MotoGP

1960-luvulle tultaessa lisättiin uusi luokka mukaan MM-sarjaan, 50-kuutioiset. Samalla uusia värejä nousi mukaan MM-sarjaan. Rhodesialaisia alkoi tulla mukaan kilpailemaan, ja heistä menestyneimmät olivat kuusinkertainen maailmanmestari Jim Redman ja kaksinkertainen maailmanmestari Gary Hocking.

Redmanin lisäksi 1960-luvun suuria nimiä olivat Mike Hailwood ja Giacomo Agostini. Hailwood voitti kaikkiaan yhdeksän maailmanmestaruutta 1960-luvulla ja Agostini kuusi, mutta 1970-luvulla hän nosti mestaruuksien määrän lopulta 15:een.

Hailwood voitti 500-kuutioisissa neljä peräkkäistä maailmanmestaruutta, kuten Agostini, joka kuitenkin jatkoi mestaruusputkeaan aina vuoteen 1972 asti. 1960-luvulla aloittivat uransa 1970-luvulla mainetta niittäneet kuljettajat Agostinin lisäksi mm. Phil Read, Teuvo Länsivuori, Dieter Braun sekä 13-kertainen maailmanmestari Angel Nieto.

Agostini harjoituksissa Nürburgringillä vuonna 1976.

Vuonna 1966 alkoi pitkä aikakausi, joka ei helposti unohdu ratamoottoripyöräilyn ystäviltä. Giacomo Agostini alkoi rakentaa valtakauttaan voittamalla 500-kuutioisten maailmanmestaruuden, taistellen siitä tiukasti Mike Hailwoodin kanssa. Agostini voitti kolme, Hailwood neljä kilpailua kauden yhdeksästä kilpailusta. Seuraavana taistelu jatkui, jolloin 500-kuutioisten 10 voittoa jaettiin tasan Agostinin ja Hailwoodin kesken. Hailwood kuitenkin voitti 1966 ja -67 350- ja 250-kuutioisten maailmanmestaruudet, joiden jälkeen hän lopetti TT-uransa.

Kun Hailwood oli lopettanut uransa, Agostinilla ei ollut mitään esteitä hallita koko sarjaa. Hän voitti 1968 ensi kertaa 350-kuutioiset ja 500-kuutioisissa kaikki kauden 10 kilpailua. Tahti jatkui seuraavana vuonna, jolloin myös pistelasku uudistettiin. Voitosta sai 15, kakkossijasta 12, kolmossijasta 10, nelossijasta 8, viitossijasta 6 pistettä ja siitä eteenpäin pisteen välein niin että sijasta 10 sai yhden pisteen. Agostinille kertyi 105 pistettä, kun toiseksi tulleelle Gyula Marsovskylle kertyi vain 47 pistettä.

1970-luvulle tultaessa Agostinin asema alkoi horjua hieman. Hän onnistui voittamaan mestaruuden 1970, 1971 ja 1972, kunnes 1973 Agostini alkoi kärsiä epäonnesta. 500-kuutioisissa hän keskeytti niin paljon kilpailuja, ettei päässyt kunnolla mukaan mestaruustaistoon. Agostini voitti kolme kilpailua ja oli kerran toinen, mikä riitti kolmossijaan. Edelle kiilasivat brittiläinen Phil Read sekä uusiseelantilainen Kim Newcombe. 350-kuutioissa Agostini onnistui voittamaan mestaruuden. Seuraavaksi vuodeksi Agostini vaihtoi Yamahalle pitkän MV Agusta -uran jälkeen. Ensimmäinen kausi menikin Yamahalla ajon opettelussa, tuloksena kaksi voittoa ja neljäs sija MM-sarjassa. Maailmanmestari oli jälleen Phil Read ennen Teuvo Länsivuorta. Agostini kuitenkin voitti jälleen 350-kuutioiset.

Kaudella 1975 Agostini onnistui puristamaan mestaruuteen 500-kuutioissa, mutta ei onnistunut voittamaan 350-kuutioisia. Mestaruus 500-kuutioisissa oli kaikkiaan kahdeksas kyseisessä luokassa ja kaikki luokat laskettuna peräti 15. Puhuttiin mestarin comebackistä, mutta Agostini ei enää tuntunut taistelevan mestaruudesta ja lopetti uransa kauden 1977 jälkeen.

Jarno Saarinen nousi maailman kuuluisuuteen vuonna 1972 voitettuaan 250-kuutioisten TT-ajon maailmanmestaruuden. ”Paroni” oli jo edellisenä vuonna ajanut hopeaa 350-kuutioisissa ja pronssia 250-kuutioissa. 350-kuutioisissa hän toisti edellisvuotisen tempun.

