Modok-sota

Taistelualue

Konfliktit modokien kanssa alkoivat siirtolaisten saavuttua Kaliforniaan 1850-luvulla. Tätä ennen modokien kontaktit valkoisiin olivat olleet vähäisiä. Ensimmäinen yhteenotto modokien ja siirtolaisten välillä sattui 1852, kun intiaanit tappoivat 65 uudisraivaajaa. Tämän jälkeen kalifornialaiset vapaajoukot tappoivat puolestaan 41 intiaania.[2] Näihin aikoihin modokien päälliköksi tuli Kintpuash, jolle valkoiset siirtolaiset antoivat myöhemmin nimen Kapteeni Jack, jolla nimellä hänet tunnettiin myöhemmin. Kintpuashin isä oli kuollut taistelussa siirtolaisia vastaan ja hänen asenteensa siirtolaisiin nähden oli ollut vihamielinen. Kintpuash taas kannatti rauhaa ja oli läheisissä tekemisissä muutamien alueen uudisasukkaiden kanssa.[3]

Välit siirtolaisiin rauhoittuivat, mutta siirtolaisia vaivasi modokien tapa ryöstellä heidän karjaansa ja hevosiaan. Uudisasukkaat vetosivat viranomaisiin jotta modokit siirrettäisiin jonnekin muualle. Viranomaiset ehdottivatkin modokeille siirtymistä vastaperustettuun Klamath-reservaattiin. Jokaiselle modokille luvattiin oma maapala sekä ruoka- ja tarvike apua. Modokit hyväksyivät ehdotuksen ja lähtivät klamathien reservaattiin Oregonin eteläosaan. Klamathit, jotka olivat alueen alkuperäisasukkaita, eivät kuitenkaan pitäneet modokien tulosta vaan pitivät näitä tungettelijoina. Tämä yhdistettynä luvatun ruokahuollon tehottomuuteen teki elämän reservaatissa hankalaksi. Modokit lähtivät lopulta takaisin vanhoille kotiseuduilleen Lost Riverin tuntumaan. Paikalliset siirtolaiset valittivat jälleen viranomaisille. Modokit saivatkin kehotuksen siirtyä takaisin Oregoniin vuonna 1872, mutta modokit eivät suostuneet tähän vaan ehdottivat alueen antamista jostain Lost Riverin alueelta. Alueen uudisasukkaat kuitenkin vastustivat tätä ja modokit saivat kielteisen päätöksen pyyntöönsä. Nyt modokien siirtämistehtävä annettiin armeijalle, jonka piti varmistaa modokien paluu Oregoniin. Fort Klamathin komentaja James Jackson johti 1. ratsuväen 38 miehen osastoa, joka saapui modokien luo Lost Riverin rannalle 28. maaliskuuta 1872.[3]

Arpinaama Charley

Jackson piiritti modokit ja pyysi tavata Kapteeni Jackin. Jackson kertoi hänelle päätöksestä siirtää modokit takaisin ja aluksi Kapteeni Jack oli myöntyväinen. Ongelmia aiheutti kuitenkin Jacksonin vaatimus modokien aseiden luovutuksesta, sillä tähän monet intiaanit eivät olleet halukkaita. Jack tiesi tämän ja yritti näyttää itse esimerkkiä luovuttamalla oman aseensa. Eräs intiaani nimeltä Arpinaama Charley synnytti kuitenkin ongelmia, hän antoi kiväärinsä pois muttei suostunut luopumaan pistoolistaan. Lopulta hänen ja luutnantti Frazier Boutellen välille tuli sanaharkkaa ja Boutelle uhkasi Charlieta pistoolillaan. Arpinaama Charley vetäisi oman aseensa ja ampui Boutellea, joka puolestaan laukaisi samalla oman aseensa. Kumpikaan ei osunut, mutta Charleyn nostaessa pudottamansa kiväärin Jackson määräsi avaamaan tulen. Modokit vastasivat tuleen, ja hetken tulituksen jälkeen sotilaat perääntyivät. Yksi yhdysvaltalainen kuoli ja seitsemän haavoittui.[3] Kaksi modocia sai surmansa ja kolme haavoittui.[1].

