Mihail Saltykov-Štšedrin

Mihail Saltykov-Štšedrinin isä Jevgraf Vasiljevitš Saltykov (1776–1851) kuului muinaiseen aatelissukuun. Äiti Olga Mihailovna Zabelina (1801–1874) oli rikkaan, aatelisarvon saaneen moskovalaisen kauppiaan tytär. Perheessä oli kahdeksan lasta, joita laiminlyötiin eivätkä he saaneet poistua talosta ulos. Perhe-elämä oli vaikeaa: hallitseva ja itsevaltainen vaimo hallitsi heikkoa ja uskonnollista puolisoaan sekä piti lapsiaan ja palveluskuntaa jatkuvassa pelossa.[3][4][5][6][7]

Mihail vietti lapsuutensa isänsä maatilalla Spasskojessa, Pošehonjen piirissä, Jaroslavlin kuvermentissä[8], jossa hän tutustui jo varhain tilanomistajien ja maaorjien karuun ja julmaan arkeen.[3] Lapsuusajan rankkoja ja rajoittavia kokemuksia hän kuvaa myöhemmin teoksessa Pošehonskaja starina ("Vanhoja aikoja Pošehonessa").[5][9]

Mihailin varhaiskasvatus oli puutteellista, mutta poikkeuksellisen tarkkaavaisena poikana hän puhui kuuden vuoden iässä sujuvasti ranskaa ja saksaa. Hänet opetti lukemaan ja kirjoittamaan venäjää maaorjamaalari Pavel Sokolov sekä paikallinen pappi, ja hänestä tuli innokas lukija. Hän mainitsi myöhemmin kahdeksanvuotiaana lukemansa Uuden testamentin suurena vaikuttajanaan.[6] Hänen lapsuudenystäviensä joukossa oli Sergei Jurjev, naapuritilan vuokranantajan poika ja myöhemmin merkittävä kirjailija, Russkaja Mysl- (ven. Русская Мысль) ja Beseda-lehtien toimittaja ja kustantaja.[8]

Vuonna 1834 hänen vanhempi sisarensa Nadežda valmistui Moskovan aatelistyttöjen Katariina-instituutista, ja Mihailin koulutus oli siitä lähtien hänen ystävänsä, samasta instituutista valmistuneen Avdotja Vasilevskajan harteilla, joka oli kutsuttu taloon kotiopettajattareksi. Mihailin muita opettajia olivat paikallinen pappi Ivan Vasiljevitš, joka opetti pojalle latinaa, ja opiskelija Matvei Salmin.[6]

Kymmenvuotiaana Mihail lähetettiin suoraan Moskovan aatelispoikien-instituutin (Dvorjanski-instituutti) kolmannelle luokalle, josta hänet vuonna 1838 siirrettiin yhtenä parhaista oppilaista opiskelemaan valtion varoin[10] Tsarskoje Selon lyseoon.[9] Kirjeessään tädilleen Mihail valitti opetuksen olevan huonoa: "Meille opetettu tieto on niukkaa, satunnaista ja täysin merkityksetöntä ..."[11] Mihail aloitti runojen kirjoittamisen jo lyseoaikoinaan sekä käänsi Byronin ja Heinrich Heinen runoja. Hänet julistettiin kouluperinteen mukaisesti "Puškinin perilliseksi", jossa oletettiin, että jokaisella lukiokurssilla oli oltava yksi sellainen.[11]

Valmistuttuaan lyseosta parhaitten joukossa vuonna 1844 Saltykov-Štšedrin värvättiin heti töihin sotaministeriön kansliaan.[10] Hän oli katkera siitä ettei päässyt jatkamaan opintojaan Pietarin yliopistossa.[8] Samaan aikaan hän osallistui Mihail Petraševskin kerhon kokouksiin[12] ja kiinnostui Charles Fourierin ja Henri de Saint-Simonin utopistisesta sosialismista.[9]

Mihail Saltykov-Štšedrin 1850-luvulla

Kirjailijan isä Jevgraf Vasiljevitš Saltykov (1776-1851)

