Moussa Traoré

Traoré johti presidentti Modibo Keïtan syrjäyttänyttä nuorten upseerien vallankaappausta marraskuussa 1968. Hän toimi Malia vallankaappauksen jälkeen johtaneen Kansallisen vapautuksen sotilaskomitean puheenjohtajana ja maan valtionpäämiehenä. Joulukuussa 1968 hän korvasi Yoro Diakitén Malin hallituksen puheenjohtajana. Sotilaskomiteaan kuuluneet Diakité ja Malik Diallo syrjäytettiin huhtikuussa 1971, mikä vahvisti Traorén asemaa maan johtajana. Samana vuonna komitea ylensi hänet everstiksi.[4]

Sotilaskomitea ilmoitti tavoitteekseen Modibo Keïtan ja hänen Sudanin liitto -puolueensa talouspolitiikan korjaamisen sekä vähittäisen paluun siviilihallintoon. Kesäkuussa 1974 järjestettiin kansanäänestys uudesta perustuslaista, joka asetti maalle viiden vuoden siirtymäajan. Vuonna 1976 julkaistiin uuden poliittisen puolueen, Malin kansan demokraattisen liiton säännöt. Seuraavien kahden vuoden aikana ilmoitettiin kaikkien poliittisten vankien vapauttamisesta.[5]

Sotilaskomitean sisällä ilmeni erimielisyyttä siviilivaltaan siirtymisestä. Traoré syytti tammikuussa 1978 kilpailijoitaan Kissima Doukaraa ja Tiécoro Bagayokoa korruptiosta ja vangitsi heidät tukijoineen vallankaappauksen suunnittelusta. Prikaatikenraaliksi ylennetty Traoré oli tämän jälkeen Malin kiistaton johtaja. Kesäkuussa 1979 järjestettiin vaalit, joissa Traoré valittiin ainoana ehdokkaana presidentiksi. Maan kansalliskokous täytettiin hänen johtamansa Malin kansan demokraattisen liiton ehdokkailla. Vaalien jälkeen sotilaskomitea lopetti toimintansa.[5]

Traorén luoma yksipuoluejärjestelmä tarjosi maan eturyhmille mahdollisuuden osallistua poliittiseen päätöksentekoon samalla kun todellinen valta pysyi siviiliasuun pukeutuneiden sotilaiden hallussa. Vuonna 1985 järjestettiin uudet presidentinvaalit, joissa Traoré valittiin ainoana ehdokkaana toiselle kuuden vuoden kaudelle.[6] Tavoitteena oli eräänlainen korporativismi, ja kansalliskokousvaaleissa äänestäjillä oli mahdollisuus valita yksi useista saman puolueen ehdokkaista[7]. Minkäänlaista poliittista oppositiota ei kuitenkaan sallittu[8].

Traorén hallinnon sisä- ja ulkopolitiikkaa on luonnehdittu pragmaattiseksi. Se luopui talouden sosialisoinnista, mutta jatkoi epämääräistä sosialistista retoriikkaa. Traoré ei myöskään halunnut ryhtyä purkamaan suureksi kasvanutta byrokratiaa ja kannattamattomia valtionyhtiöitä, jotka kuluttivat 80 prosenttia valtion budjetista, mutta työllistivät valtaosan kaupunkien eliitistä. Ulkopolitiikassaan Traoré säilytti hyvät välit Neuvostoliittoon ja Kiinaan, mutta lämmitti suhteita myös Ranskaan ja muihin länsimaihin. Naapuruussuhteita häiritsi Burkina Fason kanssa käyty rajakiista, joka jätettiin Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Vuonna 1988 Traoré valittiin Afrikan yhtenäisyysjärjestön puheenjohtajaksi.[9][10]

Traorén valtakautta leimasivat laajalle levinnyt korruptio ja riippuvuus ulkomaisista avustuksista. Taloutta ryhdyttiin uudistamaan ja valtionyhtiöitä yksityistämään vasta pakon edessä vuonna 1983 Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin painostuksesta. Malin frangi korvattiin CFA-frangilla vuonna 1984. Talouden tervehdyttämistoimet ja valtion kyvyttömyys suoriutua velvoitteistaan aiheuttivat laajaa tyytymättömyyttä, joka purkautui opiskelijoiden ja opettajien väkivaltaisina mielenilmauksina jo vuosina 1979–1980. Vuosikymmenen kuluessa työttömiksi jääneiden julkisen sektorin työntekijöiden ja opiskelijoiden joukko kasvoi ja heidän protestinsa lisääntyivät. Tyytymättömyyteen yritettiin vastata korruption vastaisella kampanjalla vuosina 1986–1987. Toistuvien kuivuuskausien piinaamat maan pohjoisosan tuaregit nousivat kapinaan vuonna 1990.[10][11]

Itä-Euroopan kommunistivallan rapautuessa Malissa ryhdyttiin muiden Afrikan maiden tapaan vaatimaan demokratiaa. Vuonna 1990 muodostettiin demokratiajärjestöjä kuten ADEMA ja CNID, joihin liittyivät opiskelijajärjestö AEEM ja ammattiliitto UNTM. Hallitus yritti tukahduttaa mielenosoitukset, jotka muuttuivat maaliskuussa 1991 väkivaltaiseksi mellakoinniksi. Maaliskuun lopussa Amadou Toumani Tourén johtamat sotilaat tekivät vallankaappauksen, jonka jälkeen Mali siirtyi monipuoluejärjestelmään.[12][13]

Vallankaappauksen yhteydessä vangittu Traoré tuomittiin helmikuussa 1993 kuolemaan 106 ihmisen murhasta maaliskuun 1991 mellakoissa. Traoréta syytettiin myös kahden miljardin dollarin kavaltamisesta, ja lokakuussa 1998 hän sai vaimoineen kuolemantuomion myös talousrikoksista. Presidentti Alpha Oumar Konaré muutti tuomiot elinkautiseksi vankeudeksi vuonna 1999 ja armahti pariskunnan vuonna 2002. Traoré ja hänen vaimonsa Mariam viettivät suurimman osan 11 vuoden vankeudestaan kotiarestissa. Entisen presidentin maineen palauttamista edisti hänen tukijoidensa perustama puolue Mouvement patriotique pour le renouveau.[13][14]

Traoré vietti viimeisinä vuosinaan rauhallista elämää huvilassaan Bamakossa. Hän toimi ajoittain välittäjänä ja tapasi ennen kuolemaansa elokuussa 2020 vallan kaapanneen sotilasjuntta CNSP:n johtajan Assimi Goïtan.[2]