Motörhead

Lemmy Kilmister esiintymässä vuonna 2015.

Lemmy Kilmister erotettiin Hawkwind-yhtyeestä vuonna 1975 päihdeongelmiensa takia.[2] Hänet pidätettiin rajalla Kanadassa kokaiinin hallussapidosta epäiltynä.[5] Hawkwind joutui perumaan osan konserteistaan Pohjois-Amerikassa, ja pian tämän jälkeen Lemmy sai lähteä. Kilmister perusti pian tämän jälkeen Motörheadin. Nimi tuli hänen Hawkwindille säveltämänsä kappaleen mukaan. Sana tarkoittaa myös jenkkislangilla spiidifriikkiä. Nimeen lisättiin vielä umlaut toisen o:n päälle takavuosien hard rock -suosikin Blue Öyster Cultin innoittamana.[6] Kilmister halusi tehdä Motörheadista ”yhtä nopean ja vaarallisen yhtyeen kuin MC5”[7] ja ”keskittyä samalla musiikin yksinkertaisuuteen.” Lemmy Kilmister aikoi ensin nimetä yhtyeen Bastardiksi, koska nimi kiteytti hänen senhetkisen olotilansa. Yhtyeen silloinen manageri Doug Smith tyrmäsi ajatuksen liian epäkaupallisena.

Lemmy värväsi Motörheadin kitaristiksi Pink Fairies -yhtyeessä soittaneen Larry Wallisin ja rumpaliksi Lucas Foxin. Yhtye sai levytyssopimuksen United Artists -yhtiöltä ja aloitti ensimmäisen studioalbuminsa On Parolen levyttämisen. Levyn tuottivat Dave Edmunds ja Fritz Fryer. Albumin äänittämisen aikana rumpali Lucas Fox osoittautui epäluotettavaksi, ja hänet korvasi Phil ”Philthy Animal” Taylor, joka oli viettänyt paljon aikaa yhtyeen seurassa. Rockfield-studiolla soitetun parin kappaleen jälkeen etenkin Larry Wallis piti kovasti Taylorin soitosta, ja Taylorista tuli yhtyeen vakituinen rumpali. Phil soitti On Parolen kaikki rumpuosuudet lukuun ottamatta kappaletta ”Lost Johnny”, jonka soitti Fox. United Artists julkaisi On Parolen vasta vuonna 1979, sillä yhtiö oli haluton julkaisemaan levyä sitä ennen, koska ei luottanut levyn myyvän tarpeeksi hyvin.

Larry Wallis halusi yhtyeeseen toisen kitaristin. Näin mukaan otettiin ”Fast” Eddie Clarke, jonka Phil Taylor oli tavannut heidän kunnostaessaan asuntolaivaa Lontoon Chelseassa. Koesoittojen jälkeen Wallis lähti yhtyeestä, sillä Pink Fairies toimi jälleen aktiivisesti. Näin Clarke jäi ainoaksi kitaristiksi. Tästä muodostui Motörheadin klassinen kokoonpano Kilmister–Clarke–Taylor.

United Artists piti yhtyeen levytyssopimuksen voimassa, vaikka ei julkaissut On Parolea, eikä Motörhead näin ollen voinut levyttää toiselle levy-yhtiölle. Parin vuoden keikkailun jälkeen yhtye alkoi turhautua, kun kova työskentely ei näyttänyt vievän yhtyettä mihinkään. Clarke ja Taylor olivat valmiita luovuttamaan. Useiden keskustelujen jälkeen Motörhead päätti levyttää vielä yhden albumin ja lopettaa vasta sen jälkeen. Niinpä yhtye äänitti Escape-studiolla tuottaja Speedy Keenin kanssa albumin Motörhead, joka julkaistiin elokuussa 1977. Motörhead-levy oli Britannian albumilistalla yhden viikon sijalla 43.[8] Uuden albumin myötä yhtye päätti jatkaa.[2] Kesäkuussa 1977 yhtye kiersi Britanniassa Lemmyn aiemman yhtyeen Hawkwindin lämmittelijänä. Heinäkuussa Motörhead teki Beyond the Threshold of Pain Tour -yhteiskiertueen The Count Bishops -yhtyeen kanssa.

