Mohammad Reza Pahlavi

Šaahi Mohammad Reza Pahlavi ja Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill kättelevät Teheranissa 1943.

Kun Saksa aloitti kesäkuussa 1941 Operaatio Barbarossan ja hyökkäsi Neuvostoliittoon, se vaikutti myös Iraniin, vaikkakin maa oli julistautunut puolueettomaksi konfliktissa.

Liittoutuneet halusivat saada varmuudella Iranin öljykentät haltuunsa. Puolueeton Iran oli tehnyt öljykauppoja myös Saksan kanssa. 25. elokuuta 1941 Britannian ja Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät Iraniin. Lyhyessä sodassa Iran menetti 800 miestä, 200 siviiliä, 2 tykkivenettä ja 6 lentokonetta, kun taas britit 20 miestä sekä tankin ja neuvostoliittolaiset noin 40 miestä sekä kolme lentokonetta. 16. syyskuuta šaahi Reza Pahlavi pidätettiin ja karkotettiin maanpakoon Etelä-Afrikkaan. Britit ja neuvostoliittolaiset painostivat hänet jättämään valtaistuimensa vanhimmalle pojalleen. Seuraavasta päivästä 17. syyskuuta lähtien Mohammed Reza Pahlavi oli Iranin šaahi. Britit ja neuvostoliittolaiset ajattelivat, että poika Mohammed Reza Pahlavi olisi enemmän suosiollinen liittoutuneille. Tämä oletus osoittautuikin paikkansapitäväksi.

17. lokakuuta 1941 Neuvostoliiton ja Britannian joukot poistuivat Iranista. Hallitsijanvaihdoksen myötä Iranista tuli tärkeä osa brittiläisen, ja myöhemmin amerikkalaisen, avun viemisessä Neuvostoliittoon. Tämä ”Persian käytävänä” tunnettu kuljetusreitti merkitsi ensimmäistä suuren luokan amerikkalaista ja länsimaista läsnäoloa Iranissa. Tämä länsimainen vaikutus ja läsnäolo jatkuikin Iranissa aina monarkian vastaiseen vallankumoukseen vuonna 1979 asti.

1950-luvun alussa Iranissa oli poliittisia kriisejä, jotka olivat Britannian ja Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden aiheuttamia tai johtamia. Vuonna 1951 Iranin parlamentti äänesti tohtori Mohammed Mossadeqin johtaman kansallismielisen liikkeen johdolla Iranin öljyteollisuuden kansallistamisesta. Tämä päätös lakkautti erittäin tuottavan brittiläisen Anglo-Iranian Oil Company (AIOC) -öljy-yhtiön, joka oli perusta Britannian taloudelliselle ja poliittiselle vallalle Iranissa. Kansallismielisen Mossadeqin tavoitteina oli perustaa demokratia uudelleen, luoda perustuslaillinen monarkia ja kansallistaa Iranin öljyvarannot. Mossadeq ei kuitenkaan uskonut, että amerikkalaiset puuttuisivat tilanteeseen, koska heillä ei ollut mitään edustusta AIOC-yhtiössä. Amerikkalaiset kuitenkin asettuivat tukemaan brittejä, koska pelkäsivät kommunistien yrittävän hallituksen kaatamista ja nousemista valtaan Neuvostoliiton tuella. Amerikkalaiset näkivät kansallistamisen merkkinä kommunistien vallan kasvusta. Juuri ennen marraskuun 1952 Yhdysvaltain presidentinvaaleja Britannian hallitus kutsui CIA:n vanhemman virkamiehen Kermit Rooseveltin, joka oli presidentin poika, Lontooseen keskustelemaan Mossadeqin syrjäyttämisestä. Operaatio Ajaxia alkoivat suunnitella veljekset Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles ja CIA:n johtaja Allen Dulles. Operaation tarkoituksena oli, että šaahi erottaisi Mossadeqin ja korvaisi tämän brittien sekä amerikkalaisten suosikilla kenraali Fazlollah Zahedilla.

Kuukautta myöhemmin parlamentin päätöksen jälkeen 28. huhtikuuta 1951 Mossadeq nimitettiin Iranin pääministeriksi šaahi Mohammad Rezan ehdotuksesta. Parlamentti, Majlis äänesti demokraattisesti Mossadeqin pääministeriksi äänin 79–12 ja šaahi vahvisti tämän valinnan. Pääministerinä Mossadeq aloitti öljytuotannon kansallistamisen, johon Britannia vastasi kovalla kauppasaarrolla, joka entisestään kurjisti muutenkin herkkää Iranin taloutta. Lokakuussa 1952 Mossadeq julisti Britannian viholliseksi ja katkaisi diplomaattisuhteet maiden välillä. Helmikuussa 1953 šaahi yritti vaikutusvaltaisten henkilöiden rohkaisema erottaa Mossadeqin, joka kuitenkin kieltäytyi eroamasta vedoten perustuslaillisiin oikeuksiinsa. Perustuslain mukaan šaahi ei voinut erottaa pääministeriä, vaan vain parlamentti eli Majlis. Lopulta tilanne johti monarkistien, Mossadeqin kannattajien ja Tudeh-puolueen kommunistien katuyhteenottoihin. 4. huhtikuuta 1953 CIA:n johtaja Dulles hyväksyi miljoona dollaria Mossadeqin syrjäyttämiseen. Elokuussa 1953 Mossadeq pyysi šaahia lähtemään maasta. Vastaukseksi šaahi yritti jälleen erottaa Mossadeqin, joka antoi ymmärtää, että oli valmis taistelemaan asemansa puolesta.

