Mirja Hietamies-Eteläpää

Mirja Hietamies, kahdeksanlapsisen maanviljelijäperheen toiseksi vanhin lapsi,[5] voitti 15-vuotiaana uransa ensimmäisen hiihtokilpailun Lemin Eskojen kyläosastojen välisissä kilpailuissa vuonna 1946. Seuraavana vuonna hän oli mukana piirinmestaruuskilpailuissa[6] ja vuonna 1948 hän voitti 17-vuotiaana aikuisten piirinmestaruuden. Vuonna 1949 hän sijoittui Kouvolan SM-kilpailuissa 12:nneksi ja vuonna 1950 Mikkelissä 13:nneksi. Päästyään Hiihtoliiton valmennukseen hän hiihti vuoden 1951 SM-kilpailuissa Tainionkoskella kuudenneksi[7] ja muutamaa päivää myöhemmin Holmenkollenilla parhaana suomalaisena toiseksi[7][8] häviten ruotsalaiselle Märta Norbergille 37 sekuntia. Hän hiihti Holmenkollenilla omien sanojensa mukaan ensi kertaa kunnon suksilla, Järvisillä, omien suksien mentyä rikki.[7]

Olympiavuoteen 1952 ”Mirkku”[6][4]Hietamies valmistautui kovalla harjoittelulla, johon kuului muun muassa paljon uintia.[7] Tammikuussa 1952 hän sijoittui Joensuun olympiakatsastuksissa kolmanneksi[9][10] ja pääsi kisajoukkueeseen. Naisten 10 kilometrin hiihto, joka oli Oslossa 1952 ensi kertaa olympialaisten ohjelmassa, suoritettiin 23. helmikuuta. Hietamiehen lähtönumero oli 22, ja hän lähti viimeisenä ladulle.[7] Suomi saavutti kilpailussa kolmoisvoiton; Hietamies sijoittui hopealle 59 sekuntia Lydia Widemanille hävinneenä ja 11 sekuntia Siiri Rantasen edellä.[11][12] Palkinnot suomalaisnaisille jakoi KOK:n suomalaisjäsen Erik von Frenckell.[11]Samana päivänä Suomen miesjoukkue voitti viestihiihdossa kultaa.[13]

Uransa ensimmäisen SM-mitalin Hietamies saavutti Puijolla 1952 sijoittuessaan 10 kilometrillä kolmanneksi.[14]

Vuonna 1953 Hietamies sijoittui tammikuussa Grindelwaldin hiihdoissa 10 kilometrillä toiseksi ja voitti viestin.[15] Helmikuussa hän voitti Joensuussa 10 kilometrillä uransa ensimmäisen Suomen-mestaruuden, kun Siiri Rantanen oli toista minuuttia hitaampi.[3][11][16] Salpausselän Kisoissa hän sijoittui Rantasen jälkeen toiseksi[17] ja Bodenissa Ruotsin hiihtokisoissa emäntämaan Norbergin sekä Rantasen jälkeen kolmanneksi.[18]

Vuonna 1954 Falunin MM-kilpailuissa olivat neuvostoliittolaiset ensi kertaa hiihdon arvokisoissa mukana. Naisten ensimmäinen laji oli viesti,[11] jossa Hietamies hiihti toisen osuuden. Hän pääsi matkaan neljä sekuntia ennen Neuvostoliiton Margarita Maslennikovaa mutta joutui päästämään tämän seitsemän sekuntia edelleen. Viimeisellä osuudella Suomi jäi lisää ja päätyi naisten ensimmäisessä MM-viestihiihdossa hopealle. Toisen MM-mitalinsa Hietamies sai 10 kilometrillä, jossa häntä nopeampia olivat Neuvostoliiton Ljubov Kozyreva sekä Siiri Rantanen.[19]

Ennen Falunin MM-kilpailuja Hietamies jäi SM-hiihdoissa 12:nneksi.[20] MM-kisojen jälkeen hän voitti neuvostoliittolaisten poissa ollessa Salpausselällä 10 kilometrin kilpailun[19][21][22] ja oli paras myös Ounasvaaran kisoissa.[3][23]

Voittoisa viestijoukkue vuoden 1956 talviolympialaisissa: Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies ja Siiri Rantanen.

Vuonna 1955 Cortina d'Ampezzon olympialaisten esikisoissa Hietamies sijoittui Ljubov Kozyrevalle noin 20 sekuntia hävinneenä toiseksi[19][24] mutta sai samalla pahan kurkkutulehduksen, joka vaati kaksi viikkoa lepoa.[19] Hietamieheltä jäivät SM-hiihdot väliin,[24] mutta Salpausselälle hän tuli suoraan sairauslomaltaan ja voitti kilpailun yhdeksän sekunnin erolla Kozyrevaan.[3][19][25][26] Kahden voittonsa merkiksi hän sai Salpausselkä-mitalin numero 21.[3][4] Holmenkollenilla Hietamies sijoittui kolmen neuvostoliittolaisen ja Maire Hahlin takana viidenneksi,[27] ja Ounasvaaralla hän oli toistamiseen nopein.[3][28]