Vuonna 1978 Motörhead solmi levytyssopimuksen Bronze Recordsin kanssa. Uusi kustantaja halusi yhtyeen levyttävän singlen ennen varsinaista albumia testatakseen, myisikö se. Lemmy halusi tehdä coverin Chuck Berryn "Bye Bye Johnnysta". Yhtye kuitenkin levytti Philin idean perusteella singlen Richard Berryn kappaleesta "Louie Louie". Single julkaistiin elokuussa, ja se nousi listoilla sijalle 68, joten yhtye sai levyttää Bronzelle toisen levynsä Overkill. Motörhead äänitti sen kahdessa viikossa Roundhouse Studiolla Pohjois-Lontoossa. Sitten yhtye lähti kiertueelle lämppärinään Girlschool. Yhtye käväisi soittamassa myös Suomessa kesäkuussa 1979 Punkaharjulla.

Pari viikkoa kiertueen jälkeen Motorhead ryhtyi jälleen äänittämään uutta levyä Bomber, joka nousi listoille sijalle 11. Levyä myytiin yli 250 000 kappaletta, ja Motörhead sai siitä hopealevyn. Yhtyeestä tuli maailmalaajuisesti tunnettu Overkill ja Bomber -levyjen myötä.

Elokuussa 1980 yhtye meni Jacksonin studiolle Rickmansworthiin äänittämään Ace of Spadesia. Äänitykset kestivät tällä kertaa kuusi viikkoa. Se on pisin aika, jonka yhtye on koskaan viettänyt studiossa levyä tehden. Yhtye tiesi itsekin, että tästä levystä tulisi todella suosittu. Ace of Spadesin julkaisun jälkeen yhtye lähti jättimäiselle Ace Up Your Sleeve -kiertueelle.

Kiertueella Phil Taylorin niska murtui, kun yhtye oli Belfastissa Irlannissa. Phil leikki irlantilaismiehen kanssa "Kumpi nostaa toisen korkeammalle" -leikkiä. Mies nosti Philin ilmaan, kaatui portaita alas ja Phil lensi katuun niskat edellä. Philin toipuessa yhtye levytti yhdessä Girlschoolin kanssa nimellä "Headgirl" Johnny Kidd and the Piratesin kappaleen "Please Don't Touch", joka päätyi St. Valentine's Day Massacre -nimiselle EP:lle. Girlschoolin rumpali Denise Dufort soitti rumpuja EP:n jokaisella kappaleella. Motörhead teki EP:lle coverin Girlschoolin "Emergency"-kappaleesta, jolla Eddie myös laulaa. Girlschool puolestaan soitti samalle EP:lle Motörheadin "Bomberin". Headgirl esitti "Please Don't Touchin" Top of the Popsissa. Dufort soitti rumpuja ja Phil sekä lauloi taustoja että tanssahteli. Motörhead oli tässä vaiheessa hyvin suosittu. Sounds-lehden tekemässä äänestyksessä yhtye oli jokaisen osion kärjessä.

Motörhead lähti uudestaan kiertueelle, kun Phil toipui. Yhtye äänitti kiertueen jokaisen keikan, sillä tarkoituksena oli julkaista ensimmäinen livelevy. Levystä piti alun perin tulla tuplalevy, mutta siihen ei riittänyt tarpeeksi riittävän laadukasta materiaalia. Noilla keikoilla yhtye sai hopealevyn Overkillistä, hopea- ja kultalevyt Ace of Spadesista sekä hopealevyn The Saint Valentine's Day Massacre -EP:stä.