Saarisen aisaparina mestaruustaistossa ja lopun uran aikana oli japanilainen Hideo Kanaya, joka ajoi useasti kakkoseksi aina kun Saarinen voitti osakilpailun. Mestaruustaisto kuitenkin tapahtui italialaisen Renzo Pasolinin kanssa. Saarinen varmisti mestaruuden siellä, missä sitä kenties eniten toivottiin, Suomen TT-ajoissa 1972, jonka hän voitti. Kaudesta oli näin jäljellä yksi osakilpailu ja eroa Pasoliniin oli 16 pistettä, kun kilpailun voitosta sai 15 pistettä. Pasolini voitti kauden päätöskilpailun Espanjassa, johon Saarinen ei osallistunut, joten eroksi jäi lopulta vain yksi piste.

Kauden 1973 päätavoitteeksi Saarinen asetti 500- ja 250-kuutioisten ja ehkä myös 350-kuutioisten voiton. Saarinen ehti voittaakin 500-kuutioisten kaksi ja 250-kuutioisten kolme ensimmäistä kilpailua (500cc:ssa Saarinen oli lopputuloksissa 7., 250cc:ssa 4.) ennen kuin sai surmansa onnettomuudessa kesken Italian TT-ajojen. Samassa onnettomuudessa kuoli myös Saarisen kanssa 250-kuutioisten mestaruudesta taistellut Renzo Pasolini. Kun Saarinen oli kuollut, päättyi myös Saarisen aisaparin Kanayan kausi siihen, kun Yamaha vetäytyi loppukauden kisoista kunnioittaakseen Saarisen muistoa. Kanaya oli ajanut kaksi kakkossijaa niistä kisoista, jotka Saarinen oli voittanut.

Italialainen F1-kuljettaja Jarno Trulli on saanut etunimensä Jarno Saarisen mukaan.

Aina 1970-luvun lopusta 1990-luvun alkuun asti yhdysvaltalaiset hallitsivat sarjaa. Vuosina 1978–2000 yhdysvaltalaiset voittivat kaikkiaan 16 maailmanmestaruutta, 14 kertaa 500-kuutioisissa ja kaksi kertaa 250-kuutioisissa.

Kaikkien aikojen ensimmäinen amerikkalainen MM-kultaa voittanut kilpailija oli Kenny Roberts, joka voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa heti ensimmäisellä kaudellaan. Toisaalta hän oli ehtinyt ajaa 250-kuutioisissa vuonna 1974, mutta vain yhden osakilpailun verran, joten häntä käytännössä pidettiin tuolloin neljä vuotta myöhemmin vielä ns. tulokaskuljettajana.

Roberts voitti maailmanmestaruudet vielä 1979 ja 1980, jonka jälkeen seuraavaa mestaria jouduttiin odottamaan vuoteen 1983 asti. Tuolloin Roberts itsekin taisteli mestaruudesta maanmiehensä Freddie Spencerin kanssa. Roberts ja Spencer voittivat molemmat kuusi kilpailua kauden 12 kilpailusta, mutta Spencer voitti mestaruuden pistein 110–100. Kauden jälkeen Roberts vetäytyi MM-sarjasta. Spencer voitti uransa toisen maailmanmestaruuden samassa luokassa kaksi vuotta myöhemmin, ja voitti samana vuonna myös 250-kuutioisten maailmanmestaruuden. Spencer oli näin toistaiseksi viimeinen, joka pystyi voittamaan MM-sarjassa samana vuonna kahden luokan maailmanmestaruudet.

1980-luvun kovia nimiä olivat Robertsin ja Spencerin lisäksi amerikkalaiset nelinkertainen maailmanmestari Eddie Lawson, kolminkertainen maailmanmestari Wayne Rainey, maailmanmestari Kevin Schwantz, 13 osakilpailua ja kuusi MM-mitalia, mutta ei koskaan maailmanmestaruutta voittanut Randy Mamola sekä australialainen maailmanmestari Wayne Gardner. Rainey ja Schwantz voittivat näistä kuljettajista ainoat mestaruutensa kuitenkin 1990-luvulla, mutta menestyivät siitä huolimatta myös 1980-luvulla ihan hyvin.

Vuonna 1982 ajettiin viimeinen kilpailu Suomessa. Se ajettiin Imatralla. Lisäksi Suomessa on kisattu MM-pisteistä myös Tampereen Pyynikillä.

Mick Doohanin Honda NSR 500 R pyörä vuodelta 1993.

