Mongolia

Arkeologisten löytöjen mukaan Gobin autiomaassa on ollut ihmisiä 100 000 – 200 000 vuotta sitten.[6]

Vanhimmat tiedot mongoleista saattavat olla Kiinasta noin 200 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Mongoli-nimitys ilmestyi lähteisiin mahdollisesti 600-luvulla Tang-dynastian kronikoissa. Sitä ennen kiinalaiset olivat kutsuneet Mongolian aluetta nimellä Xiongnu.[7][8]

Temüžin yhdisti valtansa alle alueen muut heimot, kuten uiguurit, naimaanit ja merkiitit, ja hänestä tuli 1206 Mongolian hallitsija, Tšingis-kaani.[9] Hän ryhtyi rakentamaan imperiumia ja hänen ratsumiehensä etenivät nopeasti Kiinaan, Keski-Aasiaan ja Venäjälle. Voittoisaan strategiaan kuuluivat hyvin organisoitu vakoojaverkosto, yllätyshyökkäykset ja kauhupropaganda mongolien vastarinnan harjoittajiin kohdistamista julmuuksista. Mongolivaltakunta ulottui laajimmillaan Kaakkois-Aasiasta Eurooppaan saakka. Viimeinen suurkaani, Kublai-kaani, hallitsi kenties kaikkien aikojen laajinta valtakuntaa – olkoonkin, että valtakunta oli silloin jo käytännössä hajonnut itsenäisiin kaanikuntiin. Se ulottui Koreasta Unkariin ja Siperiasta Pohjois-Intiaan. Kublai siirsi valtakunnan pääkaupungin Karakorumista Pekingiin ja omaksui kiinalaisen dynastianimen Yuan.[10] 1300-luvun lopussa kiinalainen Ming-dynastian ensimmäinen keisari Zhu Yuanzhang karkotti mongolit takaisin pohjoiseen.[11]

1400-luvun alussa mongolit jakautuivat kahteen ryhmään Oiradin ja Altain alueille. Vuosina 1400–1451 käytiin pitkällinen sisällissota. Vuonna 1466 Oiradin mongolien päällikkö Dayan yhdisti jälleen suurimman osan Mongoliasta. 1500-luvun alussa alue joutui uzbekkien valtaan. Dayanin kuoltua mongolit hajaantuivat jälleen useaksi riitaisaksi heimoksi tai klaaniksi. Altan Khan (1507–1583) kävi sotaa Kiinaa vastaan ja yhdisti jälleen Mongolian. Vanhoilla päivillään hän kääntyi buddhalaiseksi, ja buddhalaisuudesta tuli valtionuskonto 1586.[12]

1600-luvun alkuun mennessä kaanin valta oli heikennyt entisestään. Kun nykyisen Koillis-Kiinan alue siirtyi mantsujen haltuun, nämä alkoivat hyökkäillä Mongolian puolelle. Vuosina 1641–1652 Venäjä levittäytyi itään Baikaljärvelle asti, joten Mongolia jäi kahden suurvallan väliin.[13]

Vuonna 1686 Mongoliasta tehtiin kaksi Kiinan provinssia, Ulko-Mongolia ja Sisä-Mongolia.[14]

Vuonna 1911 Kiinan Qing-dynastia luhistui ja Kiinasta tuli tasavalta. Tällöin Venäjän tuella Ulko-Mongolia itsenäistyi Bogd-kaanin julistuksella. Kiinan tasavalta kuitenkin piti koko Mongoliaa osana Kiinaa. Myös eräät muut Mongolian osat halusivat liittyä itsenäistyneeseen Mongolian valtioon tässä onnistumatta.[15]