Yhtye lähti ensimmäiselle Amerikan-kiertueelleen huhtikuussa 1981 lämmittelijäksi Ozzy Osbournen Blizzard of Ozz -kiertueelle. Kiertueen aikana julkaistiin Motörheadin seuraava levy No Sleep ’til Hammersmith, joka meni suoraan listaykköseksi. Se oli yhtyeen suosion huipentuma.[2]

Vuonna 1982 Motörhead julkaisi Iron Fist -albumin, jonka tuottivat "Fast" Eddie Clarke ja Will Reid Dick yhdessä. Albumi ei pärjännyt listoilla aivan yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eivätkä kriitikot pitäneet albumista, minkä Eddie Clarcke otti todella raskaasti. Motörhead lähti kiertueelle promoamaan levyä, ja levyn nimikappaleesta kuvattiin myös yhtyeen ensimmäinen varsinainen musiikkivideo. Kiertueen välissä yhtyeen oli tarkoitus levyttää Torontossa Wendy O. Williamsin kanssa. Jo aiemmin Eddien kanssa oli ollut ongelmia, ja hän oli uhannut erota yhtyeestä muutaman kerran. Levytyssessio katkaisi kamelin selän lopullisesti. Tarkoitus oli nauhoittaa Motörheadin "No Class", Wendy O.:n "Masterplan" ja versio kantrikappaleesta "Stand By Your Man", joista koostettiin Stand By Your Man -niminen EP. Eddie tuottaisi kappaleet Will Reid Dickin kanssa, Wendy O. laulaisi, hänen kitaristinsa soittaisi kitaraa, Lemmy bassoa, ja Phil rumpuja. Wendyllä kesti kauan päästä vireeseen, mikä ärsytti Eddietä. Eddie ei muutenkaan ollut erityisen hyvällä tuulella, ja lopulta hän lähti studiolta takaisin hotellille sen jälkeen, kun hänellä ja Lemmyllä oli ollut riita. Phil ja Lemmy menivät myöhemmin perässä hotellille, missä heille selvisi että Eddie oli lähtenyt yhtyeestä. Uusi kitaristi piti saada nopeasti, jotta kiertuetta voitaisiin jatkaa.

Torontoon lennätettiin muun muassa Thin Lizzyssä soittanut Brian "Robbo" Robertson, joka otettiin "Fast" Eddie Clarken tilalle. Phil ja Lemmy olivat tyytyväisiä Brianin soittoon; Brianilla oli kaksi tuntia aikaa oppia yhtyeen materiaali, mutta "hän soitti kuin demoni" Lemmyn mukaan. Lemmy on myöhemmin sanonut, että Brian oli teknisesti Eddietä parempi kitaristi, mutta hän ei tyyliltään sopinut yhtyeeseen. Erityisesti Phil piti Brianista, sillä hän ihaili Thin Lizzyä kovasti. Yhtye jatkoi kiertämistä Amerikasta Japaniin. Japaniin yhtye meni ensimmäistä kertaa, ja yleisö suorastaan rakasti yhtyettä. Englannissa he soittivat muun muassa Twisted Sisterin kanssa, ja Helvetin Enkeleiden järjestämällä stadionkeikalla Hackney Speedwaylla Lontoossa. Yhtyeen yleisö ei pitänyt Brianista osittain hänen pukeutumistyylinsä vuoksi, mutta myös siksi ettei hän suostunut soittamaan yhtyeen suosituimpia kappaleita, koska ei halunnut tulla yhdistetyksi menneeseen.

Yhtye meni studioon äänittämään uutta albumiaan, joka eroasi musiikillisesti huomattavasti yhtyeen edellisistä levyistä. Another Perfect Day julkaistiin vuonna 1983. Lemmy piti albumia yhtenä yhtyeen parhaista saavutuksista ja erinomaisena levynä. Ongelmat Brianin kanssa kuitenkin jatkuivat, kun he jälleen lähtivät kiertueelle. Brianin mielenterveys alkoi järkkyä, ja se myös vaikutti hänen soittoonsa lavalla. Palattuaan Englantiin Lemmy ja Phil erottivat Brianin yhtyeestä.

