Morant Bayn kapina

Morant Bay, kuvassa tien päässä on oikeustalo, joka on jälleenrakennettu alkuperäisen tuhouduttua tulipalossa.

Orjuus päättyi Britannian siirtomaana olleella Jamaikalla, kun työvelvollisuus lakkautettiin 1. elokuuta 1838. Tämä aiheutti sen, että sokerin tuotantokustannukset kasvoivat plantaaseilla. Karibian etulyöntiasema Britannian markkinoilla puolestaan katkesi 1846, kun sokeritullit asetettiin kaikille maille samaksi. Monet tilat hylättiin, ja valkoisia muutti pois saarelta. Saari jakautui sisämaan entisiin orjiin ja rannikon valkoisiin sekä jo entuudestaan vapaisiin mustiin. Vuonna 1861 valkoisia oli 14 000 ja mustia tai mulatteja 427 000. Rotusuhteet kiristyivät samalla, kun taloudellinen tilanne huononi.[1] 1860-luvun alussa koettiin vielä kaiken päälle useita perättäisiä kuivuuksia samalla, kun köyhän väestön peruselintarvikkeet, kuten suolakala ja leipävilja, kallistuivat Yhdysvaltain sisällissodan takia.[2]

Monet jamaikalaiset kokivat, ettei saaren kuvernööri Edward Eyre piitannut paikallisista olosuhteista. Eyre oli vakaumuksellinen anglikaani ja vieroiksui muita kirkkokuntia. Baptistikirkon Edward Underhill teki vuonna 1865 selonteon Jamaikan oloista siirtomaavirastolle. Selonteon sai myös Eyre, joka julkaisi sen kumotakseen sen eri kohtia.[2]

Samoihin aikoihin joukko pientalonpoikia Saint Annen piirikunnassa oli laatinut kuningatar Viktorialle kirjeen, jossa kerrottiin kurjuudesta ja pyydettiin kruunun maita talonpoikien käyttöön. Kirje toimitettiin ensin Eyrelle, joka omia negatiivisia kommenttejaan lisättyään lähetti sen edelleen siirtomaavirastoon. Takaisin saatiin kirje, jossa kuningattaren sanottiin nähneen kirjelmän mutta jossa hän ehdotti ratkaisuksi vain kovempaa työntekoa. Eyre lienee vaikuttanut vastauskirjeen sisältöön, ja hän teetätti kirjeestä kymmeniätuhansia julisteita, joita levitettiin eri puolille saarta.[2]

Paul Boglen patsas.

George William Gordon oli orjattaren ja skotlantilaisen asianajaja-tilallisen lapsi. Aikuisena hänestä oli tullut varsin vauras. Gordon perusti oman baptistisen seurakuntansa, jonka yksi kappalaisista oli Paul Bogle, köyhä mutta paikallisten arvostama mies Stony Gutista läheltä Morant Bayta Saint Thomasin piirikunnan itäosassa. Bogle ja muutama muu nimitettiin elokuussa 1865 lähetystöön, jonka tarkoitus oli viedä kuvernöörille silloiseen pääkaupunki Spanish Towniin valituskirjelmä. Lähetystö teki 80 kilometrin kävelymatkan pääkaupunkiin, jossa kuvernööri Eyre ei suostunut ottamaan heitä vastaan.[2]

Pettymyksen jälkeen Bogle alkoi pitää salaa kokouksia, joissa hän valmisteli kannattajiaan yhteenottoihin. Gordon ei Boglen toiminnasta tietänyt. Lokakuussa 1865 Morant Bayssa vietettiin markkina- ja oikeudenistuntopäivää. Tuolloin Bogle ja parisataa kepein, viidakkoveitsin ja muutamin tuliasein varustautunut joukko marssi paikalle seuraamaan erästä oikeudenkäyntiä pillien ja rumpujen saattelemana. Joku oli häirinnyt oikeuden istuntoa ja paennut sitten poliiseja Boglen miesten joukkoon. Poliisi antoi pidätysmääräyksen Boglesta ja muutamasta hänen miehestään. Poliisi saapui suorittamaan pidätystä Stony Gutiin muutama päivä Morant Bayn tapahtumien jälkeen, mutta sen sijaan että he olisivat pidättäneet Boglen, Boglen tukijat pidätyttivät poliisit.[2]