Neuvosto-Venäjän synty heikensi venäläisten voimaa Mongoliassa. Kiinalaiset joukot valtasivat hetkeksi Mongolian pääkaupungin vuonna 1919 sotaherra Xu Shuzhengin johdolla. Neuvosto-Venäjää vastustaneet, vuoteen 1920 mennessä bolshevikkien Siperiassa lyömät valkoiset joukot vetäytyivät Siperiasta osin myös Mongoliaan. Lokakuussa 1920 Mongoliaan saapui valkoisten joukkoja paroni Roman von Ungern-Sternbergin johtamina. Nämä joukot voittivat kiinalaiset helmikuussa 1921 Ulan Batorissa käydyssä taistelussa. Tämä loi pysyvän uhan Neuvosto-Venäjälle, joka varusti mongolialaisen armeijan. Kommunistit voittivat kiinalaiset joukot maaliskuussa 1921, minkä jälkeen neuvostoliittolaisia joukkoja saapui maahan tukemaan 11. heinäkuuta 1921 luotua itsenäistä Mongoliaa, josta tuli vuonna 1924 Bogd Khanin kuoleman jälkeen[16] Mongolian kansantasavalta.[17]

Japanin hyökkäykset Mongolian miehittämiseksi Neuvostoliitto torjui vuonna 1939. Vuonna 1945 puna-armeija vapautti myös Sisä-Mongolian Japanin miehityksestä, jolloin 20. lokakuuta 1945 pidetty kansanäänestys johti alueen liittämiseen osaksi Mongoliaan. Vuosina 1939–1952 Mongoliaa johti stalinistista politiikkaa Neuvostoliiton suojeluksessa harjoittanut marsalkka Horloogijn Tšoibalsan. Sekä Kiinan tasavalta että Kiinan kansantasavalta tunnustivat Mongolian itsenäisyyden sodan jälkeen, mutta Kiinan ja Neuvostoliiton ajautuessa riitoihin 1958 Mongolia tuki Neuvostoliittoa ja sinne sijoitettiin Neuvostoliiton sotilastukikohtia. Myös Taiwanille ajettu Kiinan tasavalta piti vuoteen 1999 asti Ulko-Mongoliaa osana Kiinaa ja tunnusti vasta 1990-luvulla Ulan Batorin itsenäisen Mongolian pääkaupungiksi.[18] Mongolia liittyi YK:hon vuonna 1961.[19]

Kommunistisen Mongolian johdossa oli vuosikymmeniä Jumžagijn Tsedenbal, joka toimi pääministerinä vuosina 1952–1974 ja valtionpäämiehenä vuosina 1974–1984. Tsedenbal hallitsi autoritaarisesti ja hänen ympärilleen luotiin henkilökultti. Suhteet Neuvostoliittoon olivat äärimmäisen läheiset. Ulkopolitiikassa Mongolia oli täysin Neuvostoliiton linjoilla mm. Neuvostoliiton ja Kiinan kiistoissa, Lähes koko ulkomaankauppa suuntautui Neuvostoliittoon. Horloogijn Tsoibalsan kuoleman jälkeen vuonna 1952 Tsedenbalista tuli maan ja hallitsevan puolueen ehdoton johtaja ja hän hallitsi itsevaltaisesti yli kolme vuosikymmentä vuoteen 1984 saakka, jolloin hän tuli syrjäytetyksi ollessaan Moskovassa, jonne hän jäi maanpakolaiseksi.[20]

Vuonna 1990 kommunistinen puolue salli muut puolueet. Mongolian vuoden 1992 perustuslaki Mongolian nimestä poistui kansantasavalta-määrite ja maassa järjestettiin monien puolueiden kesken parlamentti- ja presidentin vaalit. Talousjärjestelmän siirtyminen kapitalismiin oli vaikeaa 1990-luvun alun yleismaailmallisella lamakaudella.[21] Virkaatekevä presidentti Punsalmaagiin Otširbat valittiin presidentiksi 6. kesäkuuta 1993 ääniosuuden ollessa 57,8 prosenttia. Hän erosi Kansan vallankumouspuolueesta ja edusti sitten demokraattista oppositiota.[22]

