Mosambikin sisällissota

Rhodesian lisäksi Renamon tueksi tuli sisällissodan aikana myös Etelä-Afrikka, jonka apartheid-hallinto ei hyväksynyt sitä, että Mosambik tuki Afrikan kansalliskongressia (ANC) ja etenkin sen aseellista siipeä. Rhodesian itsenäistyttyä ja vaihdettua nimensä Zimbabweksi vuonna 1980 Etelä-Afrikasta tuli Renamon merkittävin yhteistyökumppani.[5]

Renamo kärsi pahoja takaiskuja vuonna 1979, kun Mosambikin joukot onnistuivat tuhoamaan sen päämajan Sofalassa ja tappamaan sen johtajan Matsangaissan. Etelä-Afrikan laaja tuki ja tyytymättömien mosambikilaisten liittyminen joukkoon kasvattivat kuitenkin Renamon sotilaiden määrän vuodessa 2 000:sta 8 000:een. Samoihin aikoihin Renamon johtoon nousi nuori Afonso Dhlakama, entinen Frelimon jäsen, jolla oli nyt mahdollisuus käynnistää laajamittaiset hyökkäykset Mosambikin maaseudulle. Renamo hyökkäsi moniin hallituksen kohteisiin, kuten hallintopaikkoihin, kouluihin ja sairaaloihin. Lisäksi Renamo tuhosi monia tie- ja viestintäyhteyksiä.[5]

Mosambikin hallitus joutui vuonna 1980 kansainvälisen painostuksen jälkeen vapauttamaan maatalouttaan ja vähentämään valtion omistusta. Sodan ja vuoden 1982 kuivuuden takia maassa ajauduttiin kuitenkin laajaan nälänhätään. Vuoteen 1984 mennessä kymmeniätuhansia oli kuollut nälkään. Renamon sotilaallisen onnistumisen myötä se pystyi laajentamaan hyökkäyksiään myös Gazan, Inhambanen ja Zambezian maakuntiin. Kominternin jäsenten apu Mosambikille päättyi ja Frelimo joutui pakon edessä kääntämään katseensa länteen. Huhtikuussa 1983 Frelimon neljäs puoluekokous päätti jälleen maatalouden uudistuksista, minkä jälkeen maa alkoi saada apua myös länsimaisilta tahoilta, kuten Yhdysvalloilta.[6]

Yhdysvaltojen painostuksesta Mosambikin hallitus alkoi etsiä sotaan rauhanomaista ratkaisua, mikä johti 16. maaliskuuta 1984 Nkomatin sopimukseen Mosambikin ja Etelä-Afrikan välillä. Mosambikin piti lopettaa ANC:n tukeminen ja Etelä-Afrikan katkaista suhteensa Renamoon. Etelä-Afrikka lupasi myös auttaa Mosambikia maan jälleenrakentamisessa. Etelä-Afrikka jatkoi kuitenkin Renamon tukemista salaisesti. Renamo siirsi jatkossa operaationsa kohdistumaan enemmän siviiliväestöön. Etelä-Afrikan tuen ansiosta Renamo toimi elokuussa 1984 koko Mosambikin alueella ja vuonna 1985 sillä oli maassa jo 10 000 sotilasta.[6]

Maaliskuussa 1985 Mosambik ja Etelä-Afrikka uudistivat sopimuksensa ja perustivat yhteisen elimen tarkkailemaan sopimuksen täyttämistä. Frelimon ja Zimbabwen joukot valtasivat yhden Renamon tukikohdista elokuussa 1985. Tukikohdasta löytyi asiakirjoja, jotka vahvistivat Etelä-Afrikan antaman avun Renamolle. Lokakuuhun mennessä koko Nkomatin sopimus kaatui. Mosambikin sotilaallinen tilanne jatkoi heikkenemistään ja maan keski- sekä länsiosat olivat tukevasti Renamon hallussa. Renamolla oli maassa 1980-luvun puolivälissä 15 000–20 000 sotilasta.[6]

Presidentti Machel tapasi joulukuussa 1986 Malawissa presidentti Hastings Bandan sekä Sambian ja Zimbabwen presidentit. Hän pystyi vakuuttamaan Bandan lopettamaan tukensa Renamolle. Paluumatkalla Machel sai surmansa häntä kuljettaneen lentokoneen pudottua Etelä-Afrikkaan, mikä herätti monia epäilyksiä salaliitosta.[7] Machelin seuraajaksi valittiin Joaquim Chissano.[6]

