Molière

Jean-Baptiste Poquelin syntyi kuninkaallisen hovin verhoilijan perheeseen. Hovi maksoi verhoilusta hyvää palkkaa, ja isällä oli varaa kustantaa pojalleen koulutus.[1]

Poquelin valmistui notaariksi vuonna 1642. Pian hän kuitenkin ryhtyi näyttelijäksi ja otti viimeistään vuonna 1644 peitenimekseen "Molière". Tämä oli isälle suuri pettymys. Teatteri oli tuohon aikaan Ranskassa vielä kovin kehittymätöntä, ja kuningas Ludvig XIII oli vastikään julkaissut asetuksen, jonka mukaan myös näyttelijän ammatti on kunniallinen. Suurin osa maassa tuolloin esitettävistä näytelmistä oli markkinoilla esitettyjä rahvaanomaisia komedioita. Valistuneemman yleisön teatterikysynnän täyttivät ammattimaiset, useimmiten italialaiset teatteriseurueet.[1]

Teatteriura ei alkanut mitenkään lupaavasti. Molière esiintyi aluksi kuuluisan teatterisuvun jäsenen Madeleine Béjartin johtamassa pariisilaisessa Illustre Théâtre -teatterissa, joka meni kahdessa vuodessa konkurssiin. Tämän jälkeen hänen oli pakko liittyä Etelä-Ranskan maaseutua kiertelevään seurueeseen. Seurue esiintyi markkinoilla, ja sen piti kilpailla yleisön huomiosta ja rahoista silmänkääntäjien, hampaanvetäjien ja puoskarien kanssa. Molière oppi näillä karuilla kiertueilla tuntemaan ihmistyypit ja ihmisten heikkoudet, joista hän sai hyvää aineistoa näytelmiinsä. Elämää ja sen ilmiöitä hän tarkasteli näytelmissään ennakkoluulottomasti.[1]

Molière kiersi Etelä-Ranskan maaseutua elämänkumppaninsa Madeleine Béjartin kanssa näyttelijänä 13 vuotta, kunnes hän palasi Pariisiin 1658. Hän oli nyt teatteriseurueensa johtaja. Itse aurinkokuningas Ludvig XIV suvaitsi saapua katsomaan seurueen esityksiä. Aurinkokuningas viihtyi esityksissä ja lahjoitti seurueelle oman huoneiston.[1]

Pariisissa Molière saavutti farsseillaan hovin suosion. Hovissa oli myös ihmisiä, joita kirjailijan taitava iva loukkasi.[2] Hän ystävystyi aikansa merkittävimpien ranskalaisten kirjailijoiden kuten Nicolas Boileaun, Jean de La Fontainen ja Jean Racinen kanssa.[1]

Molièren ensimmäinen tunnettu komedia, Sievistelevät hupsut, valmistui 1659. Teos pilkkaa kaikenlaista tärkeilyä ja hienostelua. Molièren elinaikana Ranskassa oli tullut muotiin teennäinen ja pingottunut tapa ilmaista asioita. Tyyli esiintyi niin ylhäisön puheessa kuin romaanikirjallisuudessakin, missä sen merkittävin edustaja oli Madame Georges de Scudéry. Muodikas puhetyyli teki mahdottomaksi ilmaista mitään arkipäiväistä, esimerkiksi sanan korva tilalla käytettiin ilmaisua kuulon portti.[3]

Näytelmän päähenkilönä on kaksi kirjojen maailmassa elänyttä nuorta naista, jotka haluavat kaiken olevan hienostunutta. Kaksi nuorta herraa kiinnostuu neideistä, mutta he saavat rukkaset. Kostoksi herrat määräävät palvelijansa esittämään varakreiviä ja markiisia ja käyttämään mahdollisimman koukeroista ja hienostunutta kieltä. Torjuttujen kosijoiden jekku onnistuu, ja neidit joutuvat häpeään.[4]

Sievistelevät hupsut niitti mainetta; koskaan aikaisemmin ei yksikään ranskalainen ollut kirjoittanut näyttämölle mitään yhtä hauskaa. Suurmenestys tuli vuonna 1662 näytelmän Naisten koulu myötä.[5]

Vuonna 1664 sai ensiesityksensä Molièren kuuluisimpiin kuuluva teos, Tartuffe. Siinä kirjailija ruoskii armotta kaikenlaista tekopyhyyttä, ja sana Tartuffe on saanut teeskentelijää tarkoittavan sivumerkityksen. Päähenkilö on lihan himojen palvoja sekä harjoittaja ja on onnistunut pääsemään varakkaan porvarin, Orgonin, ystäväksi.[6]

Orgon haluaa tyttärensä ja Tartuffen menevän naimisiin, mutta tytär näkee Tartuffen tekohurskauden läpi ja inhoaa tätä. Poikansa Orgon tekee perinnöttömäksi ja tarjoaa perinnön Tartuffelle, joka ottaa sen vastaan puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta. Onhan olemassa vaara, että poika tuhlaisi isänsä ansiot. Lopulta Tartuffe yrittää vietellä Orgonin vaimon. Onhan kunnon rouvalle parempi, että tämän viettelee hurskas hengenmies kuin tylsä porvari.[7]