Lopulta 15. elokuuta 1953 šaahi lähti maanpakoon ja lensi Bagdadin kautta Roomaan kirjoitettuaan ensin kaksi kuninkaallista määräystä, joissa toisessa erotettiin Mossadeq ja toisessa hänen tilalleen nimitettiin kenraali Fazlollah Zahedi. Tämä tilanne johti jälleen uusiin katuyhteenottoihin, joissa kuoli 300 ihmistä. Lopulta 19. elokuuta 1953 (28 Mordad 1332) Iranin kuninkaallinen armeija teki Zahedin johdolla sotilasvallankaappauksen, jota tukivat Britannian ja Yhdysvaltojen viranomaiset, MI6 ja CIA. Sotilasvallankaappauksessa Zahedi julisti itsensä pääministeriksi ja 20. elokuuta Mosadeq pidätettiin. 22. elokuuta 1953 šaahi palasi lyhyestä maanpaostaan voitokkaana. Lokakuussa 1953 käytiin Mossadeqin oikeudenkäynti, jossa hänet tuomittiin maanpetoksesta kolmeksi vuodeksi sotilasvankilaan. Tuomionsa jälkeen Mossadeq siirrettiin kotiarestiin kyläänsä Teheranin lähettyville, jossa hän kuoli 5. maaliskuuta 1967.

Šaahi Mohammed Reza joutui kahdesti murhayrityksen kohteeksi. 4. helmikuuta 1949 šaahi otti osaa Teheranin yliopiston perustamisen vuosittaisiin juhlaseremonioihin. Fakhr-Arai ampui viisi laukausta runsaan kymmenen metrin päästä kohti šaahia. Vain yksi laukauksista osui ja hän haavoittui lievästi poskeensa. Läsnä olleet upseerit ampuivat Fakhr-Arain heti. Muutamien tutkimusten jälkeen todettiin, että Fakh-Arai oli kielletyn Tudeh-puolueen jäsen. Kuitenkin on myös todisteita, että murhayrityksen tekijä ei ollut kommunistisen Tudehin jäsen vaan uskonnollinen fundamentalisti. Tudehia ei kuitenkaan syytetty murhayrityksestä. Seuraava murhayritys oli 10. huhtikuuta 1965. Murhaaja ampui yhden sotilaan matkallaan šaahin Marmoripalatsiin, mutta hänet ehdittiin ampua ennen kuin hän saavutti šaahin majapaikan. Kaksi siviilivartijaa kuoli suojellessaan šaahia.

Entisen KGB-upseerin Kuziškinin mukaan šaahi oli myös Neuvostoliiton kohde. Neuvostoliittolaiset koettivat television kaukosäätimellä laukaista autosta tehdyn tienvarsipommin, mutta kaukosäädin ei toiminut.

Šaahin ja hänen kolmannen vaimonsa Farah Pahlavin kruunaus keisaripariksi 26. lokakuuta 1967. Takarivissä oikealta prinsessa Ashraf, prinsessa Shahnaz, Mohammad Reza Pahlavi, keisarinna Farah ja prinsessa Šams, eturivissä prinsessa Farahnaz ja kruununprinssi Reza.

Šaahi tuki Pohjois-Jemenin sisällissodassa (1970–1972) tasavaltalaisjoukkoja vastaan taistelleita monarkisteja ja auttoi Omanin sulttaania kukistamaan maan eteläisen maakunnan Dhofarin kapinan vuonna 1971. Šaahi kävi Britannian kanssa neuvotteluita koskien Bahrainin ja kolmen Persianlahden saaren tulevaisuutta. Bahrain oli ollut 1800-luvulta lähtien brittien hallussa, mutta Iran taas väitti sen kuuluvan itselleen. Lopulta neuvottelut johtivat Bahrainin itsenäistymiseen vastoin Iranin kansallismielisten toiveita. Hormuzinsalmessa Iranilla on tälläkin hetkellä hallussaan strategisesti tärkeät saaret Iso Tunb, Pieni-Tunb ja Abu Musa, joiden kuitenkin väitetään kuuluvan Arabiemiirikunnille.

Tänä aikana šaahi keskittyi solmimaan suhteita Persianlahden maiden kanssa ja luomaan tiiviimmät suhteet Saudi-Arabiaan. Suhteissa Irakiin oli erittäin usein ongelmia, kunnes 1975 Iran ja Irak solmivat Algerin sopimuksen, joka takasi Irakille täydet navigaatio-oikeudet Shatt al-Arab -joella. Sopimuksessa šaahi myös lupasi lopettaa tukensa Irakin kurdeille.

