Mont Saint-Michel

Saari toimi kulttipaikkana kelttiläiselle papeille eli druideille, jotka kansoittivat Scissyn metsää mont Saint-Michelin ympäristössä. Gilles Deric’in mukaan kalliosaari oli omistettu gallialaisten auringon jumalalle ”mons vel Tumba Beneni”, eli Belenosin vuori tai hauta -nimisenä.

Roomalaisten rakentama tie, joka vei lännessä Mons Belenus'n ohitse, piti siirtää meren valtaamisen tähden. Tietä siirrettiin itään päin ja se liittyi Avranchen kaupungin ohittaviin teihin.

Pyhän Mikaelin patsas, joka koristaa tornin huippua

Mont-Saint-Michel: Maisema alueen ympäristöstä, kuva on vuodelta 2006.

Kristinuskon tulo alueelle tapahtui noin 300-luvulla. Tällöin Mont Tombe liitettiin vanhaan Avranchen hiippakuntaan. Saaren ensimmäinen rukoushuone, joka oli omistettu ensimmäiselle kristilliselle marttyyrille pyhälle Tapanille, rakennettiin puoliväliin kalliorinnettä. Sitä seurasi toinen, joka oli omistettu gallialaisten ensimmäiselle marttyyrille pyhälle Symphorien’ille, ja se sijoittui kalliorinteen alaosaan. Erakot, joita ruokki Astériac’in kirkkoherra, valvoivat tuolloin saarta.

Vuonna 710 luovuttiin saaresta käyttämästä "Mont-Tobme"-nimitystä ja se sai tällöin nimekseen Mont-Saint-Michel-au-péril-de-la-Mer (suom. 'Pyhän Mikaelin vuori meren armoilla'). Nimenmuutoksen syynä oli Avranches'in piispan pyhän Aubertin paikalle pystyttämä rukoushuone, joka oli omistettu arkkienkeli Mikaelille. Legendan mukaan arkkienkeli Mikael oli ilmestynyt piispalle. Vuonna 798 aloitettiin kappelin rakentaminen. Piispan maalliset jäännökset on myöhemmin löydetty ja ne ovat nähtävissä Notre-Dame-Sous-Terre -kappelissa.[2]

Rollon poika Vilhelm Pitkämiekka (William de Longespée), joka seurasi häntä vuonna 917, jatkoi isänsä aloittamaa politiikkaa ja oli isänsä perustamia luostareita tukiessaan runsaskätinen, näin aina murhatuksi tulemiseensa vuonna 942 saakka. Mont Saint-Michelillä oli suuri strateginen arvo sen kuuluessa Normandian herttuakuntaan. Alueesta kiisteltiin Bretagnen herttuan kanssa. Wilhelmin poika Rikhard I Peloton oli uuden luostarin perustaja vuonna 966, kun hän säännöllisiä pyhiinvaellusmatkojen tekijänä suuttui varhemman luostarin kaniikeille todeten suuren välinpitämättömyyden vallitsevan näiden joukossa, koska he olivat palkanneet messun pitäjät. Rikhard I sai paavi Johannes XIII:n antamaan bullan, jonka avulla hän saattoi käyttää auktoriteettiaan luostarin järjestämiseen. Luostarin uudet asukkaat saapuivat Saint Wandrillestä ja siellä olevasta Fontenellen luostarista.

Bretagnelaiset sotilaat päällikkönsä Guy de Thouarsin johdolla polttivat luostarin vuonna 1204. Korvaukseksi Ranskan kuningas Filip II Augustus hyvitti luostaria suunnattomalla taloudellisella korvauksella, joka oli tarkoitettu luostarin uudelleen rakentamiseen. Luostari rakennettiin normandialaisen tyylin mukaiseksi. Merveillen näköalatasanteen rakentaminen päättyi vuonna 1228.

Eugène Viollet-le-Duc’in tekemä alueen pohjapiirustus.