Poliiseja pidettiin jonkin aikaa vankina, mutta lopulta heidät päästettiin uhkailujen jälkeen vapaaksi. Morant Bayssa oikeuden puheenjohtaja sai kuulla Boglen aikovan pian marssia taas kaupunkiin ja hän kutsui tuekseen miliisejä.[2] 11. lokakuuta[3] Bogle saapui joukkoineen oikeustalolle, jossa joku heitti miliisikapteenia pullolla. Miliisi avasi tulen ja väkivaltaisuudet alkoivat. Muutama oli kuollut välittömästi miliisin tuleen, mutta heidän ladatessa aseitaan väkijoukko hyökkäsi miliisien kimppuun surmaten heistä useita. Surmattujen joukossa oli myös oikeuden puheenjohtaja. Oikeustalo ja joitakin lähitaloja sytytettiin tuleen ja 14 taloista paennutta henkilöä surmattiin. Kaupunkia ryösteltiin ja paikallisen vankilan vangit vapautettiin. Mellakointi levisi Morant Baysta edelleen muualle Saint Thomasin piirikuntaan, jossa ryösteltiin plantaaseja ja surmattiin niiden valkoisia tilanomistajia. Siirtomaahallinto vastasi julistamalla Jamaikan itäosiin sotatilan. Kingstonista saapui alueelle sotilaita, ja Morant Bayhin purjehti kaksi sotalaivaa. Kapinoitsijoita vastaan liittyivät myös Blue Mountainsin maroonit. Kapina kukistettiin noin viikon jälkeen.[2]

Kapinoitsijat olivat surmanneet yhteensä 29 valkoista, mutta yhtään kapinaa tukahduttanutta sotilasta ei kaatunut. Loukkaantuneita valkoisia oli yhteensä 34. Kapinan jälkeen sotilastuomioistuin tuomitsi hirttämällä kuolemaan 354 henkilöä. 50 henkilöä ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä. Maroonit teloittivat ampumalla 25 ja muuten 10 henkilöä. 600 sai ruoskintatuomion. Tuhansia koteja poltettiin. George William Gordon oli ollut sairaana Kingstonissa. Hänen olisi pitänyt päästä siviilituomiistuimeen, mutta Eyre siirrätti hänet Morant Bayhin sotilastuomioistuimen eteen. Gordon todettiin syylliseksi, vaikka onkin todennäköistä, ettei hänellä ollut osuutta tai tietoa kapinasta. Kaksi päivää tuomion jälkeen Gordon hirtettiin.[2] Maroonien vangiksi jäänyt Bogle hirtettiin 24. lokakuuta.[4]

Kapina ja etenkin sen verinen jälkiselvittely herättivät kohua Britanniassa. Kuvernööri Eyre keräsi taakseen, mutta myös vastustajikseen useita merkkihenkilöitä.[2] Vasemmistolaiset hahmot, kuten John Stuart Mill, Charles Darwin ja Thomas Huxley, vaativat Eyreä tilille teoistaan, kun taas konservatiivit, kuten Charles Dickens, Richard Burton ja William Thackeray, lukeutuivat tämän tukijoihin.[3] Jamaikalle lähetettiin kapinan tapahtumia ja seurauksia selvittämään komissio, jonka selvityksen mukaan Eyre oli ripeällä toiminnallaan estänyt esivaltaa vastaan suunnatun kapinan leviämisen laajemmalle. Toisaalta Gordonin oikeudenkäynti ja teloitus todettiin laittomaksi ja Eyre oli vastuussa tarpeettomasta voimankäytöstä kapinan jälkeen. Eyre erotettiin selvityksen jälkeen siirtomaaviraston palveluksesta.[2]

Kapinan vaikutuksesta Jamaikasta tehtiin kruununsiirtomaa ja sen vanha edustajankokous lakkautettiin. Tämä vähensi paikallista itsehallintoa, mutta Lontoossa kiinnitettiin jatkossa siirtokunnan kehitykseen enemmän huomiota. George William Gordonista ja Paul Boglesta tuli jamaikalaisia kansallissankareita. Nykyinen Jamaikan parlamenttitalo on nimetty Gordonin mukaan.[2]

• Valtonen, Pekka: Karibian historia. Gaudeamus, 2017. ISBN 978-952-345-516-0.