Moraali

Sosiologian klassikko Émile Durkheim näki moraalisten sääntöjen kumpuavan sekä sosiaalisista että historiallisista tekijöistä. Durkheim esitti, että yhteiskunnat luovat itselleen sellaisen moraalisten arvojen ja määräysten joukon, joiden tarkoituksena on enemmän tai vähemmän palvella niiden olemassaolon tarpeita. Nämä moraalisäännöt voivat olla hyvin erilaisia eri yhteiskunnissa.[7] Durkheim ymmärsi kaikki yksilön ylittävät hänen toimintaansa tavalla tai toisella vaikuttavat yhteiskunnalliset normit (mukaan lukien moraaliset säännöt ja kiellot) sosiaalisiksi faktoiksi,[8] ja hän vastusti yritystä palauttaa näitä esimerkiksi biologiaan, mistä hän syytti suomalaista sosiologia Edward Westermarckia. Durkheim ei kiistänyt biologian vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen, mutta hän katsoi, että esimerkiksi seksuaalimoraalia (esimerkiksi avioliittosäännöt) ei voida palauttaa biologisiin taipumuksiin, kuten hän katsoi Westermarckin tekevän.[9]

Pääartikkeli: Moraalipsykologia

Kehityspsykologisia teorioita moraalista on esitetty ainakin Jean-Jacques Rousseausta alkaen, joka esitti viisivaiheisen mallin ihmisen moraalisesta kehityksestä.[10] 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia moraalin kognitiivisia kehityspsykologisia teorioita ovat luultavasti olleet Jean Piaget’n ja Lawrence Kohlbergin näkemykset. Kohlbergin mukaan ihmisen moraalinen kehitys voidaan jakaa kolmeen pääosaan, josta kukin jakautuu kahteen alaosaan muodostaen näin yhteensä kuusi tasoa. Pääjaksoja ovat (1) esimoraalinen taso, (2) konventionaalisten rooliodotusten taso ja (3) hyväksyttyjen moraalisten periaatteiden taso. Viimeisen tason Kohlberg jakoi alempaan sopimusten, yksilöllisten oikeuksien ja yleisesti hyväksytyn lain tasoon, sekä ylempään yksilöllisen omantunnon periaatteiden tasoon.[10] Kolmas 1900-luvun tunnettu moraalin kehityspsykologiaa tutkinut psykologi on Martin Hoffman, jonka mukaan jo pienillä lapsilla voisi olla moraalisia tuntemuksia, mikä tekisi heistä aitoja moraalisia toimijoita.

Alun pitäen Jonathan Haidtin ja Craig Josephin kehittämä moral foundations theory esittää, että moraalilla olisi ihmisluonnossa kuusi evolutiivisesti kehittynyttä perustaa: huolehtiminen, oikeudentunto, uskollisuus, auktoriteetti ja pyhyys. Teoria arvostelee Piaget’n ja Kohlbergin näkemyksiä järjen liiallisesta korostamisesta.

Ihmisten moraalista päättelyä on tutkittu myös neuropsykologiassa. On havaittu, että eksplisiittinen moraalinen pohdinta korreloi aivokuoren ventromediaalisessa otsalohkossa[11] tapahtuvan aivotoiminnan kanssa, missä moraalisissa intuitioissa korostuu ohimo- ja päälakilohkojen liitoksen[12] seuduilla lisääntynyt aivotoiminta.[13]

Moraalista kognitiota on pyritty selittämään mielen teorialla, jonka oletetaan selittävän, miksi yksilö kokee myös toiset yksilöt tietoisiksi olennoiksi. Ajatus on, että mielen teoria olisi moraalisen käyttäytymisen, empatian ja altruismin ennakkoehto. Peilineuronien toimintaa tutkineet neuropsykologit ovat kuitenkin haastaneet mielen teorian. Esimerkiksi Vittorio Gallesen mukaan empatia ja kyky ”lukea toisten ajatuksia” selittyvät peilisolujen aikaansaamalla jäljittelevällä aivotoiminnalla, ei mielen teorian olettamilla korkeamman tason kognitiivisilla kyvyillä.[14][15]