Luostari oli vanhan kuningashallinnon aikana rangaistuspaikka useille henkilöille, jotka olivat vangittuna mitä erilaisimmista lain rikkomisista. Viimeiset benediktiinimunkit lähtivät vuorelta vuonna 1791 Ranskan suuren vallankumouksen aikana. Tällöin luostarista tuli vankila, johon suljettiin vuodesta 1793 lähtien yli 300 pappia.

Kun luostariin oli suljettu myös 1800-luvun sosialisteja, muun muassa Martin Bernard, Armand Barbès ja Auguste Blanqui, niin jotkut intellektuellit kuten Victor Hugo vaativat luostarivankilan sulkemista, mikä sitten toteutettiinkin vuoden 1863 keisarillisella asetuksella.

Vuonna 1794 asennettiin Chappen järjestelmän mukainen optisen lennätinmasto vuoren ja luostarin kellontapulin huipulle, ja näin mont Saint-Michelistä tuli välitysasema Pariisin ja Brestin väliseen lennätinliikenteeseen. Vuonna 1817 vankeinhoitohallinto suoritti lukuisia muutostöitä luostarissa, ja ne estivät Robert de Torignin rakentaman majatalon sortumisen.

Vuonna 1966, kun Ranskan opetusministeri André Malraux'n johdolla vietettiin luostarin rakentamisen tuhatvuotisjuhlia, useat benediktiiniluostarit lähettivät jäseniään viettämään kyseisen vuoden mont Saint-Michelin luostarissa. He halusivat juhlistaa omalla tavallaan juhlavuotta ja paikan uskonnollista luonnetta. Juhlavuoden jälkeen osa munkeista jäi saarelle. Pieni munkkiyhteisö toimi lähes 35 vuoden ajan ja se toi luostariin kaikkialta eri puolilta maailmaa tulleita pyhiinvaeltajia.[3]

Vuodesta 2003 lähtien Jerusalemin luostariveljet tulivat saarelle Saint-Gervaisin luostarista Pariisista.

Paksu muta on hyvin näkyvissä Couesnonjoen ayräillä laskuveden aikaan.

Ranskalainen keskiaikaisten rakennusten entisöijä Viollet-le-Duc vieraili vuorella vuonna 1835, mutta vasta hänen oppilaansa Paul Gout ja Édouard Corroyer (1835–1904) ottivat tehtäväkseen rakennusperintökohteen restauroinnin. Nopeasti tehtävät rakenteiden vahvistamista koskevat ja koko luostarin, joka julistettiin historialliseksi muistomerkiksi vuonna 1862, suoritettiin Édouard Corroyerin johdolla. Vuonna 1898 arkkitehti Paul Grout löysi kaivauksiensa yhteydessä kirkon lattian alta Notre-Dame-Sous-Terre -kappelin, joka lopullisesti kaivettiin esiin vuonna 1959.

Ritarisalin goottilaiset holvikaaret.

La Merveillen holvikaaria.

Ruokasalin ylvästä pylväsrivistöä.

Helsingin Sanomat kirjoitti 20. toukokuuta 2006 "Meno ja paluu" otsikon alla mont Saint-Michelin saaren tulevista suurista uudistustöistä ja restauroinnista: "Ensimmäistä kertaa historiassa luostarisaaren ympäristö on kiinnostuksen kohteena. Aiemmin on korjailtu ja restauroitu vain rakennuksia. Ensiksi suunnitelmissa on virtausten parantaminen merenlahteen laskevassa Couesnonjoessa. Ratkaisuna on vuonna 1879 rakennetun pengertien korvaaminen sillalla. Lisäksi joen patovalleja parannellaan ja näin joen virtaus huuhtelee saaren molempia puolia ja kuljettaa hiekkaa kauemmaksi merelle. Lisäksi myöhemmin saaren yhteyteen rakennettu paikoitusaluepengerrys poistetaan. Tarkoituksena on, että ihmiset joko kävelevät saarella tai käyttävät saareen liikennöiviä busseja. Tietenkin vastarinnan luvatussa maassa, Ranskassa, paikalliset asukkaat, joita on noin 30 ja lisäksi muualta töihin saarelle tulevat, ovat ryhtyneet innokkaasti vastustamaan suunnitelmia liikenteen järkiperäistämiseksi. Kuitenkin projektin johtaja on kuitannut tapahtuman yleiseksi muutosvastarinnaksi."