Kirkonmiehet tuomisivat Tartuffen ilmestymisen jälkeen Molièren jyrkin sanankääntein. Hänestä levitettiin juoruja, ja hänet vaadittiin jopa poltettavaksi roviolla. Muuan kirkonmies vaati kirjailijan surmaamista perustellen vaatimustaan keisari Augustuksen antamalla kuolemantuomiolla Juppiteria solvanneelle ilveilijälle. Ainoastaan Ludvig XIV:n suojelu pelasti Molièren. Aurinkokuningas myönsi Molièrelle eläkkeen, joka turvasi hänen taloutensa.[8]

Molière esitti itse useimpien näytelmiensä pääosat. Näyttelijän, ohjaajan ja teatterinjohtajan työn ohella hän kirjoitti ahkerasti näytelmiä kuolemaansa asti. Viimeistä teostaan, Luulosairasta, kirjoittaessaan hän sairasti jo keuhkotuberkuloosia. Näytelmän päähenkilö, Argan, ei osaa puhua mistään muusta kuin sairauksistaan. Lisäksi hän syö jatkuvasti lääkkeitä ja haluaa tyttärensäkin menevän naimisiin lääkärin kanssa, jotta perheessä olisi aina lääkäri lähellä. Todellisuudessa Argan on täysin terve. Teoksen satiiri kohdistuu 1600-luvun lääkäreiden heikkoihin taitoihin: he ovat lähes tietämättömiä ja esiintyvät viisaan näköisinä silmälaseineen ja tohtorinviittoineen. Argan on heille lähinnä kiskonnan kohde.[9]

Molière kuoli oman näytelmänsä ääreen: hän pyörtyi lavalle kesken Luulosairaan neljännen esityksen, sai verensyöksyn keuhkoista ja kuoli pari tuntia sen jälkeen kotonaan ilman viimeistä voitelua, sillä kaksi pappia kieltäytyi suorittamasta hänelle kirkollisia riittejä, eikä kolmas ehtinyt paikalle ajoissa. Pappien kieltäytyminen johtui Pariisin arkkipiispasta, joka oli suuttunut monien kirkonmiesten tavoin Tartuffesta. Kirjailijan leski otti yhteyttä kuningas Ludvig XIV:een joka määräsi paikalle seurakuntapapin hoitamaan ruumiin siunauksen. Vaikka oli yö, kirjailijaa oli saattamassa suuri joukko ihmisiä.[10][11] Vuonna 1817, kun hänen arvonsa näytelmäkirjailijana oli tunnustettu, ruumis siirrettiin syrjäiseltä paikaltaan Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalle.

Kovinkaan paljon ei tiedetä Molièren yksityiselämästä. On esitetty arveluja, että hänen huomattavasti nuorempi vaimonsa, Madeleine Béjartin tytär Armande Béjart olisi ollut hänen teostensa kevytmielinen keimailija. He menivät naimisiin vuonna 1662, kun Molière oli 40-vuotias ja Armande 17. Heillä oli kolme lasta. Kirjailija itse olisi ollut näytelmiensä mustasukkaisten aviomiesten esikuva. Tämä kaikki on pelkkää arvailua, sillä mitään aikalaislähteitä asiasta ei ole. Luonteeltaan Molièren mainitaan olleen herkkä ja auttavainen.[12]

Kun Molièren kuolemasta oli vuonna 1773 kulunut sata vuotta, Ranskan akatemian kokoushuoneessa paljastettiin hänen muotokuvansa ja hänen kunniakseen pidettiin muistopuhe. Akatemian 41. tuoli nimitettiin pysyvästi Molièren tuoliksi.[11]

Œuvres de Moliere -kokoelman kansilehti vuodelta 1734.

Molière kuvasi näytelmissään usein ihmisten heikkouksia kuten sovinismia (Naisten koulu), saituutta (Saituri), nousukasmaisuutta (Porvari aatelismiehenä) ja tekopyhyyttä (Tartuffe). Molièren teosten henkilöt eivät ole yksilöitä, vaan yleisinhimillisiä kuvauksia ihmisluonteesta. Näytelmien voimana on elävä vuoropuhelu, joka on luonnollisempaa kuin missään aikaisemmassa näytelmässä. Teosten heikkoutena voidaan pitää juonen kuljetusta ja usein heikkoa loppuratkaisua. Lopussa tapahtuu jokin onnekas sattumus: saadaan kirje, joka selvittää asiat tai henkilöt vain yhtäkkiä tunnistavat toisensa. Hänen näytelmänsä eivät saarnaa tai opeta, vaan korostavat kultaisen keskitien merkitystä.[13]

• Sievistelevät hupsut, 1658
• Naisten koulu, 1662
• Tartuffe, 1664
• Don Juan, 1665
• Ihmisvihaaja, 1666
• Lääkäri vastoin tahtoansa, 1666
• Saituri, 1668
• Porvari aatelismiehenä, 1670
• Oppineita naisia, 1672
• Luulosairas, 1673

• Molière: Komedioja 1. Naisten koulu, Tartuffe, Ihmisvihaaja, Amphitryon, Oppineet naiset. Suomentanut O. Manninen. Porvoo: WSOY, 1959.
• Molière: Komedioja 2. Porvari aatelismiehenä, Sievistelevät hupsut, Don Juan, Lääkäri vastoin tahtoaan, Saituri, Luulosairas. Suomentaneet Sulevi ja Otto Manninen, Tyyni Tuulio, Maija Lehtonen ja Lauri Hirvensalo. Porvoo: WSOY, 1959.

• Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 14, Aurinkokuninkaan aikakausi. WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1982. ISBN 951-0-09742-x

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Molière Wikimedia Commonsissa

• Vapaasti ladattavia Molièren e-kirjoja Projekti Lönnrotista sekä Project Gutenbergista