Kaksi kenties koko 1990-luvun kovinta nimeä olivat australialainen Mick Doohan ja italialainen Max Biaggi. Doohan voitti 5 ja Biaggi 4 maailmanmestaruutta. Doohan voitti ne 500-kuutioisissa (1994–98), jossa kilpaili ainoastaan koko uransa. Biaggi taas voitti mestaruutensa 250-kuutioisissa (1994–97).

Näistä kahdesta Doohan nousi aikanaan huomattavasti tunnetummaksi kuin Biaggi. Biaggin voitettua kolmannen maailmanmestaruutensa Aprilia antoi hänelle potkut yllättäen (käytännössä raha-asioista johtuen) ja tilalle tulivat Loris Capirossi ja Stefano Perugini. Biaggi siirtyi kuitenkin Hondalle, jossa hän hankki neljännen maailmanmestaruutensa ja siirtyi seuraavaksi kaudeksi kuninkuusluokkaan eli 500-kuutioisiin, jossa hän ajoi heti MM-hopealle.

Doohan puolestaan taisteli 1990-luvun alussa tiukasti MM-tittelistä, mutta onnistui vasta 1994. Kaudella 1997 Doohan voitti kaikkiaan 12 kilpailua 15 osakilpailusta, eikä sitä ole tähänkään päivään mennessä pystytty rikkomaan. Viidennen maailmanmestaruutensa jälkeisenä kautena Doohan kilpaili vain 2 kilpailua ennen kuin lopetti, vedoten vanhojen vammojen vaivoihin ja estääkseen mahdollisten uusien tuloa.

Valentino Rossi on hallinnut Road Racingin MotoGP-sarjaa koko 2000-luvun, sillä hän voitti mestaruuden vuosina 2001–2005. Ketjun katkaisi vuonna 2006 mestaruuden voittanut Nicky Hayden Rossin sijoittuessa MM-sarjan toiseksi. Vuonna 2007 mestaruuden vei Casey Stoner ja Rossi sijoittui loppupisteissä kolmanneksi. Rossi palasi maailmanmestaruuksissa voittokantaan vuonna 2008 ja 2009 varmistaessaan uransa yhdeksännen ja MotoGP-uransa seitsemännen maailmanmestaruuden.

Valentino Rossin menestys MotoGP:ssä on erityislaatuista esimerkiksi se, että hän on onnistunut voittamaan maailmanmestaruuden neljän eri tallin ja kahden eri valmistajan pyörillä.[1] MotoGP:n maailmanmestaruudet Rossin valtakaudella pyörien kuutiotilavuutta muutettiin myös 990cc:sta 800cc:n. Rossin ensimmäinen kuninkuusluokan mestaruus 2001 tuli vielä 500-kuutioisten aikakaudella. Tämä tekee Rossista ainoan MotoGP-kuljettajan, joka on voittanut kuninkuusluokan maailmanmestaruuden sekä 2-tahtisella että 4-tahtisella MotoGP-pyörällä.

MM-sarjan pienin luokka oli GP1, jossa moottoreiden tilavuus on rajattu 80–125 kuutiosenttimetriin. Moottorien tulee olla yksisylinterisiä. Luokassa pyörän ja ajovarusteissa olevan kuljettajan yhteispaino on oltava vähintään 136 kilogrammaa.

Pyörät kootaan erikoisosista, pääasiassa eri tehtaiden myymistä virityssarjoista. Kuitenkin jotkut tallit saavat suurilta tehtailta kuten Hondalta tai Aprilialta erikoisvalmistettuja osia. Suuri osa kokoaa pyöränsä itse tehtaalta peräisin olevan rungon ympärille muiden osien ollessa itse tehtyjä tai muualta ostettuja.

125-kuutioisten pyörien huipputehot ovat 55–65 hevosvoimaa. Moottorit ovat joko luisti- tai läppäohjattuja kaksitahtisia. Kierrosluku on noin 12 000 – 13 000. Korkeimmat 125-kuutioiselle pyörälle mitatut nopeudet ovat noin 245 km/h.

Vuonna 2012 125-kuutiosten luokka korvattiin uudella Moto3-luokalla, jonka pyörissä käytetään 250-kuutioisia yksisylinterisiä nelitahtimoottoreita. Moto3-pyörät ovat myös isompien luokkiensa tapaan prototyyppejä. Moottorien toimittajia uudessa sarjassa on Moto2-sarjaan verrattuna useita, joten tekniikan luotettavuus saattaa olla uudessa sarjassa ratkaisevassa asemassa. Uudet moottorit ovat vanhoja 2T-moottoreita hieman tehottomampia, mutta vääntöä ja kierroksia saattaa olla jopa enemmänkin riippuen moottorista. Myöskin pyörien ajo-ominaisuudet on saatu hiottua testeissä niin, että niillä on ajettu jo rikki vanhojen 125-kuutiosten pyörien rataennätyksiä.

