9950 eaa.[6]). Aluksi kuroutui Muinais-Keiteleen ja Muinais-Päijänteen yhteinen vesiallas Ancylusjärvestä noin 8 800 vuotta sitten (BP, 7900 eaa.[6] tai 9 500 vuotta sitten (BP)[3]) Kärnänkoskella ja siitä edelleen Muinais-Päijänne omaksi vesialtaaksi noin 8 500 vuotta sitten (BP, 7550 eaa.[6]). Tämä viimeinen vaihe johtui nykyisinkin havaittavasta ilmiöstä, missä luoteessa sijaitsevat maat kohoavat nopeammin kuin kaakossa olevat maat. Keitele-Päijänne vesialtaan pohja alkoi kallistua kohti kaakkoa, jolloin vesi siirtyi altaan eteläiseen ja syvempään osaan. Pohjoisessa vedenpinta laski ja etelässä se nousi. Siksi pohjoisessa sijainneet vesialtaan eri osat maatuivat irti toisistaan ja Muinais-Päijänteen laskukynnys siirtyi Pihtiputaalle ja siitä pohjoiseen päin, missä järvien vedet laskivat nykyistä Kalajokea pitkin leveään muinaiseen Pohjanlahteen.[7] Lasku-uoma muodostui nykyisen Haapajärven taajaman ympäristössä sijanneella laskukynnuksellä, joka löytyy nykyisen Hinkuanjoen ja kapean Kortejärven kohdalla.[1][4][5][8]

Vesistösuhteen muiden vesistöjen kanssa

Sisä-Suomen suurjärvi
Suursaimaa ja Muinaispäijänne 6000 vuotta sitten

Samaan aikaan Muinais-Saimaan lasku-uoma muinaiseen Pohjanlahteen alkoi epätasaisesta maankohoamisesta johtuen madaltua. Kun lasku-uoma lopulta kuivui, tulvi Saimaa Pielavedellä olevan laskukynnyksen yli ja sinne syntyi uusi lasku-uoma Päijänteeseen. Saimaan vedet laskivat Päijänteen kautta Perämereen noin 200 vuotta. Maankohoamisen epätasaisuus oli aiheuttanut myös Muinais-Päijänteellä laskukynnyksen madaltumisen ja Päijänne alkoi tulvia nostaen vedenpintansa Saimaan tasolle. Kun vedenpinnat olivat tasaantuneet molemmissa järvissä noin 7 100 vuotta sitten (BP, 6000 eaa.[6] tai 7 500–7 000 vuotta sitten (BP)[3]), oli Pielavedelle syntynyt virtaava salmi. Näin muinaiset Päijänne ja Saimaa muodostivat yhdessä Suomen luonnonhistorian suurimman järven. Tätä kutsutaan Sisä-Suomen suurjärveksi. Tämä lyhyt vaihe päättyi, kun Päijänteen eteläpäässä kohonnut vedenpinta ylitti sitä padonneen Heinolanharjun kuluttaen sen pehmeään maaperään syvän uoman noin 6 900 vuotta sitten (BP, 5800 eaa.[6] tai 7 000 vuotta sitten (BP)[3]). Tällöin Pielaveden salmi muuttui taas lasku-uomaksi. Heinolanharjulta vedet virtasivat alkuksi niin sanottua Räävelin reittiä pitkin Vuohijärveen, sieltä Pyhäjärveen ja sitten nykyistä reittiä pitkin meteen. Noin 3000 vuotta sitten, maankohoamisen ja järvialtaan kallistumisesta johtuen, puhkesi vielä yksi poikittaisharju, jolloin syntyivät Vuolenkoski ja Mankalankosket. Mankalankoskelta veden laskivat Pyhäjärveen.[1][4][5][8][9]

Saimaa puhkaisi nykyisessä Ristiinassa Matkuslammen kautta toisen lasku-uoman noin 6 800 vuotta sitten (BP, 5700 eaa.[6]) ja vielä Lappeenrannassa Kärjenlammella se puhkaisi kolmannen lasku-uoman 6 400 vuotta sitten (BP, 5400 eaa.[6]). Lopulta nämä vetivät yhdessä enemmän vettä kuin Pielaveden uoma, joka kuivuikin 6 100 vuotta sitten (BP, 5050 eaa.[6]). Nyt kummatkin muinaisjärvet laskivat Suomenlahteen Kymijoen alajuoksun uomaa pitkin.[1][4][8]

Muita Päijänteen valuma-alueen muutoksia

Puula kuroutui omaksi järvekseen varhain, sillä se sijaitsee nykyäänkin korkealla ylängöllä. Kuroutumisvaihe ajoittuu Itämeren Yoldiavaiheen loppupuolelle, joka päättyi noin 10 900 vuotta sitten (BP, 10900 eaa.[6]). Puula laski aluksi luoteeseen Muinais-Päijänteeseen, mutta epätasainen maankohoaminen kallisti Puulan järviallasta kohti etelää ja silloin syntyi etelämpänä uusi lasku-uoma. Sama toistui myöhemmin, koska silloin syntyi kolmas lasku-uoma länteen päin Päijänteeseen.[1][8]