Mongolian kansanvallankumouksellinen puolue (MPRP) hallitsi Mongoliaa 75 vuotta, koko kommunistivallan ajan ja sen jälkeenkin vuoteen 1996. Vuoden 1992 uuden perustuslain mukaisissa ensimmäisissä vaaleissa MPRP sai suurvoiton – 71 paikkaa kaikkiaan 76 paikasta. Vuonna 1996 kuitenkin oppositio sai suuren vaalivoiton. Mongolian kansanvallankumouksellinen puolue muutti vuonna 2010 nimekseen Mongolian kansanpuolue MPP ja puolue itse vertasi nykyistä ideologiaansa Englannin työväenpuolueeseen ja Saksan sosialidemokraatteihin. Kansanpuolueen merkittävin vastavoima oli Demokraattinen puolue (DP).[20] Mongolian kansanvallankumouksellisen puolueen (MPRP) vanhaa nimeä alkoi kuitenkin käyttää puolueesta eronnut pieni ryhmittymä.[23]

Aiemmin yksipuoluevallassa toiminut Mongolian kansanvallankumouksellinen puolue hävisi vaalit ensi kerran 1996, mutta nousi uudelleen hallitusvastuuseen 2000–2004 ja 2006–2012 pienempien puolueiden tuella. Demokraattinen puolue voitti vuoden 2012 parlamenttivaalit ja vuoden 2016 vaalit voitti taas ylivoimaisesti Mongolian kansanpuolue MPP.[23] Vuonna 2009 valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi ehdokas, joka ei kuulunut Mongolian kansanvallankumoukselliseen puolueeseen: Demokraattisen puolueen Tsahiagiin Elbegdorj.[19], joka valittiin toiselle kaudelle vuonna 2013.[23]Heinäkuussa 2017 uudeksi presidentiksi valittiin myös Demokraattista puoluetta edustava Khaltmaa (Haltmaagiin) Battulga.[24]

Poliittinen epävakaus on ollut ongelma Mongoliassa. Demokraattisen perustuslain tultua voimaan vuonna 1992 maassa on ollut 15 hallitusta, jotka ovat olleet vallassa keskimäärin puolitoista vuotta.[25]

Mongolia koostuu 18 provinssista eli aimakista sekä neljästä kunnasta, jolla on provinssiin rinnastettava asema. Provinssien jaetut osat ovat nimeltään sum, ja edelleen jaettuna bag.[31]

Mongolian kartta

Mongolian armeija on suhteellisen pieni. Mongolialla on kuitenkin hyvät suhteet naapurivaltioihin, sekä merkittäviin maailmanvaltioihin, kuten Yhdysvaltoihin, Venäjään, Pohjois-, ja Etelä-Koreaan, Japaniin ja Kiinaan. Mongolia tuki liittouman hyökkäystä vuonna 2003 Irakiin, ja lähetti pieniä määriä sotilaita taistelemaan Yhdysvaltojen rinnalla. Myös Afganistaniin Mongoliasta on lähetetty sotilaita rauhanturvaajiksi. Vuosina 2005–2006 mongolialaisia oli asepalveluksessa Kosovossa. Marraskuussa 2005 George W. Bush vieraili ensimmäisenä yhdysvaltalaisena presidenttinä Mongoliassa. Putin ja Medvedev vierailivat Mongoliassa 2009.[21]

Mongolian terveydenhuollon päätavoitteena on saada ihmiset elämään pidempään, ja vähennettyä lapsikuolleisuutta. Mongolin keskimääräinen elinajanodote on 67–68[39] vuotta. Keskimäärin mongolinainen saa elämänsä aikana 1,87–2,25 lasta.[39]

AIDS- ja HIV-tapauksia on löydetty Mongoliassa vasta myöhään. Ensimmäinen AIDS-tapaus raportoitiin vuonna 1999, ja vuoteen 2006 mennessä niitä oli kuusi. Vuosina 2005–2007 raportoitiin kymmenkunta HIV-tartuntaa vuodessa, sitä ennen tunnettiin vain joitakin yksittäisiä tapauksia.[40]