Vuoden 1987 aikana vaikutti siltä, ettei sisällissotaa saataisi ratkaistua sotilaallisesti. Frelimo saavutti pohjoisessa ratkaisevia voittoja helmikuussa 1987, mutta samalla Renamon operaatiot etelässä lisääntyivät. Renamo pyrki katkaisemaan Mosambikin kahtia hyökkäyksellä Sambesijokea pitkin. Frelimon vuoden 1988 vastahyökkäys, jota Tansania ja Zimbabwe tukivat, onnistui kuitenkin estämään Renamon aikeet. Sisällissota oli tässä vaiheessa jo saattanut sadat tuhannet mosambikilaiset pakolaisiksi naapurimaihin. Renamon iskuissa kuoli vuosina 1986–1988 arvioiden mukaan noin 100 000 siviiliä. Sekä Renamon että Frelimon joukot syyllistyivätkin moniin julmuuksiin. Lisäksi maaseudulla raportoitiin jengeistä, jotka eivät olleet kummankaan liittouman puolella.[8]

Etelä-Afrikka suostui lopulta syys-lokakuussa 1988 lopettamaan Renamon tukemisen ja avustamaan rauhanprosessissa.[8] Marraskuussa Mosambikin hallitus pyysi valtion kirkonmiehiä etsimään mahdollisuutta sodan osapuolten neuvotteluihin. Renamon jäsenille luvattiin myös yleistä armahdusta. Helmikuussa 1989 kirkonmiehet ilmoittivat, että Renamo suostuisi rauhanneuvotteluihin. Kenian hallitus neuvotteli erikseen Frelimon ja Renamon edustajien kanssa Nairobissa joulukuussa 1989. Kumpikin osapuolista menetti kuitenkin kansainvälistä rahoitustaan, kun Etelä-Afrikan presidentti Frederik Willem de Klerk veti loputkin tuista pois Renamolta ja Neuvostoliitto Frelimolta. Osapuolten välille saatiinkin ensimmäistä kertaa suora neuvotteluyhteys heinäkuussa 1990 Roomassa. Joulukuussa saatiin aikaan osittainen tulitauko, mutta molemmat osapuolet rikkoivat sen muutamassa kuukaudessa.[9]

Samaan aikaan Frelimo jätti marxistis-leninistisen ideologiansa, ja Mosambikin kansantasavallasta tuli Mosambikin tasavalta. Lisäksi Frelimo hyväksyi maan uuden perustuslain, laillisti poliittiset puolueet, siirtyi vapaaseen markkinatalouteen ja yksityisti valtion omistuksia. Sota kuitenkin pitkittyi ja samalla vuosien 1990–1992 kuivuus vaikeutti siviiliväestön tilannetta. Renamo hallitsi vuonna 1991 noin kymmentä prosenttia Mosambikista. Se jatkoi myös hyökkäyksiä hallituksen kimppuun ja käytti hallinnoimillaan alueilla orjatyövoimaa.[9]

Syyskuussa 1991 rauhanneuvottelut kariutuivat, kun Renamon edustajat vetäytyivät. Neuvotteluja jatkettiin kuitenkin lokakuussa, ja marraskuussa osapuolet sopivat, että YK:n tuki on tarpeellinen rauhansopimuksen valvomiseksi. Heinäkuussa 1992 maa avattiin nälänhädän takia ulkopuoliselle avulle. Lopulta humanitaarisen katastrofin kynnyksellä Chissano ja Dhlakama tapasivat kasvotusten, ja 4. lokakuuta 1992 he saivat aikaan rauhansopimuksen, joka määräsi tulitauon, YK:n käytön sopimuksen valvomiseen, uuden kansallisen armeijan luomisen ja nykyisten joukkojen demobilisaation. Saman kuun aikana YK:n turvallisuusneuvosto päätti 6 800 miehisen ONUMOZ-joukkojen perustamisen. ONUMOZin tehtävänä oli valvoa rauhansopimuksen toteutumista ja miljoonien pakolaisten paluuta kotimaahansa.[10]