Mistral-luokka

Ranskan laivasto aloitti 1990-luvun lopulla suunnittelutyön 1960-luvun puolivälissä palvelukseenotettujen Ouragan-luokan alusten (ransk. transports de chalands de débarquement, TCD) Ouraganin ja Oragen korvaamiseksi. Merkittävänä osana suunnittelutyötä oli vuonna 1997 julkistettu kansallinen maihinnousujoukkojen käyttöön liittyvä uusi konsepti, joka asetti suuremmat vaatimukset ilma-aseen tarpeille kuin korvattavissa aluksissa oli tarjolla. Samoin hissien nostokykyä tuli lisätä. Tuloksena saatiin täysin uudentyyppinen alus, joka poikkesi sekä kooltaan että ominaisuuksiltaan edeltäjistään.[1]

Suunnittelun lähtökohtana oli sisätilojen maksimointi, minkä tuloksena suhteellisen lyhyt alus on leveä ja korkea. Aluksen leveys vesirajassa on lähes yhtä suuri kuin paljon suuremman lentotukialus Charles de Gaullen ja lentokansi on korkeammalla. Aluksen etuosassa on majoitustilat ja niitä tukevat tilat, kuten sairaala sekä suurimmat konehuoneet. Etuosassa on lisäksi suuri komento- ja taistelunjohtokeskus. Takaosassa ovat varsinaiset operatiiviset tilat, kuten telakka-alue, ajoneuvokannet ja helikopterihangaari. Kansirakenne sisältää sekä aluksen ohjaamiseen että lentokannen toiminnan johtamiseen tarvittavat tilat. Lisäksi kansirakenteessa on tilat maihinnousujoukoille, jotka odottavat kuormausta helikoptereihin.[2] Alusten kokonaispituus on 199, leveys 32 ja niiden syväys 6,2 metriä.

Luokan alukset ovat Ranskan laivaston ensimmäiset alukset, joiden propulsiojärjestelmä on täysin sähköinen. Järjestelmä koostuu kolmesta Wärtsilän 16V32- ja yhdestä Wärtsilä 18V200 -dieselgeneraattorista, jotka tuottavat yli 20 megawattia. Sähkökäyttöiset kaksi seitsenmän megawatin Rolls-Royce Mermaid -azimuthpodiin. Järjestelmä poistaa vaihteistojen ja akselilinjojen tarpeen, mikä vähentää kustannuksia ja lyhentää valmistusaikaa. Järjestelmä täydennettynä lisääntyneellä automaatiolla vähensi aluksen miehistötarpeen 160 henkeen, mikä on noin 60 vähemmän kuin edeltäneessä puolta pienemmässä Foudre-luokassa.[2] Järjestelmä mahdollistaa 19 solmun huippunopeuden ja 15 solmun nopeudella 11 000 merimailin toimintamatkan.

Alusten telakka-alue (57,5 m × 15,4 m) on riittävän leveä, jotta alus voi vastaanottaa kaksi yhdysvaltalaista LCAC-tyypin ilmatyynyalusta. Aluksen normaalina maihinnousualuskalustona on neljä CTM-tyyppistä maihinnousualusta. Suunnitteilla olevia L-CAT-katamaraaneja on myös mahdollista käyttää aluksilla. Ajoneuvokannelle (2 650 m²) alus voi ottaa kolmetoista Leclerc-panssarivaunua, joiden lisäksi alukselle voidaan sijoittaa 60 pienempää ajoneuvoa.[3]

Aluksen mittainen (199 × 32 m) lentokansi mahdollistaa kuuden keskiraskaan helikopterin saman aikaisen operoinnin. Lisäksi hangaari (1 800 m²) mahdollistaa 16 helikopterin sijoittamisen. Aluksella on kaksi hissiä helikoptereiden siirtämiseen hangaarista lentokannelle, päähissi perän puolella ja pienempi apuhissi kansirakenteen vieressä. Apuhissi mahdollistaa myös materiaalin siirtämisen autokannen ja lentokannen välillä. Aluksella voidaan käyttää kaikkia Ranskan asevoimilla olevia helikoptereita, mutta Yhdysvaltain CH-53 ja V-22 voivat operoida vain ainoastaan keulan ykkösellä merkityllä laskeutumispaikalla. Aluksella ei ole hyppyriä STOVL-operaatioita varten.[4]