Jatkuvat luostarin laajentamisen sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi vuonna 966 perustetun luostarikirkon myötä ja kokonaisuudesta on vaikea erottaa eri vuosien ja vuosisatojen rakennelmia. Notre-Dame-Sous-Terre -kappeli löydettiin vasta 1800-luvun lopulla ja seuraavalla vuosisadalla se kaivausten ja restauroinnin yhteydessä kunnostettiin. Tämä alkuperäinen kirkko antaa loistavan kuvan esiromaanisesta rakennustyylistä. Muut luostarin rakennukset kohosivat paikalle vähitellen ja näin hävisi alkuperäinen kirkko, joka oli sijainnut kukkulan huipulla ja käytännöllisesti katsoen riippui kalliossa.

Pyhiinvaellusmatkat paikalle lisääntyvät ja niin päätettiin laajentaa luostaria perustamalla uusi luostarikirkko siihen paikkaan, jossa sijaitsivat Notre-Dame-Sous-Terre -kappelin pohjoispuolella olevat luostarin rakennukset. Uusi luostarikirkko muodostui myös kolmesta erillisestä kryptasta: pohjoisessa olevasta 30 kynttilän kappelista, idässä olevasta kuorikryptasta ja etelässä olevasta Pyhän Martin kappelista, joka on rakennettu vuosina 1031–1047. Apotti Ranulphe aloitti kirkkolaivan rakentamisen vuonna 1060. Vuonna 1080 kolme kerrosta luostarirakennusta oli valmiina Notre-Dame-Sans-Terre kappelin pohjoispuolella. Rakennetut tilat sisälsivät Aquilon-salin, joka toimi köyhäinhoitolana (Aumônerie), joka toimi myös pyhiinvaeltajien vastaanottopaikkana, munkkien kävelypiha (promenoir des moines) ja makuutilat (dortoir). Lisäksi tulevan munkkien huoneiston (Merveille) sai perustuksensa eli ruokakellarin (cellier) ja tulevan laajemman köyhäinhoitolan ja pyhiinvaeltajien vastaanottotilat (aumônerie). Uuden rakenteet peittivät kokonaisuudessaan Notre-Dame-Sous-Terre-kappelin, jota kuitenkin käytettiin edelleenkin uskonnollisten menojen harjoittamiseen.

Huonosti tuettuina kolme läntisen kirkkolaivan kaaririviä sortui luostarirakennusten päälle vuonna 1103. Apotti Roger II rakennutti ne uudelleen vuosina 1115–1125. Vuonna 1421 oli vuorossa romaanista tyyliä edustavan kuorin tornin romahtaminen. Se kuitenkin rakennettiin goottilaiseen flanboyant-tyyliin vuosien 1446 ja 1523 välisenä aikana, joskin vuosien 1450 ja 1499 välisenä aikana ei töitä tornin parissa tehty. Vuoden 1776 tulipalon seurauksena päätettiin purkaa kolme läntisen kirkkolaivan kaaririviä ja vuonna 1780 valmistui nykyinen klassinen julkisivu. Suureksi onnettomuudeksi julkisivun tuennassa oli tarpeen jakaa Notre-Dame-Sous-Terre-kappeli kahteen osaan uusien tukirakenteiden vuoksi.