Lemmy antoi vuonna 1984 Melody Maker -lehdelle haastattelun, jossa hän ilmoitti yhtyeen ottavan tällä kertaa kitaristiksi jonkun tuntemattoman soittajan. Kaksikon järjestämässä koesoitossa kävi monia ehdokkaita, joista he pyysivät Mick "Würzel" Burstonia ja Phil Campbellia tulemaan seuraavana päivänä uudestaan. Valituksi tulisi jompikumpi. Seuraavana päivänä suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, sillä samana aamuna Phil Taylor ilmoitti lähtevänsä yhtyeestä. Lemmy oli parin tunnin ajan yhtyeen ainoa jäsen. Lemmy pyörsi päätöksensä ja otti molemmat kitaristit yhtyeeseen. Erityisesti Würzel ja Lemmy ystävystyivät välittömästi, ja heistä tuli yhtyeen nokkamiehet vuosiksi eteenpäin. Taylor perusti vähän lähtönsä jälkeen Frankie Millerin ja Brian Robertsonin kanssa Operator-nimisen yhtyeen.

Campbell ehdotti Phil Taylorin seuraajaksi Saxonin rumpali Pete Gillia. Lemmy oli tutustunut Gilliin vuonna 1979, kun Saxon oli ollut lämppärinä Motörheadin kiertueella. Kahden kitaristin voimin Motörheadin musiikkiin tuli lisää melodisia vivahteita. Lemmy oli riemuissaan, kun sai soittaa uusien, nuorten jäsenten kanssa. Myös muu yhtye oli selvästi innoissaan. Motörheadin uusi nelimiehinen kokoonpano soitti Suomessa kuusi keikkaa, jotka Lemmyn mukaan sujuivat erinomaisesti.

Levy-yhtiö Bronze Records sen sijaan oli Eddie Clarken lähdön jälkeen alkanut menettää kiinnostustaan yhtyettä kohtaan, eikä enää luottanut kokoonpanon uuden tuotannon kaupallisuuteen. Bronze halusi julkaista kokoelmalevyn yhtyeen tunnetuimmista kappaleista, mitä Lemmy piti merkkinä levy-yhtiön asenteesta yhtyettä kohtaan. Kilmister vaati että levylle oli lisättävä muutama kappale uudelta kokoonpanolta. Yhtye äänitti kuusi uutta kappaletta. Näistä neljä päätyi No Remorse -kokoelmalevylle (1984), kaksi Killed by Death -singlen B-puolelle. Kokoelmalevy ilmestyi myöhemmin CD-julkaisuna, jossa singlen B-puolen kappaleet olivat bonuskappaleina. Bronzen kanssa asiat eivät olleet silti enää ennallaan, ja yhtye halusi sopimuksen uuden levy-yhtiön kanssa. Tästä seurasi lakiasioita, eikä yhtye voinut levyttää pariin vuoteen, joten he jatkoivat keikkailua ympäri maailmaa.

Vuonna 1985 Motörhead juhlisti Hammersmith Odeonissa kymmenvuotispäiviään soittamalla kaksi konserttia. Yhtyeen kaikki entiset jäsenet olivat paikalla, ja seuraavana iltana Larry Wallista lukuun ottamatta koko ryhmä soitti keikan lopussa porukalla yhtyeen nimikkokappaleen "Motörhead". Jälkimmäinen konsertti taltioitiin ja julkaistiin The Birthday Party -videona samana vuonna.

Motörhead pääsi lopullisesti eroon Bronze Recordsista vuoteen 1986 mennessä. Heidän silloinen managerinsa Douglas Smith sai yhtyeen liittymään oman levy-yhtiönsä GWR:n listoille. Yhtye meni studioon yhdysvaltalaisen tuottajan Bill Laswellin ja ääniteknikko Jason Corsaron kanssa. He äänittivät Orgasmatron -nimisen levyn vain 11 päivässä, sillä Motorhead oli innoissaan päästessään jälleen levyttämään. Laswellin miksaus oli kuitenkin yhtyeelle pettymys. Vaikka Lemmy yritti miksata levyn uudelleen, jäi lopputulos vaivaamaan Lemmyä ikuisesti.