Välikohtauksen jälkeen modokit pakenivat kohti jokea seuraten kohti Kalifornian laavakenttiä Tulejärven etelärannalla jossa luonto oli muodostanut erinomaisia puolustusasemia halkeamiin ja luoliin. Täällä Kapteeni Jack uskoi pystyvänsä puolustautumaan miten suurta armeijaa vastaan hyvänsä. Paikka tunnetaan nykyisin Kapteeni Jackin turvapaikkana. Matkalla tälle paikalle modokit kuulivat laukauksia joen toiselta rannalta, jossa oli ollut leiriytyneenä joukko Pyydys-Jimin johtamia modokeja. Parin päivän päästä Kapteeni Jackin saavuttua turvapaikkaansa, Pyydys-Jimin joukko ilmestyi sinne ja kertoi joutuneensa siirtolaisten hyökkäyksen kohteeksi. Kostaakseen tämän he sanoivat tappaneensa 12 siirtolaista paikallisilta tiloilta. Toivo siitä että sotilaat jättäisivät modokit rauhaan oli nyt mennyt ja sotilaat saapuivatkin Frank Wheatonin johtamina 13. tammikuuta. Ensimmäinen modokien havaitsema ryhmä oli tiedustelupartio joka pakeni modokien ammuttua heitä kohti muutaman kerran. 16. tammikuuta saapui varsinainen pääjoukko johon kuului 225 ammattisotilasta sekä 104 vapaaehtoista Kaliforniasta ja Oregonista. Sotilaat leiriytyivät lähelle modokien tukikohtaa toivoen modokien näkevän heidän ylivoimansa ja antautuvan. Jack kutsui koolle modokien 51 miespuolista jäsentä jotka päättivät äänestää antautumisesta, mutta vain 14 modokia kannatti tätä ja 37 vastusti.[3]

Aamulla 17. tammikuuta armeija hyökkäsi intiaanien tukikohtaan sumun turvin John Greenin johtamana. Yhdysvaltalaiset ampuivat ensin kolme tykinlaukausta hyökkäyksen merkiksi ja odottivat sen jälkeen, jotta modokit saisivat siirrettyä naiset ja lapset turvaan. 21. jalkaväkipataljoona ja kalifornialaiset vapaaehtoiset etenivät Tulejärven vasemmalta puolelta ja oregonilaiset vapaaehtoiset hyökkäsivät oikealta. Hyökkäys eteni 50 metrin päähän linnoituksesta, missä se pysähtyi modokien keskitettyyn tulitukseen. Yhdysvaltalaisten rintama levisi kahden kilometrin pituudelle, ja viestiyhteydet katkesivat tiheän sumun takia. Sotilaat saivat käskyn pysyä asemissaan pimeän tuloon saakka. John Green, joka oli haavoittunut jalkaan taistelussa, päätti että linnoituksen valtaus pahoin kärsineillä joukoilla olisi mahdotonta. Niinpä hän päätti antaa joukoilleen perääntymiskäskyn.[3]

Yhdysvaltain armeija menetti 37 sotilasta, joista 12 kuolleina ja 25 haavoittuneina. Intiaaneja oli yhteensä 150 henkeä mukaan luettuina naiset ja lapset, heistä 53 oli taistelijoita. Modokit eivät kärsineet tappioita tässä taistelussa.[4] Monet amerikkalaiset eloonjääneet kertoivat, etteivät olleet missään vaiheessa edes nähneet heitä tulittavia intiaaneja sumun takia. Modokit olivat lisäksi naamioituneet erinomaisesti ja käyttivät muun muassa kasveista tehtyjä päähineitä sulautuakseen ympäristöön. Modokit saivat käsiinsä kuolleiden amerikkalaisten kiväärejä ja ammuksia. Amerikkalaiset tulivat seuraavan päivän aamuna hakemaan kuolleitaan valkoisen lipun kanssa eivätkä modokit tulittaneet heitä. Taistelun seurauksena amerikkalaisten komentaja Frank Wheaton joutui eroamaan ja amerikkalaiset päättivät yrittää neuvotella rauhasta.[3]

Edward Canbystä tuli ainut intiaanisodissa kuollut kenraali.