Hietamies kilpaili toisen kerran urallaan olympialaisissa Cortina d'Ampezzossa 1956. Ensimmäisenä ohjelmassa olleessa 10 kilometrin kilpailussa Hietamiehen suksen side aukesi jo lähtösuoralla ja hän oli puolimatkassa vasta kahdestoista mutta nousi lopputuloksissa kuudenneksi[19] häviten voittajalle 4.07 minuuttia ja pronssimitalistille 1.55 minuuttia.[29] Viestissä hän hiihti koko kilpailun toiseksi nopeimman henkilökohtaisen ajan[3][19] (vain Ruotsin Sonja Edström oli nopeampi). Hän lähti toiselle osuudelle 24 sekuntia Neuvostoliiton Alevtina Koltšinan jälkeen mutta tavoitti tätä ja oli vaihdossa enää kuuden sekunnin päässä. Viimeisellä osuudella Siiri Rantanen ohitti Neuvostoliiton ja toi Suomen joukkueen olympiakultaan[19] 27 sekunnin erolla neuvostoliittolaisiin.[29] Palkinnot viestinaisille jakoi KOK:n puheenjohtaja Avery Brundage.[19]

Vuoden 1956 SM-hiihdoissa Nokialla Hietamies voitti uransa toisen Suomen-mestaruuden.[3][30] Holmenkollenilla hän sijoittui toiseksi.[3]

Olympiavoittoa seuranneina kolmena talvena avioliittoon astunut Mirja Eteläpää ei juuri harjoitellut ja hiihti vain muutamia pikkukisoja. Esikoislapsensa syntymän jälkeen ja Squaw Valleyn 1960 olympialaisten lähestyessä hän palasi kilpaladuille. Olympiamatkalle Hietamiestä ei valittu hänen jäätyään pois ratkaisevista olympiakarsinnoista, vaikka viikkoa aiemmin hän oli hävinnyt Eeva Ruopalle vain muutaman sekunnin;[31] Ruoppa sijoittui olympialaisissa 10 kilometrillä 11:nneksi ja saavutti viestissä pronssia.[4] Myöhemmin samana talvena Hietamies sijoittui Salpausselällä kahdeksanneksi[31] ja Holmenkollenilla 54 sekuntia voittaja Toini Gustafssonille hävinneenä neljänneksi.[3][31]

Vuonna 1961 Hietamies sijoittui Vöyrillä käydyissä SM-hiihdoissa 5 kilometrillä kahdeksanneksi[31] ja 10 kilometrillä neljänneksi.[3][31][32] Salpausselällä hän sijoittui neljänneksi.[3] Tämän jälkeen hän jätti kilpailemisen lopullisesti mutta jakoi oppejaan nuoremmille, ja vuonna 1967 hänen oppilaansa Inkeri Kohonen voitti Savonlinnassa Suomen-mestaruuden 5 kilometrillä.[33]

Koko uransa ajan Lemin Eskoja edustanut Mirja Eteläpää[3][4] on pituudeltaan 162-senttinen.[3] Hänen isänsä kuoli alle 50-vuotiaana syksyllä 1953.[11] Juhannuksena 1956 hän avioitui Savitaipaleen kirkossa[19] Olli Eteläpään kanssa.[6] Häissä oli paikalla kilpakumppaneita sekä Niilo Tarvajärvi ja Kipparikvartetti.[19] Lapsia perheeseen tuli kolme: tyttäret Hilkka ja Katriina sekä 1960-luvun lopulla Petteri-poika. [6] Kilpauransa jälkeen Mirja Eteläpää työskenteli perheyrityksessä, joka omistaa taksin ja useita linja-autoja.[3][6]

Mirja Eteläpää oli vuosina 1965–1967 Suomen Hiihtoliiton liittovaltuuston jäsen.[3][4] Hän sai vuonna 2001 opetusministeriön Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon.[34] Helmikuussa 2017 hänet valittiin Hiihtomuseon pohjoismaisten hiihtolajien kunniagalleriaan.[35]

• Olympiakultaa 3 × 5 kilometrin viestihiihdossa Cortina d'Ampezzossa 1956 [3][4]
• Olympiahopeaa 10 kilometrin hiihdossa Oslossa 1952 [3][4]
• Olympialaisissa kuudes sija 10 kilometrin hiihdossa Cortina d'Ampezzossa 1956 [3][4]
• MM-hopeaa 3 × 5 kilometrin viestihiihdossa Falunissa 1954 [3][4]
• MM-pronssia 10 kilometrin hiihdossa Falunissa 1954 [3][4]
• SM-kultaa 10 kilometrillä 1953 ja 1956 [3][4]
• SM-pronssia 10 kilometrillä 1952 [4]
• Salpausselällä voitto 10 kilometrillä 1954 ja 1955 [3][4]
• Holmenkollenilla toinen sija 10 kilometrillä 1951 ja 1956 [3]

• Hannus, Matti: ”Hymyilevä Mirkku”, Kultaa, kunniaa, kyyneleitä, 3. osa, s. 546–552. Pohjanlahden Kustannus Oy, 1980. ISBN 951-95416-5-9.
• Arponen, Antti O.; Hannus, Matti; Honkavaara, Aarne; Leinonen, Kimmo; Mäki-Kuutti, Tarmo; Raatikainen, Voitto ;& Raevuori, Antero: Talviurheilun tähdet, s. 32–33. WSOY, 1986. ISBN 951-0-13095-8.
• Eljanko, Harri & Kirjavainen, Jussi: Suomen hiihdon historia. WSOY, 1969.
• Jussila, Pentti: Suomen hiihto. Otava, 1998. ISBN 951-1-15482-6.
• Siukonen, Markku: Urheilukunniamme puolustajat – Suomen olympiaedustajat 1906–2000, s. 65. Graface Jyväskylä, 2001. ISBN 951-98673-1-7.

• Mirja Eteläpään muistokirjoitus Helsingin Sanomissa