Yhtye lähti silti kiertueelle. Kiertueen aikana Pete Gillin ja muun yhtyeen välit alkoivat kiristyä. Kesken kiertueen vuonna 1987 Lemmyllä oli cameorooli elokuvassa Eat the Rich. Eräänä päivänä yhtyeen oli tarkoitus esiintyä elokuvan tanssisalikohtauksessa. Lemmy ja Würzel lähtivät hakemaan Peteä ja Phil Campbellia hotellilta kuvauspäivän aamuna. Pete hermostutti odottelua vihaavan Lemmyn äärimmilleen viivyttelemällä hotellissa, kun muu yhtye samalla odotti häntä autossa. Kun Pete Gill lopulta ilmaantui paikalle, oli Lemmyn mitta jo täynnä ja hän antoi Petelle potkut. Phil Taylor oli jo aiemmin pyytänyt päästä takaisin Motörheadin rumpaliksi, sillä Taylorin Operator-yhtye ei ollut menestynyt. Nyt hän saapui hätiin kuvauspaikalle hoitamaan kohtauksen, ja hänet otettiin takaisin yhtyeeseen. Samana vuonna yhtye julkaisi albumin Rock ’n’ Roll. Levyllä oli Lemmyn mukaan loistavia biisejä, kuten "Dogs", "Boogieman" sekä "Traitor", jota yhtye soitti vuosikausia, mutta kaiken kaikkiaan levy ei tuntunut toimivan. Lemmystä Rock 'n' Rollin rumpuraita oli voimaton, ja Taylorin soitosta puuttui hänen palattuaan jotain.

Motörhead lähti kiertueelle, jolla he soittivat muun muassa Alice Cooperin kanssa tämän Constrictor kiertueella. Yhtye vietti liki koko 1980-luvun lopun tien päällä. Vuonna 1988 yhtye oli mukana Giants of Rock -festivaaleilla Suomessa Ahveniston moottoriradalla Hämeenlinnassa. Keikka äänitettiin yhtyeen toisen livelevyn julkaisua varten. Kyseinen levy sai nimekseen Nö Sleep at All, ja se julkaistiin samana vuonna. Vuoden 1989 yhtye vietti lähes kokonaan kiertueella, treenasi seuraavan levynsä uusia kappaleita, hoiteli erilaisia esiintymisiä ja valmistautui seuraavan vuosikymmenen mukanaan tuomiin tapahtumiin.[2]

Yhtyeen uusi vuosikymmen alkoi Lemmyn muutolla Los Angelesiin, jota hän oli alkanut suunnitella jo vuonna 1989. Myös Phil Taylor yritti tulla Yhdysvaltoihin, mutta hänen viisuminsa oli virheellinen, joten hänet käännytettiin. Motorhead solmi levytyssopimuksen Sonyn kanssa ja alkoi äänittää uutta albumiaan 1916. Albumilla on Motörheadin tyylille erikoisempia kappaleita, kuten "Nightmare/The Dreamtime", "Love Me Forever" ja "1916". Levy ilmestyi vuonna 1991. 1916 saavutti jopa Grammy-ehdokkuuden. Palkinnon sai kuitenkin Metallica albumillaan Metallica. Moottoripäät lähtivät kiertueelle, ja Lemmy ja Campbell soittivat The David Letterman Showssa Chuck Berryn Let it Rock -kappaleen show’n yhtyeen kanssa.

Vuonna 1992 Würzel, Campbell ja Taylor alkoivat harjoitella uuden albumin March ör Dien materiaalia Lontoossa Lemmyn kirjoittaessa uusia sanoituksia Los Angelesissa. Asiat Phil Taylorin kanssa alkoivat mennä yhä huonompaan suuntaan. 1916:n äänityksissä Phil joutui soittamaan kappaleen Going to Brazil metronomin tahdissa, ja keikoilla hän soitti kappaleita vaihtelevalla tempolla. Uuden levyn äänitykset olivat alkaneet, eikä siitä tullut mitään. Phil Taylor ei oppinut soittamaan kappaletta "Ain't no Nice Guy", ja niin miesten oli pakko erottaa Phil yhtyeestä. Lemmy hoiti asian tavalla, josta omien sanojensa mukaan oli sittemmin aina pahoillaan: hänen erotti Taylorin puhelimitse. Lopulta March ör Die -levyä tehtiin kolmen eri rumpalin kanssa: Phil Taylorin, Tommy Aldridgen, joka soitti rumpuraidat suurimmalle osalle kappaleista sekä ruotsalaisen Mikkey Deen, joka soitti kappaleen "Hellraiser".