Hiroshi Aoyama ajamassa 250cc KTM-pyörällä vuonna 2007.

MM-sarjan keskimmäisessä luokassa, GP2:ssa, on moottorin kuutiotilavuuden oltava 175–250 cm³, ja moottori saa maksimissaan olla kaksisylinterinen. Suurin osa moottoreista on nykyisin tyyppiä V2. Kaudella 2006 KTM käytti moottoria, jonka sylinterit on aseteltu rinnakkain. Moottorit ovat joko luisti- tai läppäohjattuja kaksitahtisia, ja niiden osat ovat suurelta osin samoja kuin 125 cm³:n luokassa. Myös tässä luokassa suurin osa pyöristä kootaan tehtaiden valmistamista virityssarjoista, muutamaa Hondan, KTM:n ja Aprilian tehdaspyörää lukuun ottamatta.

250 cm³ -luokassa pyörän vähimmäispaino ilman kuljettajaa on 100 kilogrammaa. Jarrulevyt ovat rautaa, hiilikuitulevyt on kielletty kustannussyistä. Nykyään 250-kuutioiset pyörät kehittävät noin 110 hevosvoimaa ja huippunopeudet ovat n. 280 km/h.

250 cm³ -pyörien tilalle tuli vuonna 2010 uusi Moto2-luokka.

Vuonna 2010 250-kuutioisten luokka korvattiin uudella Moto2-luokalla, jonka kaikissa pyörissä käytetään sinetöityä Hondan toimittamaa 600-kuutioista nelitahtimoottoria, mutta runkoja (esim. Suter, Kalex, Moriwaki, jne.) on erilaisia. Nämä pyörät ovat MotoGP-luokan tapaan prototyyppejä.

MM-sarjan kuninkuusluokaksi kutsutussa MotoGP:ssä oli vuosina 2002–2006 mahdollisuus kilpailla vaihtoehtoisesti kaksi- tai nelitahtimoottorilla. Kaksitahtisen kuutiotilavuuden tuli olla välillä 350–500 cm³, kuten aikaisemmassa 500-luokassa, ja sylinterien maksimimäärä oli neljä. Nelitahtisten moottoreiden kuutiotilavuus sai olla 350–990 cm³. Kustannuksiltaan kaksitahtiset olivat nelitahtisia edullisempia. Vuonna 2006 mukana ei enää ollut lainkaan kaksitahtimoottoreita. Nelitahtimoottorien sylinterimäärää ei ole rajoitettu, ja moottoreiden on oltava prototyyppejä. Moottoripyörän vähimmäispaino riippuu sylinterien lukumäärästä. Neljä- ja viisisylinteriset konstruktiot ovat toistaiseksi osoittautuneet parhaiten menestyneiksi. Vuodelle 2007 moottorien tilavuutta laskettiin 800 cm³:een ja kaksitahtiset moottorit kiellettiin. Kaudelle 2012 moottorien maksimitilavuus nostettiin 1 000 cc:n. Seuraavat moottoripyörän vähimmäispainot olivat voimassa kaudella 2007:

• Enintään 2 sylinteriä: 133 kg
• 3 sylinteriä: 140,5 kg
• 4 sylinteriä: 148 kg
• 5 sylinteriä: 155,5 kg
• 6 sylinteriä tai enemmän: 163 kg

Nykyään MotoGP -pyörät kehittävät yli 210 hevosvoimaa ja huippunopeudet ovat noin 340 km/h.

Kauden ensimmäisessä kilpailussa kaikki mukana olleet pyörät oli varustettu nelisylinterisillä moottoreilla.

MotoGP:hen tehtaiden panostus on voimakasta, ja tekniikka kehittyy nopeaa vauhtia joka vuosi.

• MotoGP:ssä jaetaan jokaisesta osakilpailusta pisteitä viidelletoista parhaiten sijoittuneelle kuljettajalle seuraavasti:
  • 1. = 25 pistettä
  • 2. = 20 pistettä
  • 3. = 16 pistettä
  • 4. = 13 pistettä
  • 5. = 11 pistettä
  • 6. = 10 pistettä
  • 7. = 9 pistettä
  • 8. = 8 pistettä
  • 9. = 7 pistettä
  • 10. = 6 pistettä
  • 11. = 5 pistettä
  • 12. = 4 pistettä
  • 13. = 3 pistettä
  • 14. = 2 pistettä
  • 15. = 1 piste

Se joka saa eniten pisteitä koko kaudelta voittaa maailmanmestaruuden

Pääartikkeli: Luettelo ratamoottoripyöräilyn maailmanmestareista