28. helmikuuta Kapteeni Jackin serkku Winema, joka tulisi toimimaan myöhemmin tulkkina tapaamisissa, sekä kolme valkoista saapuivat modokien tukikohtaan. Jack oli ollut tekemisissä valkoisten kanssa aiemmin ja oli ystävällisissä väleissä heidän kanssaan. Tulijat selittivät Jackille että amerikkalaiset halusivat neuvotella rauhasta ja pyysivät tätä saapumaan neuvotteluihin amerikkalaisten valtuuskunnan kanssa Fairchildin maatilalle. Valtuuskunnassa oli klamathien reservaatin apulaisasiamies L. S Dyar, pastori Eleazer Thomas, modokien entinen asiamies Alfred Meacham sekä kenraali Edward Canby. Pyydys-Jimille ja muille uudisasukkaita tappaneille luvattiin armahdus mikäli he antautuisivat sotavangeiksi. Pyydys-Jim ja muut surmatöihin osallistuneet menivätkin paikalle etukäteen. Edward Canby ehti jo ilmoittaa sodan loppuneen kun Jim ja muut modokit kuulivat eräältä sotilaalta että heidät hirtettäisiin armahduksesta huolimatta Oregonin kuvernöörin painostuksesta. Modokit palasivat tukikohtaan ja varoittivat Jackiä olemaan menemättä neuvotteluihin kertoen hirttämisestä. Tämän johdosta Jack kieltäytyi neuvotteluista.[3]

21. maaliskuuta 1873 Canby tuli itse modokien tukikohtaan pienen saattueen kanssa. Canby tapasi Jackin ja yritti saada tätä antautumaan luvaten modokeille ruokaa ja vaatteita. Jack vastasi tähän vaatimalla sotilaiden poisvetämistä ennen kuin mitään neuvotteluja voitaisiin alkaa. Neuvottelu jäi tuloksettomaksi ja Canby päätti sotilaiden poisvetämisen sijasta tuoda paikalle vahvistuksia. Jack ehdotti uusia neuvotteluja etummaisen sotilasleirin ja modokien tukikohdan välissä. Uusissa neuvotteluissa Jack ilmoitti etteivät modokit antautuisi jos uudisasukkaita tappaneita modokeja ei armahdettaisi. Canby ei voinut luvata tätä ja käytti alkanutta sadetta syynä lopettaa neuvottelu. Seuraavana päivänä hän määräsi sotilaitaan pystyttämään teltan paikalle josta oli hyvä näkyvyys amerikkalaisten tykistöpattereille. Kaksi päivää myöhemmin 5. huhtikuuta Jack ilmoitti haluavansa tavata Meachamin ja Fairchildin, muttei Canbyä tai pastori Thomasia joihin hän ei omien sanojensa mukaan luottanut. Jack pyysi neuvotteluissa reservaattia Lost Riverin alueelta, mutta tämä oli amerikkalaisten mukaan mahdotonta. Sitten Jack pyysi aluetta laavakentiltä, mutta tämänkään ei uskottu olevan mahdollista ellei Jack luovuttaisi uudisasukkaiden tappajia. Neuvottelu loppui ja Meacham pyysi että Jack jatkaisi neuvotteluja lähipäivinä sotilasleirissä. Jack ilmoitti haluavansa ensin neuvotella heimonsa kanssa.[3]

Edward Canby halusi antaa modokeille vielä yhden tilaisuuden antautua. Hän lähetti Wineman modokien tukikohtaan jotta antautumishaluiset voisivat tulla hänen mukanaan amerikkalaisten tukikohtaan. Modokien keskinäisissä neuvotteluissa päätettiin äänin 11 vastaan 40 antautumista vastaan. Pyydys-Jimin tukijat uhkasivat tappaa jokaisen antautujan. Winema oli lähdössä takaisin kun eräs modok varoitti häntä että Pyydys-Jim suunnitteli jonkinlaista ansaa, ja ettei Wineman kannattanut enää tulla tukikohtaan. Pyydys-Jim painostikin Jackilta lupauksen ampua Canby seuraavalla tapaamisella. 8. huhtikuuta järjestettiinkin uusi tapaaminen jonne tulivat Canby, Thomas, Meacham, Dyer, Winema sekä tämän amerikkalainen mies Frank Riddle. Tapaamisessa Jack vaati jälleen reservaatia ja sotilaiden vetäytymistä, mutta tähän ei taaskaan suostuttu. Tällöin Jack veti aseensa ja ampui Canbyn kuoliaaksi. Samalla myös pastori Thomas ammuttiin mutta loput pääsivät karkuun.[3]