Lisäksi šaahi solmi läheiset suhteet Jordanian kuningas Husseinin kanssa, Egyptin Anwar Sadatin ja Marokon kuninkaan Hassan II:n kanssa.

Heinäkuussa 1964 šaahi Mohammed Reza Pahlavi, Turkin presidentti Cemal Gürsel ja Pakistanin Mohammad Ajub Khan ilmoittivat Istanbulissa perustavansa Regional Cooperation for Development -organisaation (RCD) (myöhemmin tilalle perustettiin Economic Cooperation Organization (ECO)) edistämään maiden välistä liikennettä ja taloudellisia projekteja. Tavoitteena oli myös Afganistanin liittyminen organisaation jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Šaahi solmi läheiset suhteet Pakistanin kanssa. Pakistanin ja Intian välisen sodan aikana vuonna 1965 Pakistanin lentokoneet kävivät tankkaamassa Iranin maanperällä ilmaista polttoainetta.

Iranin šaahi Mohammad Reza Pahlavi oli ensimmäinen muslimijohtaja, joka tunnusti Israelin valtion olemassaolon. Näiden kahden valtion väliset suhteet käytännössä tuhoutuivat islamilaisen tasavallan myötä.

Šaahi yhdessä Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin ja tämän puolison Pat Nixonin kanssa.

Vuonna 1960 šaahi aloitti Iranissa niin sanotun valkoisen vallankumouksen, johon kuului paljon uudistuksia: Muun muassa huntupakko poistettiin ja naisille luvattiin tasa-arvo (naiset saivat äänestää, ajaa autoa ja käydä töissä). Naiset pääsivät ehdokkaiksi parlamenttivaaleihin. Muita valkoisen vallankumouksen uudistuksia olivat esimerkiksi metsien ja vesistöjen kansallistaminen sekä koulutuksen ja terveydenhuollon uudistaminen. Pahlavi itse mainitsi omaelämäkerrassaan välttämättömän tarpeen muuttaa yhteiskunnan rakennetta tasa-arvoisemmaksi tulevaisuuden tarpeiden kannalta jos Iran tahtoo pysyä dynaamisten, edistyksellisten ja vapaiden kansojen joukossa.[2] Šaahi hallitsi yksinvaltaisesti maata. Salainen poliisi SAVAK pidätti, kidutti ja surmasi[3] 1960- ja 1970-luvuilla lukuisia opposition kannattajia. Iran sai tukea Yhdysvalloilta ja sen ulkopolitiikka oli Yhdysvalloille mieluinen. SAVAK:in johtajat olivat olleet CIA:n koulutuksessa.

Pahlavi oli 2. kesäkuuta 1967 valtiovierailulla Berliinissä, jossa Länsi-Saksan opiskelijaliike osallistui valtiovierailun vuoksi järjestettyyn mielenosoitukseen. Opiskelijaliikkeen johtaja Benno Ohnesorg kuoli mielenosoituksessa poliisin ampumaan luotiin.

Šaahi ja hänen puolisonsa vierailivat Tapiolassa kesäkuussa 1970. Vasemmalla Alvar Aalto, oikealla presidentti Urho Kekkonen.

Mohammad Reza Pahlavi tuli valtiovierailulle Suomeen yhdessä puolisonsa Farah Pahlavin kanssa 22. kesäkuuta vuonna 1970. Vierailun yhteydessä vasemmistonuoriso järjesti šaahin vastaisia mielenosoituksia, joiden yhteydessä poliisi pidätti noin 40 henkilöä. Mielenosoituksiin osallistui myös muutamia vasemmiston kansanedustajia. Porvaripuolueet tuomitsivat mielenosoitukset, kun taas vasemmisto paheksui poliisin kovia otteita. Šaahiparin vierailu päättyi 26. kesäkuuta. Arvovieraat kävivät muun muassa Helsingissä, Kuopiossa ja Lapissa.[4]

Iranin talous koheni 1970-luvulla öljytulojen ansiosta. Se innosti šaahin tavoittelemaan johtoasemaa Lähi-idässä. Hän perusti Rastakhiz-puolueen ja lisäsi asevoimien määrärahoja sekä ryhtyi suurellisiin rakennushankkeisiin. Samalla korruptio levisi poliitikkojen keskuuteen. Hallituksen vastustajat koostuivat länsimielisestä, kommunistisesta ja islamilaisesta ryhmästä.[1] 1970-luvun lopulla Iran kiehui, sillä oppositio vastusti šaahin itsevaltiutta ja vanhoilliset islamilaiset järjestöt vastustivat šaahin liberaalia politiikkaa. Lakot ja mielenosoitukset levisivät 16. tammikuuta 1979 Teheranista muualle maahan (katso Iranin vallankumous). Pahlavi yritti laannuttaa mielenosoituksia lupaamalla vaalit, mutta niiden lupaaminen oli liian myöhäistä. Tämän sekasorron takia šaahi lähti perheineen maanpakoon. Ajatollah Ruhollah Khomeini palasi maanpaosta Ranskasta ja julisti Iranin islamilaiseksi tasavallaksi.