Misinformaatio

Kaavio havainnollistaa misinformaation, disinformaation ja huijauksen eroja, jotka on esitetty Wikimedia Reserarchissa (2015)

Anne Mintzin, lehden Web of Deception: Misinformation on the Internet toimittajan mukaan paras tapa huomata, onko informaatio totta on käyttää tervettä järkeä. Mieti, onko tieto järkevää, ovatko sivustojen perustajat tai toimittajat puolueellisia tai onko heillä agenda, ja tarkista missä sivustot on julkaistu. On hyvin suositeltavaa etsiä samaa tietoa eri sivustoilta, koska se saattaa olla julkaistu muualla ja tutkitumpana, sekä tarjota enemmän konkreettisia yksityiskohtia.[4]

Martin Libicki, julkaisun Conquest In Cyberspace: National Security and Information Warfare kirjoittaja totesi, että väärän tiedon kanssa työskentelyn ydin on ajatus siitä, että lukijoilla on oltava tasapainossa totuus ja valhe. Lukijat voivat olla herkkäuskoisia , mutta eivät niin vainoharhaisia, että uskovat kaiken tiedon olevan virheellistä. On aina mahdollisuus, että jopa ne lukijat, joilla nämä ovat tasapainossa, alkavat uskoa virheisiin, tai he eivät huomaa totuutta vääräksi. Libickin sanoo, että aikaisemmin uskomukset tai mielipiteet vaikuttavat siihen, miten lukijat tulkitsevat tietoa. Kun lukijat uskovat jonkin asian olevan totta ennen kuin tutkivat sitä, heidän mielipiteensä todennäköisesti tukevat heidän aiempia ajatuksiaan. Tämä voi johtaa lukijoita uskomaan väärää tietoa.[5]

Johanna Vehkoon mukaan yleisimmät nettihuijaukset ovat:

1. Luonnonkatastrofien, konfliktien tai muiden yllättävien uutistapahtumien aikana tapahtuvat huijaukset. Ne ovat tyypillisesti valokuvia ja videoita, jotka ovat oikeasti peräisin jostakin muusta tilanteesta.
2. Klikkauksia ja mainostuloja kalastelevat valeuutissivustot. Aikaisemmin niitä keksittiin usein esimerkiksi julkkiksista, mutta nykyisin motiivit voivat olla myös poliittisia ja rasistisia. Mitä enemmän jakoja ja klikkauksia, sitä enemmän tuloja.
3. Propaganda ja vihapuhe valeuutisen muodossa, sekä esimerkiksi rasistiset pakolaismeemit.
4. Salaliittoteoriat ovat vanha misinformaation muoto internetissä. Nykyisin ne leviävät sosiaalisessa mediassa laajemmalle kuin ennen. Tyypillistä on, että kun joku alkaa uskoa yhteen salaliittoteoriaan, hän alkaa uskoa muihinkin. Pyritään antamaan kaikelle selityksiä monimutkaisista salaliittoteorioista. Viime aikoina Suomessa on alettu näkemään salaliittoja kaikkialla, esimerkiksi presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheessa.
5. Pitkään rakennetut tarinalliset nettihuijaukset. Münchhausen by Internet. Kuuluisin näistä Suomessa on Enkeli-Elisa.
6. Feikkiprofiilit, esimerkiksi ”Timo Soinin” tai ”Jörn Donnerin” Twitter-tilit.
7. Tekaistut päivitykset. ”Generaattorit”, joilla voi luoda täysin aidon näköisiä Facebook- tai Twitter- päivityksiä.
8. Käsitellyt valokuvat. Photoshoppaaminen on helppoa.
9. Satiiri. Harva ihminen tunnistaa satiiria verkossa, kun se on puettu valeuutisen muotoon. Näitä on tehty Pahkasian ajoista lähtien.[6]

Sosiaalisen verkostoitumisen sivustot tulevat yhä suositummaksi ja niiden kautta on helppo levittää väärää tietoa nopeasti muille käyttäjille ilman vahvistusta sen totuudesta. Tämä tekee asioista myös vaikeampaa, kun monet muut käyttäjät voivat jakaa tai muuttaa tietoja vastaamaan omia ajatuksiaan. Tällaisia lähteitä tarkasteltaessa on tärkeää päästä selville julkaistun misinformaation laajuudesta, mille yleisölle ja kuinka nopeasti se leviää. Nämä johtolangat voivat auttaa sivustojen käyttäjiä tietämään, mitä suunnitelmia ja toimenpiteitä tarvitaan misinformaation levittämisen välttämiseksi.[7][8]

Väärää tietoa leviää useista syistä. Seuraavat kolme osaa selittävät, miten väärää tietoa on levinnyt ja leviää edelleen internetin ja muun teknologian laajentuessa.

Väärä tieto voi vaikuttaa kaikkiin elämän osa-alueisiin. Keskustelun salakuuntelusta voidaan kerätä faktoja, jotka eivät aina ole totta tai vastaanottaja voi kuulla viestin väärin ja levittää tietoa muille. Internetistä joku voi lukea faktoja, jotka eivät ehkä ole tarkastettu tai voi olla virheellinen kokonaisuudessaan.

Politiikassa misinformoitu kansalainen voi olla huonommassa asemassa kuin tietämätön kansalainen. Misinformoidut kansalaiset saattavat lausua mielipiteitään itsevarmasti ja saattavat osaltaan vaikuttaa vaalehin ja käytäntöihin. Jos tieto on esitetty epämääräisesti, epäselvästi, sarkastisesti, tai osittain, vastaanottajien on pakko koota tiedot yhteen ja olettaa oikea tieto.[11]

Mediassa lisääntyvän kasvavan misinformaation seurauksena politiikassa ja uutisissa on luotu verkkosivustoja, jotka erottavat faktat fiktiosta. Esimerkiksi sivusto FactCheck.org[12] on suunniteltu tarkistamaan, ovatko mediassa, erityisesti poliitikkojen puheissa ja tarinoissa olevat asiat totta. Sivustossa on myös foorumi, jossa ihmiset voivat avoimesti kysyä tietoa, jos he eivät ole varma onko se totta. Tämän kaltaiset lähteet tarjoavat tilan, jossa yleisö voi kokoontua ja varmistaa, ovatko median piirissä liikkuvat tarinat päteviä ja luotettavia.[13]

Misinformaatioon voi vastata esimerkiksi varomalla, että ei pahenna ongelmaa. Voi myös tarjota korvaavaa selitystä myytin tilalle. Visuaalinen viesti tehoaa usein paremmin kuin sanat. Pitäisi haastaa itse asia, ei ihmistä.[6]

Ihmiset voivat opetella uusia kansalaistaitoja, kuten:

• Käänteinen kuvahaku - esimerkiksi Google[14] ja TinEye
• Whois - nettisivujen omistajatiedot.
• Wayback machine - internet-sivujen arkisto.
• Hakuoperaattoreiden käyttö - esimerkiksi hs.fi hakee tuloksia vain Helsingin Sanomien sivuilta.
• Huijaustyyppien tunnistaminen, esimerkiksi salaliittoteoriat, valeuutiset, propaganda, mainonta, satiiri.
• Lähdekritiikki on taitoa kysyä onko tämä totta, mihin tämä perustuu, onko tämä luotettava lähde, osaanko haastaa omia uskomuksiani, onko joku muu uutisoinut tästä?[6]

• Disinformaatio
• Faktantarkistus
• Valeuutinen