Lemmy tunsi Mikkey Deen jo entuudestaan yhteiseltä kiertueelta King Diamondin kanssa. Lemmy oli pyytänyt Mikkeyä yhtyeeseen jo aiemmin, mutta Dee ei halunnut jättää King Diamondia pulaan. Nyt Dee oli vapaa. Mikkey Dee korvasi pysyvästi Phil Taylorin. Lemmy sanoi eläessään useasti, että Mikkey Dee on paras rumpali, jonka kanssa oli ikinä soittanut. Tähän hän kuitenkin tahtoi lisätä, että Phil Taylorkin oli aikoinaan erinomainen. Järjestyksessään kymmenennen studio-albumin March ör Die valmistumisen jälkeen yhtye lähti kiertueelle Ozzy Osbournen kanssa. Ensimmäisen keikan aikana Mikkey todisti Würzelille ja Campbellille lopullisesti olevansa sopiva rumpali yhtyeeseen.

Ongelmat Sonyn kanssa aiheuttivat sen, että yhtye vaihtoi jälleen levy-yhtiötä. Tällä kertaa sopimus solmittiin saksalaisen tanssimusiikkimerkki ZYX:n kanssa. Lemmystä se tuntui silloin hyvältä idealta, koska Saksa oli aina ollut heidän parhaita markkina-alueitaan. Yhtye alkoi levyttää uutta albumia. Mikkey Dee oli ensimmäistä kertaa mukana levytyksessä alusta alkaen, ja hän yllätti muut positiivisesti taitavalla rumputyöskentelyllään, nopealla aikataulullaan ja osallistumisella kappaleiden tekoon. Tuloksena oli Bastards (1993), jolla yhtye hylkäsi suureksi osaksi levyllä 1916 alkaneen melodisemman soundin, tyyli muuttui taas raskaammaksi. Tämä hyökkäävä tyyli jatkui myös Bastardsia seuranneilla levyillä.

Levyä seuranneen kiertueen jälkeen yhtye meni studioon vuonna 1995 levyttämään albumia Sacrifice. Äänityksissä oli jälleen ongelma, tällä kertaa kitaristi Michael "Würzel" Burstonin kanssa. Würzelin asenne oli vuosien mittaan taantunut rajusti erinäisten syiden vuoksi, ja loppuajat hänen kanssaan olivat Lemmylle vaikeita. Lemmy ja Würzel olivat olleet vuodesta 1984 asti parhaat kaverukset ja nyt Würzel alkoi vihata Lemmyä. Levyn valmistumisen jälkeen Würzel ilmoitti muille soittajille jättävänsä yhtyeen. Lemmy ja Mikkey suunnittelivat ottavansa jonkun Burstonin tilalle, mutta Phil Campbell ilmoitti haluavansa soittaa kitaraa yksin, ja niin Motörhead jatkoi jälleen triona. Lemmy on ollut tyytyväinen yhtyeen trio-kokoonpanoon: "Ensinnäkään meidän ei tarvinnut etsiä uutta kitaristia, ja Motörhead on aina toiminut loistavasti triona. Tämän kokoonpanon kanssa kaikki tuntuvat tietävän paikkansa, mikä on plussaa. Lisäksi me tienaamme paremmin."