Mont Saint-Michelin luostari jakautuu kahteen osaan: Apotin asuinhuoneistoon sekä Merveilleen, paikkaan, jossa munkit elivät. Ulkopuolelta katsottuna juuri tämä munkkien asuma-alue on erinomaisen goottilaisten vaikutusten merkitsemä. Tämän mukaisesti rakennuksen pohjoinen julkisivu on rakennettu kolmeen kerrokseen kaikkiaan 25 vuoden aikana.

Merveille on jo itsekin jaettu kahteen osaan eli itäiseen ja läntiseen puoleen. Itäinen puoli rakennettiin varhemmin noin vuosina 1211 ja 1218 ja se koostuu kolmesta salista: köyhien ja matkalaisten sali, vieraiden sali sekä ruokasali (alhaalta ylös lueteltuina). Läntinen osa, joka on rakennettu seitsemän vuotta edellisen jälkeen, koostuu myös kolmesta salista, jotka ovat kellari, ritarisali ja luostarin suljettu sisäpiha.

Apotti Robert de Torigni rakennutti läntiseen ja lounaan puoleiseen osaan vuosina 1154–1164 rakennuskokonaisuutta, joka käsitti uudet apottikunnan rakennukset, toimistot, uuden vierasrakennuksen, sairastuvan ja Pyhän Tapanin kappelin. Hän myös muutti yhteysreittiä, joka palveli Notre-Dame-Sous-Terre-kappelin ja muun luostarin välillä. Hän teki tämän, jotta liian yleiset kontaktit luostariveljien ja pyhiinvaeltajien välillä voitaisiin estää.

Merveillen rakennus, joka sijaitsi välittömästi luostarikirkon pohjoispuolella, koostuu kävelypihasta, ruokasalista, työhuoneesta sekä köyhäin ja pyhiinvaeltajien salista muodostaen täydellisen ja toimivan kokonaisuuden. Rakennelma muodostaa koko rakennuksen toisen puoliskon ja on sijoitettu kolmeen kerrokseen nojaten tavallaan kallion kylkeen. Pohjakerroksessa kellari toimii perustana. Sen jälkeen jokainen kerros muodostuu omasta erityisestä salistaan, joka on edellistä leveämpi ja kevyempirakenteisempi mitä lähemmäksi kallion huippua saavutaan. Ulkopuolella sijaitsevat voimakkaat tukipilarit kannattelevat tätä kokonaisuutta. Topografiset olosuhteet ovat sanelleet keskeisesti Merveillen rakentamisen strategia.

Luostarirakennuksessa on myös suljettu sisäpiha, joka erään reunusta kolme holvikaarta antaa merelle ja kaukaiseen tyhjyyteen. Paikalla sijaitsee myös vintturipyörä, jonka tarkoituksena oli varmistaa elintarvikkeiden saanti vankila-aikana ja samalla paikalla myös vangit kävelivät ulkoillessaan.

Samoin Belle-chaisen ja apottiluostarin rakennukset on omistettu hallinnollisille toiminnoille, joka liittyvä myös luostarin kulttuuritehtäviin. Apotti Richard Turstin rakensi itäpuolelle Vartijoiden salia, joka on sittemmin palvellut luostarin sisääntuloaulana. Officialité-sali, joka rakennettiin vuonna 1257 oli oikeudenjakamisen paikkana. Noin vuonna 1393 rakennettiin kaksi Châtlet-tornia ja sen jälkeen Perinnen torni sekä Bailliverie, joka toimi aluehallinnollisen ja veronkantoon perehtyneen yksikön käytössä. Apotti Pierre Le Roy, joka rakennutti myös henkilökohtaisen asuntonsa ja näin vahvisti luostarin linnoituksellista luonnetta, viimeisteli kaiken tämän.

Kalliosaaren väkiluku on voimakkaasti vähenemässä. Syyt ovat selvät, sillä jokainen paikka ja loukko pyritään saamaan räjähdysmäisesti kasvavan matkailun tarpeisiin ja asukkaat joutuvat muuttamaan tämän tulvan alta mantereelle.