Hänen ensimmäisen runonsa "Lyra", hymni suurelle venäläiselle runoilijalle, julkaistiin Biblioteka dlja tštenija (ven. Библиоте́ка для чте́ния, "Lukukirjasto") -lehdessä vuonna 1841. Kahdeksan muuta Saltykovin säettä julkaistiin Sovremennik -lehdessä vuosina 1844-1845.[11] Hän osallistui Mihail Jazikovin kirjallisuuspiiriin, jossa Vissarion Belinski vieraili silloin tällöin. Jälkimmäisen artikkelit ja esseet tekivät suuren vaikutuksen Mihailiin.[8]

Koska Saltykov-Štšedrinin vuosina 1847–1848 kirjoittamat pienoisromaanit kuvasivat yhteiskunnallisia ongelmia, ne kiinnittivät Ranskan helmikuun vallankumouksesta huolestuneiden viranomaisten huomion.[12] Nikolai I:n mukaan niissä oli havaittavissa ”haitallinen suuntaus ja pyrkimys vallankumouksellisten ajatusten levittämiseen”.[13] Huhtikuussa 1848 kirjailija pidätettiin ja karkotettiin Vjatkaan, jossa hänet nimitettiin kuvernöörin erityisvirkamieheksi ja vuonna 1850 lääninhallituksen neuvonantajaksi. Vjatkan kuvernementtiin ja sen lähiseuduille tekemiensä työmatkojen aikana hän tutustui perinpohjaisesti talonpoikien ja maaseudun virkamiehistön elämään.[9] Täällä hän tapasi myös tulevan vaimonsa.[6]

Nikolai I:n kuoltua Saltykov-Štšedrin sai vuoden 1855 lopulla luvan palata Pietariin, jossa hän jatkoi lähes kahdeksan vuoden ”Vjatkan vankeuden” keskeyttämää kirjailijan toimintaansa.[9] Aleksanteri II:n valtaannousua seurannut vapautuminen sai Saltykov-Štšedrinin uskomaan valtion tekemiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, joiden toteuttamiseen hän halusi henkilökohtaisesti osallistua.[12] Osittain syyt olivat myös taloudelliset: hän oli juuri mennyt naimisiin ja äidin antama taloudellinen tuki oli lakannut.[11] Vuosina 1856–1858 hän työskenteli maaorjien vapauttamista valmistelleen sisäministeriön hovineuvoksen arvoisena virkamiehenä ja vuosina 1858–1862 Rjazanin ja Tverin kuvernementtien varakuvernöörinä. Virkamiehenä Saltykov-Štšedrin kamppaili korruptiota ja kartanonomistajien mielivaltaa vastaan mutta joutui samalla luopumaan monista liberaaleista käsityksistään. Vuoden 1862 alussa hänet ilmeisesti pakotettiin eroamaan valtioneuvoksen arvoisena virkamiehenä Tverissä sattuneiden levottomuuksien takia.[12]

Saltykov-Štšedrin toimi 1860-luvulla Nikolai Nekrasovin kutsusta[14] Nikolai Tšernyševskin rinnalla kirjallisuuslehti Sovremennikin toimituksessa ja oli yksi sen nimekkäimmistä kirjailijoista sen jälkeen kun maltillisemmat liberaalipiirit erkanivat lehden linjasta.[2] Hän lähti lehdestä ja palasi myöhemmin valtion palvelukseen. Vuosina 1865–1868 hän työskenteli virkamiehenä Penzan, Tulan ja Rjazanin kuvernementeissa.[14] Vuonna 1868 hänet erotettiin Aleksanteri II:n määräyksestä.[13]

