Mildred Dresselhaus

Mildred Spiewak syntyi Brooklynissä 1930. Hänen vanhempansa olivat Ethel Teichtheil ja Meyer Spiewak,[1] jotka olivat puolanjuutalaisia maahanmuuttajia. Mildred kasvoi Bronxissa rankalla alueella 1930-luvun laman aikana.[2] Perheen heikosta rahatilanteesta huolimatta Mildred ja hänen isoveljensä Irving kehittyivät lahjakkaiksi viulisteiksi, ja he saivat stipendin musiikkikouluihin.[1]

Tajuttuaan koulutuksen merkityksen Spiewak päätti hakea Hunter College High Schooliin, joka koulutti lahjakkaita tyttöjä jatko-opintoja varten. Koulun pääsykoe oli tunnetusti vaativa, ja Spiewak käytti kaiken vapaa-aikansa opiskeluun. Hän pääsi kouluun ja sai matematiikan osiosta täydet pisteet.[3] Valmistuttuaan high schoolista Spiewak jatkoi opintojaan Hunter Collegessa. Hän suunnitteli uraa opettajana, mutta hänen fysiikan opettajansa, tuleva Nobel-voittaja Rosalyn Yalow, kannusti häntä tieteelliselle uralle.[1]

Spiewak valmistui collegesta 1951. Yalow auttoi Spiewakia saamaan tämän jälkeen Fulbright-stipendin, jonka avulla hän pääsi vuodeksi Cambridgen yliopistoon. Hän valmistui 1953 fysiikasta maisteriksi Radcliffe Collegesta.[3] Tämän ansiosta hän pystyi käymään Harvardin yliopiston luennoilla, mutta hän joutui silti tenttimään miehistä erillään. Väitöskirjansa Spiewak teki Chicagon yliopistossa. Tutkimus käsitteli suprajohteiden ominaisuuksia magneettikentässä. Chicagossa hän tapasi myös tulevan miehensä Gene Dresselhausin, jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1958.[2]

Dresselhausit työskentelivät jonkin aikaa Cornellin yliopistossa, kunnes he saivat 1960 paikan MIT:n Lincoln-laboratoriosta.[2] Mildred Dresselhaus siirtyi siellä tutkimaan miehensä erikoisalaa, puolijohteita. Hän tutki erityisesti magneettikentän vaikutusta puolijohteisiin. Hän tutki myös niin sanottuja semimetalleja, kuten arsenikkia, grafiittia ja vismuttia, jotka reagoivat osittain kuten puolijohteet ja osittain kuten suprajohteet.[4]

Dresselhausit siirtyivät vuonna 1967 MIT:n kansalliseen magneettilaboratorioon, jossa Mildred jatkoi työtään puolijohteiden parissa. Hänestä tuli vuonna 1968 yliopiston sähkötekniikan professori, ja hän oli 1972–1974 sähkötieteiden ja -tekniikan laitoksen varajohtaja.[4]

Dresselhaus halusi tutkimusuransa ohella edistää naisten asemaa tieteessä. Hän oli järjestämässä 1971 MIT:n ensimmäistä naisten foorumia. Carnegie Foundation antoi hänelle 1973 apurahan, jonka tarkoituksena oli tukea hänen työtään naisten rohkaisemiseksi perinteisesti miesvaltaisille tieteen ja tekniikan aloille.[5] Vuosina 1973–1985 Dresselhausilla oli Abby Rockefeller Mauzé -professuuri, joka myönnetään naisprofessorille, joka haluaa auttaa tutkintoa suorittavien naisten uraa.[4]

Materiaali- ja insinööritieteiden keskusta Dresselhaus johti 1977–1983. Hänestä tuli 1985 MIT:n instituuttiprofessori, joka on oppilaitoksen korkein titteli. Hän sai kunnian ensimmäisenä naisena.[4] MIT:n professoreissa ei yleensä ole kuin korkeintaan 12 aktiivista instituuttiprofessoria.[5]

Dresselhaus tutki 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla buckminsterfullereenia, joka on hiilen muoto, jossa 60 atomia on järjestäytynyt jalkapallomaiseen muotoon.[4]

Dresselhaus siirtyi 1990-luvun aikana nanotieteiden pariin. Hänen tutkimuskohteenaan oli muun muassa hiilinanoputket. Dresselhaus, hänen miehensä ja Riichiro Saito ennustivat 1992, että hiilinanoputket olisivat muodosta riippuen joko puolijohteita tai semimetallisia. He todistivat väitteensä 1998.[4]

Mildred Dresselhaus oli naimisissa tutkija Gene Dresselhausin kanssa. He saivat neljä lasta, Mariannen, Carlin, Paulin ja Eliotin.[1] Mildred Dresselhaus kuoli helmikuussa 2017 Cambridgen Mount Auburnin sairaalassa, missä hän oli ollut lyhyen aikaa heikentyneen terveyden takia.[5]