Aluksen majoitustilat mahdollistavat 450 sotilaan toiminnan pitkillä purjehduksilla. Määrä voidaan kaksinkertaistaa lyhyillä matkoilla. Aluksella on 850 neliömetrin komentokeskus, jossa on työpisteet 150 hengelle. Alus on varustettu SENIT 9 -taistelunjohtojärjestelmällä, johon on liitetty aluksen Thales MRR-3D -ilma- ja merivalvontatutka sekä muut sensorit. Viestijärjestelmät ovat laajat ja niihin kuuluu muun muassa Suracuse III -satelliittijärjestelmä sekä liityntäpinnat Naton datalinkkeihin.[4]

Alusten omasuojajärjestelmät ovat rajalliset. Aluksilla on kaksi SIMBAD-laukaisualustaa Mistral-ohjuksille sekä muutama kevyt konekivääri. Siten alukset eivät voi toimia ilmauhan alla ilman saattajia.[5]

Kahden ensimmäisen aluksen tilaukset julkistettiin joulukuussa 2000 ja vahvistettiin heinäkuussa. Päätoimittajana oli Ranskan valtion omistama DCN. Lopulta aluksen keulaosa tilattiin Saint-Nazairessa sijaitsevalta Chantiers de l’Atlantiquelta, joka erityisalana oli risteily- ja matkustaja-alukset. Tarkoituksena oli supistaa valmistuskustannuksia ja -aikaa kauppa-alusten valmistusstandardeja hyödyntämällä ei-sotilaallista osaamista vaativissa osissa alusta. Peräosan valmistus samoin kuin osien yhteenliittäminen ohjattiin DCN:n hallinnoimalle Brestin laivastontelakalle. Kustannusten hillitsemiseksi peräosan varsinainen valmistus tilattiin alihankintana puolalaiselta telakalta, mikä aiheutti suurta kritiikkiä Ranskassa.[6]

Työt Mistralilla alkoivat vuonna 2002. Etuosa hinattiin kesällä 2004 Brestiin ja virallinen vesillelasku osien yhteenliittämisen jälkeen tapahtui 6. lokakuuta. Tämän jälkeen viiveet SENIT 9 -taistelunhallintajärjestelmän valmistuksessa ja integroinnissa hidastivat aluksen luovuttamista laivastolle. Laivasto vastaanotti aluksen helmikuussa 2006, ja se otettiin virallisesti palvelukseen 15. joulukuuta, vaikka se oli osallistunut jo heinäkuussa Ranskan kansalaisten evakuointiin Libanonista. Tonnerre laskettiin vesille 26. heinäkuuta 2005, mutta senkin valmistuminen viivästyi laaduntarkastuksessa majoitustilojen linoleumlevyjen kiinnityksessä havaittujen puutteiden korjaamisen seurauksena. Alus luovutettiin laivastolle helmikuussa 2007, ja se otettiin palvelukseen 1. elokuuta.[6]

Ranskan kesäkuussa 2008 julkisttu puolustusselonteko sisälsi toisen alusparin hankinnan vuoteen 2020 mennessä. Kolmannen aluksen tilausta nopeutti hallituksen suunnitelma vuosien 2008–2009 talouskriisistä selviämiseksi. Tarkoituksena oli pelastaa tilauspulasta kärsivän Chantiers d’Atlantiquen työpaikat. Lopulta kolmas alus tilattiin huhtikuussa 2009 STX:n omistukseen siirtyneeltä telakalta. Dixmudeksi nimetyn aluksen kölinlaskuseremonia järjestettiin Saint Nazairessa 20. tammikuuta 2010. DCS, joka oli muuttunut DCNS:ksi, vastasi edelleen integroinnista.[6]

Ranska ja Venäjä neuvottelivat vuodesta 2009 asti alustyypin ostosta.[13] Alkuvuodesta 2011 allekirjoitetun aiesopimuksen mukaan Venäjä ostaisi neljä alusta, joista kaksi ensimmäistä rakennetaan Ranskassa Saint-Nazairessa, Venäjän osallistuessa viidenneksen ja 40 prosentin panoksella, ja kaksi lisää Pietarissa Venäjällä, jolloin venäläisten osuudeksi tulisi 80 prosenttia. Ensimmäisen aluksen hinnaksi arvioitiin noin 720 miljoonaa euroa.[14]

Ranska kuitenkin perui kaupat Ukrainan kriisin seurauksena ja Venäjän jo maksamat erät palautettiin.[15]

• Waters, Conrad: Modern European Amphibious Assault Ships. Warship 2011, 2011, XXXIII. vsk, s. 80-93. Lontoo: Conway Maritime Press. ISBN 978-1-84486-133-0. (englanniksi)
• Marine nationale: Le BPC, un navire nouvelle génération (ranskaksi)
• GlobalSecurity.org: Mistral (englanniksi)