Jelizaveta Apollonovna Boltina, kirjailijan vaimo

Saltykov-Štšedrin luopui lopullisesti virkamiehen urasta 1860-luvun lopulla ja omistautui kirjailijan ja lehtimiehen uralle.[2] Nekrasov kutsui hänet Sovremennikin tilalle perustetun Otetšestvennyje zapiski -lehden toimittajaksi ja osakkaaksi. Nikolai Nekrasovin kuoltua Saltykov-Štšedrin toimi lehden vastaavana toimittajana sen lakkauttamiseen asti vuonna 1884. Tänä aikana hän kirjoitti merkittävimmät teoksensa.[14]

Mihail Saltykov-Štšedrin n. 1870, Andrei Denjerin valokuva

Poliittisuudestaan huolimatta Saltykov pidättäytyi sitoutumasta lopullisesti mihinkään ryhmittymään. Eräänlaisen aidon nihilismin hengessä hän kritisoi toimittajakolleegansa Tšernyševskin Mitä on tehtävä? -romaanin ohjelmallista yhteiskuntasopimusta samalla kun teilasi Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (1864) vastakirjoituksena Tšernyševskille.[2]

Vuosina 1875–1876 Saltykov-Štšedrin hoiti terveyttään ulkomailla. Myöhemmin hän kävi useaan otteeseen Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä.[12] Saltykov-Štšedrin on haudattu Pietariin Sutelan kirjailijahautausmaalle.[13]

Saltykovin vaimo oli Vjatkan entisen varakuvernööri Boltinin tytär Jelizaveta Apollonovna Boltina (1839-1910), jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1856. Jelizaveta Apollonovna oli kaunis ja koulutettu nainen, mutta mieltyneempi maalliseen elämäntyyliin, vastaanotoilla ja visiiteillä käymiseen kuin kommunikoimaan kirjailijoiden kanssa. Hän oli tottunut matkustamaan ulkomailla, eikä täysin vastannut miehensä henkisiä tarpeita sekä kutsui tämän teoksia "Mihailin hölynpölyksi", vaikka puhtaaksikirjoittikin niistä osan. Saltykov, jolla oli vaikeuksia varsinkin viimeisinä vuosinaan perheessä esiintyneiden draamojen kanssa, kutsuen sitä perhehelvetiksi, oli erittäin kiintynyt vaimoonsa, eikä voinut tulla toimeen ilman häntä edes kolmea päivää. He olivat pitkään lapsettomia, kunnes Konstantin (1872-1932) ja Jelizaveta (1873-1927) syntyivät.[15]

Avioliitto solmittiin vastoin Saltykovin äidin Olga Mihailovnan tahtoa, joka piti morsianta melko kevytmielisenä. Avioliittonsa yhteydessä Saltykov lainasi vuonna 1861 äidiltään 23 000 ruplaa velkakirjoja vastaan ​​Vitenevon kartanon ostamiseksi. Vuonna 1864 kun tarina Semeinoje tšastje (ven. Семейное счастье, "Perheonni"), jossa Saltykovin äiti on tunnistettavasti kuvattuna julkaistiin, tämä jätti velkakirjat irtisanottaviksi, vaikka myöhemmin antoikin velan anteeksi pojalleen.[15]

Mihail Saltykov-Štšedrin noin 1880-luvulla

Opiskeluvuosinaan Saltykov-Štšedrin kirjoitti runoja, joista muutamia julkaistiin kirjallisissa aikakauslehdissä.[10] Hänen ensimmäiset pienoisromaaninsa Protivoretšija (”Ristiriitoja”, 1847) ja Zaputannoje delo (”Sekava juttu”, 1848) kuvasivat yhteiskunnallisia ongelmia naturalistisen koulukunnan hengessä.[12]

