Mihail Speranski

Speranski oli lähtöisin vaatimattomista oloista. Hänen vanhempansa olivat kyläpappi Mihail Vasiljevitš ja Praskovja Feodorovna Speranski. Muista keisarin neuvonantajista poiketen Speranskilla ei ollut sotilastaustaa, vaan oli itse luonut uransa. Hän oli valistushenkinen teoreetikko ja laajojen suunnitelmien tekijä. Hän pyrki eroon hallinnon mielivallasta kohti preussilaista hallintokoneistoa.[2]. Hän opiskeli Aleksanteri Nevskin seminaarissa ja toimi sen opettajana sekä sen jälkeen ruhtinas Aleksandr Kurakinin yksityissihteerinä. Pian Aleksanteri I:n noustua valtaistuimelle Speranskista tuli hänen tärkeä neuvonantajansa varsinkin hallinnollisissa kysymyksissä.[1]

Speranski nimitettiin vuonna 1801 valtiosihteeriksi ja hän sai vuonna 1809 todellisen valtioneuvoksen arvonimen.[3] Speranski uskoi valistuneeseen itsevaltiuteen, mutta katsoi, että tehokkaan hallinnon oli perustuttava lakeihin ja säädöksiin. Hänen mielestään virkanimityksissä pätevyyden piti olla tärkein kriteeri syntyperän tai suositusten sijasta.[1] Tässä tehtävässä hän järjesti uudelleen ja samalla modernisoi maan sisäministeriön ja laati vuonna 1809 esityksen koko valtakunnan hallinnon uudistamisesta. Sen mukaan hallinnossa olisi neljä tasoa: 1) volostit, 2) piirit, 3) provinssit ja 4) koko maa. Kullakin tasolla olisi lainsäädäntöelimensä (duuma), 2) oikeusistuimet ja 3) toimeenpanoelimet (ylimpänä ministeriöt). Keisari kuitenkin epäili, että uudistus vähentäisi itsevaltiaan hallitsijan valtaa. Suunnitelmasta toteutettiin vain ylin osa, toimeenpaneva Venäjän valtakunnanneuvosto (1810).[2]

Kun Venäjä oli valloittanut Suomen, antoi Aleksanteri I 1. joulukuuta (19. marraskuuta) 1808 määräyksen, että kaikki Suomea koskevat asiat olisi esiteltävä suoraan hänelle ohi Venäjän ministerien. Tätä on kutsuttu Suomen autonomian syntyhetkeksi.[1] Aluksi Suomen asioiden esittely kuului Suomen kenraalikuvernöörille, mutta tehtävä siirrettiin pian Speranskille, jolle jo entuudestaan kuului muidenkin valtakunnan länsiosaan liitettyjen alueiden kuten Valakian ja Moldovan asioiden esittely. Kyseessä oli ilmeisesti keisarin suullinen määräys, ja se mainitaan ensi kerran eräässä 9. tammikuuta 1809 (28. joulukuuta 1808) päivätyssä kirjeessä. Speranski oli tuolloin Venäjän apulaisoikeusministeri, joten Suomen asioiden hoitaminen Pietarissa keskittyi aluksi hänen alaisuuteensa oikeusministeriössä. Speranskin kansliaan palkattiin hänen avukseen Robert Henrik Rehbinder ja muita suomalaisia. Lisäksi asioita valmistelemaan perustettiin syksyllä 1809 Suomen asiain komissio, jonka työhön Speranski ei kuitenkaan ollut tyytyväinen.[4]

Speranski osallistui keskeisesti Suomen johtavan hallintoelimen eli keisarillisen hallituskonseljin (myöhempi Suomen senaatti) ohjesäännön laadintaan, mikä myös viitoitti maan autonomian muotoutumista. Hän viimeisteli esityksen lopulliseen muotoonsa. Lisäksi Speranski toimi kesästä 1809 alkaen Turun akatemian kanslerina, mutta ei muiden virkojensa vuoksi juuri ehtinyt paneutumaan tähän tehtävään.[1]

Speranski tuki vuonna 1811 Gustaf Mauritz Armfeltin ehdotusta perustaa Pietariin Suomen asiain komission tilalle vaikutusvaltaisempi ja kokonaan suomalaisista koostuva valmisteluelin, Suomen asiain komitea. Speranski viimeisteli komitean ohjesäännön Armfeltin luonnoksen pohjalta. Samalla Suomen asioiden esittely siirtyi pois Speranskilta, kun Suomen asiain komitean yhteyteen perustettiin erityinen Suomen valtiosihteerin virka, johon nimitettiin Rehbinder. Speranski lienee tukenut komitean perustamista voidakseen keventää omaa työtaakkaansa hankkiutumalla eroon Suomen asioiden hoitamisesta. Hän tuki samaan aikaan Armfeltia myös toisessa tärkeässä hankkeessa, niin sanotun Vanhan Suomen yhdistämisessä Suomen suuriruhtinaskuntaan.[4]

Speranski kuului Venäjän johdossa ranskalaismieliseen ryhmään ja vastustajiensa toiminnan seurauksena hän joutui vuonna 1812 Aleksanteri I:n epäsuosioon. Hänet erotettiin maaliskuussa 1812 viroistaan, vangittiin ja karkotettiin kahdeksi vuodeksi Permin kaupunkiin Siperiaan. Sen jälkeen hän sai oleskella omalla maatilallaan, kunnes hänet vuonna 1818 nimitettiin Penzan kuvernööriksi ja 1820 Siperian kenraalikuvernööriksi. Speranski uudisti myös Siperian hallintoa ja sai pian luvan palata Pietariin. Nikolai I:n aikana hänelle annettiin jälleen merkittäviä tehtäviä ja hänet nimitettiin keisarin kansliaan perustetun uuden kodifikaatio-osaston johtajaksi. Sen tarkoituksena oli koota yhteen kaikki keisarikunnan lait ja samalla yhtenäistää sekä tehostaa hallintoa. Speranskille myönnettiin kreivin arvo vuonna 1838, vuotta ennen hänen kuolemaansa.[1]

Speranski oli vuodesta 1798 naimisissa Elisabeth Stephenin kanssa ja heillä oli yksi tytär.[1]

Speranskin mukaan nimettiin vuonna 1906 katu Helsingin Eirassa Speranskintieksi. Nimi poistettiin käytöstä useiden muiden venäläisten nimien tavoin vuonna 1928, mutta palautettiin 1998 nimeksi eräälle läheiselle kadunpätkälle, joka erotettiin Hernesaarenkadusta.[5]