Kunnan talous perustuu täysin matkailusta saataviin tuloihin. Noin tusinan munkin ja nunnan läsnäolo on vain kuriositeetti ja palvelee sekin matkailun tarpeita. Lisäksi valtio vastaa lähes kaikesta historiallisen monumentin kunnossapidosta, johon asukkaat osallistuvat melko vähäisessä määrin. Kuitenkin kunnassa on vaaleilla valittu kunnanjohtaja, joka hoitaa virkaansa oman toimensa ohella.

Matkamiehet ovat olleet aina Mont-Saint-Michelin vieraina, ainakin luostarin perustamisesta lähtien. Luostarivuorelle tehtiin siis pyhiinvaellusmatkoja ja erityisesti, kun Ranskan kuninkaat omaksuivat enenevässä määrin arkkienkeli Mikaelien kultin valtakunnalliseksi ja antoivat arkkienkelille valtakunnan suojelijan tehtävät Satavuotisen sodan (1337–1453) aikoina.

Sitten 1800-luvun romanttisesti suuntautuneet taiteilijat saapuivat kalliosaarelle, paikan erinomaisen ja ainutlaatuisen viehkeyden sekä paikan pittoreskiuden tähden. Heidän joukossaan oli muun muassa kirjailija Guy de Maupassant. Useita hotelleja avattiin matkailijoiden käyttöön 1800-luvun loppupuolella.

Varsinainen massaturismin kausi alkoi kalliosaarella vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Saari muuttui maailmanluokan turistikohteeksi ja samalla muuttui pieni normandialainen kunta erääksi keskeiseksi matkailukohteeksi Ranskassa. Nykyisin (vuonna 2005) lasketaan saarella vierailevan yli kolme miljoonaan matkailijaa vuodessa. Kuitenkin vain osa kapuaa aina luostariin ja luostarikirkkoon saakka.

Useat kunnan rakennukset ovat, valtiokoneiston luokittelun lisäksi, yksityisestä aloitteesta luokiteltu historiallisiksi monumenteiksi.

Monien mielestä saaren mielenkiintoisin nähtävyys on sen luostari, joka tekee vaikutuksen ylväällä olemuksellaan ja mahtavalla arkkitehtuurillaan. Luostari näkyy kymmenien kilometrien päähän saaresta. Kuitenkin saarella on myös monia muita merkittäviä rakennuksia ja monumentteja.

• Notre-Dame-sous-Terre -kappeli,
• Mont Saint-Michel -luostari,
• Saint-Pierren seurakuntakirkko:

Alun perin kirkko oli tarkoitettu kalliosaareen muodostuneen kunnan asukkaille, joita kutsutaan nimelle ”mointois”. Kirkko on kuitenkin säilyttänyt edelleenkin seurakuntakirkon aseman, mutta henkisesti se eroaa – kuten aiemminkin – luostarista ja sen kirkosta. Kirkkoherran nimittää Coutencesin piispa.

Kirkkorakennuksessa on vielä joitakin jälkiä 1000-luvun arkkitehtuurista, muuta se on kuitenkin pääsääntöisesti 1400- ja 1500-lukujen tuotantoa. Kirkkolaivassa ei ole kuin alalaiva ja sen tähden kirkko vaikuttaa vasemmalle kallistuneelta. Kirkko on varustetty myös pienellä kirkonkellolla.

Kirkossa on runsaasti erilaisia kulttiesineitä: 1400-luvun käsimaalausikkuna, päätön keskiaikainen hautamonumentti, alttari ja alttaritaulu, jotka ovat päivätty 1660, 1200-luvulta oleva primitiivinen kastemalja, Neitsyttä lapsen kanssa esittävä patsas sekä Neitsyt Marian opetusta kuvaava patsas, jotka ovat 1400- ja 1500-luvuilta. Lisäksi kokoelmiin kuuluu arkkienkeli Mikaelia esittävän patsaan kopio.