Moraalista käyttäytymistä ja moraalin syntyä ja kehitystä on pyritty selittämään biologisesti periytyvillä taipumuksilla, esimerkiksi kyvyillä altruismiin, empatiaan tai vastavuoroisuuteen. Kädellisten ja muiden eläinten yhteisöissä esiintyy monia käyttäytymistaipumuksia, jotka muistuttavat ihmisyhteisöjen ”moraalisiksi” kuvailtuja toimintoja.[6]

Tutkimusten mukaan simpanssit muistavat, ketkä tekivät heille palveluksia ja ketkä eivät, ja ovat taipuvia käyttäytymään vastavuoroisella tavalla. Simpanssit esimerkiksi ovat taipuvaisia jakamaan ruokaa sellaisten ryhmän jäsenten kanssa, jotka ovat sukineet niitä aikaisemmin.[16] Simpanssit eivät ole ainoita sosiaalisia eläimiä, joiden on havaittu osoittavan taipumusta vastavuoroisuuteen. Vampyyrilepakot jakavat verta vastavuoroisuuden periaatteiden mukaan,[17] ja myös kapusiiniapinat[18] ja koirat[19] käyttäytyvät tutkimusten mukaan tähän tapaan. Näiden tulosten on katsottu osoittavan, että näillä ja monilla muilla sosiaalisilla eläimillä on jonkinasteinen reiluutta tai oikeudenmukaisuutta koskeva ymmärrys. Ihminen ei myöskään ole tutkimusten valossa ainoa empatiaan kykenevä eläin; esimerkiksi norsut käyttäytyvät tavalla, joka vaikuttaa todistavan niiden empaattisista tuntemuksista.[20]

Altruismi on käyttäytymistä, jossa ryhmän toisia jäseniä autetaan, vaikka siitä ei ole mitään hyötyä tai vaikka siitä on suoranaista haittaa auttavalle yksilölle. Altruismin esiintyminen muodostaa haasteen evoluutioteorialle, koska ei ole helppoa nähdä, miksi luonnonvalinnan pitäisi suosia tällaista käyttäytymistä. Altruismia on yritetty selittää toisaalta ryhmävalinnalla ja myöhemmin William D. Hamiltonin työhön nojaavalla sukulaisvalinnan teorialla.[21]

Simpanssit elävät ryhmissä, joiden keskimääräinen koko on noin 50 yksilöä. Monet tutkijat olettavat, että esi-ihmiset ovat eläneet saman suuruusluokan ryhmissä. Nykyisten metsästäjä-keräilijöiden yhteisöjä tutkimuksen perusteella on päätelty, että paleoliittisen aikakauden ihmiset olisivat saattaneet elää 100–200 yksilön ryhmissä. On katsottu, että sitä mukaa kuin yhteisön koko kasvoi evoluution myötä, ryhmäkoheesion tarve lisääntyi. Inhimillinen moraali on saattanut kehittyä tällaisissa ryhmissä keinona tuottaa sosiaalista kontrollia, konfliktien ratkaisua. Kädellistutkija Frans de Waalin mukaan inhimilliseen moraaliin sisältyy tasoja, joita ei esiinny muissa kädellisyhteisöissä. Ennen kaikkea inhimilliset yhteisöt sisältävät voimakkaampia ja yksityiskohtaisempia moraalisia sääntöjä, joiden noudattamista kontrolloidaan ankarasti palkinnoilla, rangaistuksilla ja maineen kautta.

Jotkut katsovat, että altruismin tai vähintään inhimillisen moraalin kehittyminen edellyttäisivät ryhmävalintaa. Esimerkkinä voidaan mainita David Sloan Wilson ja Elliott Sober, jotka esittivät vuonna teoksessaan Unto Others: The Evolution and Psychology of Unselfish Behavior (1998), että ryhmävalinta voi mielekkäällä tavalla selittää moninaisten moraalisääntöjen kehittymisen. He painottivat, että luonnonvalinnan ei ole pakko suosia käyttäytymistä, jossa yksilöt toimivat tavoilla, jotka pyrkivät vahvistamaan vain heidän omaa lisääntymismenestystään.[22]