Yhtye lähti triona jälleen kiertueelle, soittaen muun muassa ensimmäistä kertaa Venäjällä. Yhtye julkaisi vuosikymmenen lopulla albumit Overnight Sensation (1996), Snake Bite Love (1998) ja livelevy Everything Louder than Everyone Else (1999). Yhtye halusi äänittää livelevyn Hampurissa Saksassa, koska saksalaiset fanit olivat aina olleet yhtyeelle uskollisia. Yhtye alkoi olla Lemmyn sanoin näihin aikoihin loistokunnossa. Levyttäminen oli helppoa Philin ja Mikkeyn kaltaisten lahjakkaiden muusikoiden kanssa, ja yhtyeen suosio kasvoi.[2]

Uusi vuosituhat alkoi uuden albumin We Are Motörhead (2000) voimin, jonka jälkeen Motörhead julkaisi vielä albumin Hammered (2002). Monet pitävät vuonna 2004 julkaistua Infernoa 1980-luvun klassikkoalbumien tasoisena. Motörhead palasi 2000-luvulla takaisin heavy metalin huipulle. Motörhead esiintyi WrestleMania-tapahtumassa vuonna 2005 esittäen kappaleen "The Game". Kyseinen kappale on myös showpainija Triple H:n tunnuskappale. Motörhead on tehnyt Triple H:lle myös tunnuskappaleen "King of Kings", sekä Evolution-ryhmittymälle tunnuskappaleen "Line in the Sand".

Vuonna 2006 ilmestyi albumi Kiss Of Death ja vuonna 2007 ilmestyi livealbumi Better Motörhead Than Dead. Vuonna 2010 ilmestyi 20. studioalbumi The Wörld Is Yours. Yhtyeen kitaristina vuodet 1984–1995 toiminut Michael "Würzel" Burston kuoli kesällä 2011. Vuonna 2013 Motörhead julkaisi studioalbumin nimeltä Aftershock. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt studioalbumi Bad Magic julkaistiin vuonna 2015. Yhtyeen alkuperäinen rumpali Phil Taylor kuoli sairauteen marraskuussa 2015.

Viimeisen kerran yhtye konsertoi Berliinissä Saksassa 11. joulukuuta 2015. Lemmy Kilmister kuoli yllättäen 28. joulukuuta 2015 ärhäkkään syöpään, josta hän sai tietää vasta tapaninpäivänä 2015. Yhtyeen rumpali Mikkey Dee ilmoitti, että Motörhead ei jatka enää toimintaansa Lemmyn kuoleman jälkeen.[1] [9] Fast Eddie Clarke kuoli tammikuussa 2018.[10]

Maaliskuun 30. 2016 yhtye ilmoitti julkaisevansa vielä viimeiseltä kiertueelta taltioidun livealbumin Clean Your Clock. Esitys on taltioitu 20. ja 21. marraskuuta 2015 olleista Münchenin Zenithin keikoista.[11]

• Lemmy Kilmister – laulu, basso (1975–2015)
• Phil Campbell – kitara (1984–2015)
• Mikkey Dee – rummut (1992–2015)

• Lucas Fox – rummut (1975)
• Larry Wallis – kitara (1975–1976)
• "Fast" Eddie Clarke – kitara, laulu (1976–1982)
• Brian "Robbo" Robertson – kitara, piano (1982–1983)
• Michael "Würzel" Burston – kitara (1984–1995)
• Pete Gill – rummut (1984–1987)
• Phil "Philty Animal" Taylor – rummut (1975–1984, 1987–1992)

• Matt Sorum – rummut (2009, paikkasi Mikkey Deetä Amerikan-kiertueella)

• Motörhead  (1977)
• Overkill  (1979)
• Bomber  (1979)
• On Parole  (1979, kappaleita vuodelta 1975)
• Ace of Spades  (1980)
• Iron Fist  (1982)
• Another Perfect Day  (1983)
• Orgasmatron  (1986)
• Rock ’n’ Roll  (1987)
• 1916  (1991)
• March ör Die  (1992)
• Bastards  (1993)
• Sacrifice  (1995)
• Overnight Sensation  (1996)
• Snake Bite Love  (1998)
• We Are Motörhead  (2000)
• Hammered  (2002)
• Inferno  (2004)
• Kiss of Death  (2006)
• Motörizer  (2008)
• The Wörld Is Yours  (2010)
• Aftershock  (2013)
• Bad Magic  (2015)
• Under Cöver  (2017)