Vuonna 1970 mongolinainen sai keskimäärin 7,48 lasta elämänsä aikana.[41] Vuoden 2014 arvio oli 2,22 lasta naista kohti.[1]

Mongolian syntyvyys romahti 1990-luvun laman seurauksena alle yhden prosentin lisääntymisnopeuteen, mutta on kohonnut 2000-luvulla ja nykyään keskimääräinen mongolialainen saa hieman alle kaksi lasta.[2]

Noin 27 % mongolialaisista on alle 14-vuotiaita. Mongolian väestönkasvu on noin 1,4 prosenttia vuodessa.[1] Mongolian kansankuva on muuttumassa. Noin 70 % väestöstä asuu kaupungeissa[1], kun vuonna 1956 kaupunkilaisten osuus oli noin 20 %.[42]

Mongolialainen muusikko soittamassa hevosenpääviulua.

Mongolialaisen kansanmusiikin tunnetuimpia soittimia on ns. hevosenpääviulu, jonka kaulan pää on hevosen pään muotoinen. Soittimessa on kaksi hevosen häntäjouhista tehtyä kieltä, ja sitä soitetaan pystyasennossa.[43]

Yksi suosituimmista populaarimusiikkiyhtyeistä on Hurd. Se laulaa rockia mongoliksi, mutta on tehnyt joitakin levyjä myös englanniksi. Yhtye esittää myös herkkiä balladeja, ja sekoittaa musiikkiinsa myös tyypillisesti klassisessa musiikissa käytettyjä instrumentteja.[44]

Mongolialaista perusravintoa ovat liha- ja maitotuotteet, joita saadaan noin 25 miljoonan yksilön karjasta. Ruoka on yleensä yksinkertaista eikä kovin tulisesti maustettua. Tyypillisiä ruokia ovat höyrytetyt lihatäytteiset raviolit, nuudeli-lammaskeitto ja paistetut lihapiirakat. Mongolialaiset juovat paljon teetä, useimmiten maidon ja joskus myös voin kanssa.[42]

Mongolia on tullut urheilussa tunnetuksi erityisesti maan kulttuuriin liittyvästä hevosurheilusta, kamppailulajeista kuten vapaapainista ja judosta sekä ammunnasta. Mongoliassa erittäin suosittu tapahtuma on vuosittain järjestettävä naadam-festivaali, jossa kilpaillaan mongolialaisessa painissa, ratsastuksessa ja jousiammunnassa.[45]

Mongolia on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1964 lähtien.[46] Se on saanut yhteensä 24 mitalia[46], kaikki kesäkisoista[47]. Olympialajien lisäksi maa on menestynyt sumopainissa, jossa ensimmäinen mongolialainen suurmestari oli Asashōryū Akinori.[48]

Mongolia ei ole koskaan menestynyt jalkapallossa; maan maajoukkue ei ole selviytynyt arvoturnauksiin ja on ollut parhaimmillaan FIFA-rankingissa 170. sijalla[49]. Seurajoukkueiden korkein sarjataso on Mongolian jalkapalloliiga, jota on pelattu nykyisessä muodossaan vuodesta 1996 lähtien.[50]

Mongoliassa pelataan myös pienissä määrin jääkiekkoa, mutta maa ei ole menestynyt lajissa. Mongolian jääkiekkomaajoukkue osallistui 3. divisioonan maailmanmestaruuskilpailuihin vuosina 2007-2012. Mongolia ei koskaan voittanut 3. divisioonan maailmanmestaruuskilpailuissa yhtäkään ottelua. Mongolia on osallistunut CCOA turnaukseen vuodesta 2009 lähtien. CCOA turnauksessa Mongolia on voittanut neljästi pronssia vuosina 2013, 2014, 2015 ja 2016. Hopeaa vuonna 2017 ja kultaa vuosina 2018 ja 2019. Mongoliassa on kaksi jäähallia, 19 ulkojäähallia ja 730 jääkiekkoilijaa.[51]