Saint-Pierren kirkko, jota ympäröi myös pieni hautausmaa, on vuonna 1909 merkitty kansalliseen muistomerkkiluetteloon.

• Saint-Aubert -kappeli,
• Saint-Aubert -suihkukaivo.

Mont-Saint-Michelin kunta on lähes ainoana ranskalaisena paikkakuntana säilyttänyt keskiaikaiset varustuksensa lähes muuttamattomina. Tämä kehämuuri on peräisin 1200- ja 1400-luvuilta. Kehämuuri on kokonaisuudessaan luokiteltu historiallisen monumentiksi. Muuri koostuu puoli ympyrän muotoon sijoitetuista torneista ja seinämästä, yksi torneista on vallitettu:

• Claudine–torni,
• Pohjoinen torni (Nord)
• Vapauden torni (Liberté)
• Arcade–torni
• Kuninkaan torni (Roi)
• Boucle–torni, joka on vallitettu.

Aluetta kieltävä katu ja rintavarustukset ovat 1400-luvulta, kuten myös muutkin kalliosaaren puolustukseen liittyvät rakennelmat:

• Kuninkaan portti
• Avancée ja sen portti
• Boulevardi ja sen portti
• Porvarisvahdin tilat (1500-luvulta)

Fanils muuri, joka muodostuu Monteuxin, Cantillyn, ja Piletten muureista on peräisin 1500-luvulta. Siihen kuuluu Gabriel-torni, joka on samalla myös tuulimylly.

Historialliset asuntomonumentit:

• Artichaut-talo
• Coquille-talo
• Licorne-talo
• Pot de Cuivre -talo
• Truie qui File -talo
• Saint-Aubert-majapaikka
• Tiphaine Raguenel -majapaikka
• Saint-Symphorien majapaikka
• Dauphin-hotelli
• Mouton-Blanc-hotelli
• Mère Poulard -hotelli
• Saint-Pierre-hotelli, joka on restauroitu tarkasti vanhaa mallia noudattaen.

Mont-Saint-Michel: Lampaita nurmikolla ja tämän tähden niiden lihaa kutsutaan etukäteen suolatuksi. Kuva vuodelta 2004.

Mont-Saint-Michel sijaitsee Gouesnonjoen suulla, joka on ollut Normandian ja Bretagnen erottava raja. Mantereella on jo kauan ollut patorakennelmia, jotka ovat mahdollistaneet alueen ottamisen maatalouskäyttöön sekä karjan kasvattamiseen. Pääsääntöisesti karja on ollut lampaita, joita mainostetaan ”esisuolatuiksi”. Näin paikallisissa ravintoloissa tarjotaan usein lähistöllä kasvatettua karitsan- tai lampaanlihaa.

Valtava mediahälyn, johon on erityisesti osallistunut piirtäjä Christophe ja hänen koko perheensä (Fenouillard), on luotu omeletti, jota kutsutaan mont Saint-Michelin omeletiksi tai sen kehittäjän mukaan Poulardin muorin omeletiksi. Tämä omeletti valmistetaan munista ja ranskankermasta. Kokonaisuus vatkataan kovaksi vaahdoksi ja paistetaan. Gastronomian puristien mukaan vain kuparipannu käy paistovälineenä ja sekin vielä tehdään avotulella. Vatkaaminen tapahtui aiemmin haarukalla, mutta vispilän käyttö on sallittua. Haarukan erityisen rytmin piti ja edelleenkin pitää olla asiakkaan kuultavissa.

Kyseinen omeletti myydään alkuperäisessä ruokapaikassa hintaan, joka on sen maineen kaltainen. Muutaman vuoden ajan Poulardin muorin erilaisia tuotteita on ollut kaupan sekä Ranskassa että ympäri maailmaa. Tällaisia tuotteita ovat muun muassa voitaikinatortut ja bretagnelaiset kiekurat. Erityisenä piirteenä on mainittava, että tuotteiden pakkaukset ovat erinomaisen huoliteltuja.