Tämän välikohtauksen jälkeen Yhdysvaltojen armeija ryhtyi hyökkäämään linnoitusta vastaan 11. huhtikuuta Jefferson Davisin komentamina. Taistelu alkoi mörssärien tulivalmistelulla ja kesti päivän ajan, eikä armeija pystynyt etenemään mainittavasti. Yöllä amerikkalaisten onnistui kuitenkin estää intiaanien vedensaanti Tulejärvestä[2]. Aamulla, kun intiaanit huomasivat tämän, he lähtivät perääntymään ja amerikkalaisten hyökkäys osui tyhjään. Modokit olivat paenneet lukuisia halkeamia ja luolia pitkin amerikkalaisten huomaamatta.[3] Taistelun aikana oli kuollut upseeri ja kuusi sotilasta. Modokit menettivät vain kaksi poikaa, jotka olivat kuolleet räjähdyksessä yrittäessään avata amerikkalaisten tykinkuulaa kirveellä.

Karkuun lähteneet modokit tekivät tämän jälkeen muutamia hyökkäyksiä amerikkalaisia vastaan. Arpinaama Charley johti 26. huhtikuuta joukkoa modokeita Sand Butteen, johon oli leiriytynyt kapteeni Evan Thomasin komentamia joukkoja. Modokit tappoivat 13 ja haavoittivat 16[5]. 10. toukokuuta modokit hyökkäsivät armeijan leiriin lähellä Dry Lakea. Aluksi amerikkalaiset panikoivat, mutta upseerit saivat joukkonsa järjestykseen ja komensivat nämä rynnäkköön ajaen modokit pakoon. Modokit olivat järjestäneet puolustusjoukkoja hyökkäävien modokeiden taakse, mutta amerikkalaisten onnistui vallata niidenkin asemat. Amerikkalaiset menettivät viisi sotilasta ja 12 haavoittunutta, modokien mukaan he menettivät samoin viisi soturia.

Tappion jälkeen Pyydys-Jim johti kannattajansa pois Jackin komennosta ja tälle jäi vain 37 soturia. Jim päätti antautua ja auttaa amerikkalaisia Jackin vangitsemisessa armahdusta vastaan. Jim tapasi Jackin ja kehotti tätä antautumaan, mutta Jimin petoksesta katkera Jack ei tähän suostunut. Modokit jatkoivat taistelua vielä parin päivän ajan, kunnes Jack ja kolme jäljelle jäänyttä soturia piiritettiin, ja Jack antautui 4. kesäkuuta.

Davis olisi halunnut hirttää Jackin heti, mutta taipui antamaan hänelle oikeudenkäynnin Fort Klamathissa. Neljä intiaanien johtajaa, mukaan lukien Kapteeni Jack, todettiin syyllisiksi rauhanneuvotteluissa tapahtuneeseen murhaan ja tuomittiin kuolemaan, kaksi lähetettiin Alcatraziin elinkautiseen vankeuteen. Muut intiaanit vietiin Oklahoman intiaanialueelle, ja he saivat luvan palata reservaattiinsa 1909.[3]

Sodan loppuun mennessä Yhdysvallat oli tuonut alueelle tuhat sotilasta, modokeilla oli 53 soturia. Yhdysvaltojen tappiot olivat seitsemän upseeria, 48 sotilasta, 16 siviiliä ja kaksi intiaanitiedustelijaa. Intiaanien arvioidaan menettäneet yhteensä 17 henkeä[2]. Sodan arvioidaan maksaneen 500 000 dollaria. Modokien ehdottaman reservaatin maan hinta olisi ollut noin 20 000 dollaria.

• Brown, Dee Alexander: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Suomentanut Esko Hamilo. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-00675-4.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Modok-sota Wikimedia Commonsissa