Muuttuminen Päijänteeksi

Muinais-Päijänne muuttui nykyiseksi Päijänteeksi Heinolanharjun puhjettua ja vedenpinnan laskettua tarpeeksi. Puhkeamisen jälkeen Muinais-Päijänteellä oli kaksi lasku-uomaa jonkin aikaa. Muinais-Saimaalta tuli edelleen vettä 800 vuoden ajan, mutta Saimaan ehdyttyä Muinais-Päijänteen vedenpinta alkoi laskea tasaisesti. Järveä kutsutaankin sen jälkeen Päijänteeksi, kun lasku-uoma on siirtynyt etelään ja Saimaa on siirtynyt laskemaan jotain muuta kautta mereen. Päijänteen vedenpinta on laskenut sen eteläpäässä kokonaisuudessaan noin 12–13 metriä [lower-alpha 1] [5]

Päijänne on toki muuttunut tämänkin jälkeen, sillä järvialtaan epätasaisesta maankohoamisesta johtuvaa kallistumista tapahtui koko ajan ja tapahtuu edelleen. Sen vaikutus on kuitenkin erilainen nykyään, sillä järven laskukynnys sijaitsee etelässä. Silloin kallistuminen kohti etelää laskee järven vedenpintaa pohjoisessa ja säilyttää sen korkeutta etelässä. Voidaan ajatella, että järvi lyhenee silloin koko ajan. Päijänteen 119 kilometriä pitkä järviallas on lyhenemiskehityksen nykytilanne.[8][10]

Muinais-Päijänteen virtaamat

Jos oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että nykyiset sademäärät ovat likimain samat kuin Muinais-Päijänteen sademäärät, voidaan arvioida karkeasti lasku-uomien keskivirtaamat (MQ). Nykyään Päijänteen vesistön keskivirtaama Vuolenkoskessa on 240 kuutiometriä sekunnissa (m³/s), Saimaalla Vuoksenniskalla 600 m³/s ja Puulavedellä 30 m³/s. Heinolan harjun murtuessa vyöryi Kymijokeen sekä Saimaan, Puulan että Päijänteen vedet. Niiden yhteinen keskivirtaama on ollut 870 m³/s, mutta heti harjun murtumisen jälkeen on huippuvirtaama ollut huomattavasti suurempi. Esimerkiksi 1899 oli Päijänteellä ollut sateinen kesä ja vedenpinnat olivat Päijänteellä lähes kaksi metriä tavallista korkeammalla. Silloin mitattiin Kalkkisten koskella 535 m³/s huippuvirtaamia (HQ). Muinais-Saimaan kehitykseen on kuitenkin kuulunut uusien lasku-uominen puhkeaminen muutaman sadan vuoden välein. Lasku-uomia on hetkittäin ollut samanaikaisesti useita. Tämän vuoksi käytännön virtaamat ovat olleet edellä esitettyjä huippulukuja pienempiä.[3]

Huomioita
  1. Tieto luettu artikkelista Patalahden kalliomaalaus.

    Lähteet
    1. Jantunen, Tuija: Muinais Itämeri, julkaisusta: Jääkaudet, toimittaja Koivisto, Marjatta, s. 63–68. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
    2. Hakala, Anu: Itämeren historia (myös ruotsiksi), geologia.fi, GTK, viitattu 9.8.2019
    3. Hakulinen, Matti: Päijänteen kalliomaalausten ikä. Hiisi, 2016, nro 2. Arkeologian harrastajat ry. (linkki Hakulisen omille sivuille) (PDF). Viitattu 10.8.2019.
    4. Rainio, Heikki & Johansson, Peter: Jäätikkö sulaa, julkaisusta: Jääkaudet, toimittaja Koivisto, Marjatta, s. 69–86. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
    5. Siiriäinen, Ari: Archaeological Background of Ancient Päijänne ans Geological Dating of the Meso-Neolithic Boundary in Finland. Bulletin of the Geological Society of Finland, 1970, nro 42, s. 119–127. Geologinen Seura. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 10.8.2019. (englanniksi)
    6. Danzeglocke, Uwe: CalPal - Radiocarbon Calibration, 2007, viitattu 9.8.2019
    7. ”Päijänne”, Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo–Qv), s. 3332. Otava, 1973. ISBN 951-1-01070-0.
    8. Jussila, Timo: Suomen esihistorian kronologiataulukko, 2004
    9. Yleistietoa Kymijoesta, ympäristö.fi, 8.12.2017, viitattu 4.10.2019
    10. Päijänne - ymparisto.fi web.archive.org. 8.2.2012. Viitattu 9.8.2019.
      This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.