Sensuurin kieltämässä Aleksei Koltsovia käsittelevässä artikkelissa (1856) Saltykov-Štšedrin esitti ohjelman, jonka mukaan kirjailijan tehtävänä oli kaunokirjallisuuden yhteiskunnallisen ja käytännön merkityksen lisääminen sekä ajankohtaisten ongelmien tutkiminen. Erityistä huomiota oli kiinnitettävä kansan perustarpeisiin. Tähän ohjelmaan perustuu ”hovineuvos N. Štšedrinin” nimissä julkaistu Gubernskije otšerki (ven. Губернские очерки, "Tuokiokuvia kuvernementistä”, 1856–1857), joka arvostelee satiirin keinoin maaorjuutta, virkamiehiä ja sivistyneistöä.[12] Valtavan suosion saanut teos teki Saltykov-Štšedrinisä tunnetun kirjailijan. Kirjallisuuskriitikot Nikolai Tšernyševski ja Nikolai Dobroljubov kiittivät kirjan todenmukaista yhteiskuntakuvausta.[9] Teos sai ilmestyä sensuurin hampaisiin joutumatta, mikä oli merkki Nikolai I:n kuolemaa seuranneita vapaammista ajoista.[2]

Varakuvernöörinä toimiessaan Saltykov-Štšedrin kirjoitti kertomuksia, kuvauksia ja näytelmiä, jotka ilmestyivät aluksi Sovremennik-lehdessä ja myöhemmin koottuina kirjoiksi Nevinnyje rasskazy (ven. Невинные рассказы, ”Viattomia kertomuksia”, 1863) ja Satiry v proze (ven. Сатиры в прозе, ”Proosasatiireja”, 1863). Talonpoikaisreformin jälkeistä aikaa kuvaavat teokset Pisma iz provintsii (ven. Письма о провинции, "Kirjeitä maaseudulta”, 1869) ja Priznaki vremeni (”Ajan merkkejä”, 1869).[14]

Merkittävimpiä teoksia ovat venäläistä kansanluonnetta kuvaava ja itsevaltiutta kritisoiva Istorija odnogo goroda (ven. История одного города, ”Erään kaupungin historia”, 1869–1870), jota edelsivät kertomukset Glupovin (Hölmölä) kaupungista ja sen asukkaista (1861–1862), Pompadury i pompadurši (ven. Помпадуры и Помпадурши, 1863–1874) ja Gospoda taškentsy (ven. Господа Ташкентцы, ”Herrat taškentilaiset”, 1869–1872). Kapitalismin nousua käsittelevät Dnevnik provintsiala v Peterburge (”Maalaisen Pietarin-päiväkirja”, 1872), Blagonamerennyje retši (ven. Благонамеренные речи, ”Alamaisia puheita”, 1872–1876) ja Ubežištše Monrepo (ven. Убежище Монрепо, ”Pakopaikkani Monrepos”, 1878–1879).[14] Aateliston henkistä ja fyysistä rappiota kuvaava sosiaalipsykologinen romaani[16] Gospoda Golovljovy (ven. Господа Головлёвы, Maalaisaatelia, 1875–1880, suom. 1985) on yksi venäläisen kirjallisuuden suurimpia mutta samalla myös synkimpiä teoksia, rappeutunutta maalaisaatelia edustavan, kammottavan parivaljakon (gospoda), julman matriarkka Arina Petrovnan ja hänen poikansa Porfiri Juduška ('pikku-Juudas') Golovljovin vuoksi.[2] Kertomussarjan V srede umerennosti i akkuratnosti (”Kohtuullisuuden ja tunnollisuuden keskellä”, myös nimellä Gospoda Moltšaliny, 1874–1880) aiheena on vaikenemisen perinne venäläisessä yhteiskunnassa.[14] Länsi-Euroopan elämää kirjailija kuvaa kriittisesti teoksessa Za rubežom (ven. За рубежом, ”Ulkomailla”, 1880–1881).[12]

Saltykov-Štšedrinin terävä satiiri saavutti huippunsa 1880-luvulla teoksissa Sovremennaja idillija (ven. Современная идиллия, ”Nykyajan idylli”, 1877–1883), Pisma k tjotenke (ven. Письма к тётеньке, ”Kirjeitä tädille”, 1881–1882) ja Pošehonskije rasskazy (ven. Пошехонские рассказы, ”Pošehonin (Hölmölän) kertomuksia”, 1883–1884). Otetšestvennyje zapiski -lehden lakkauttamisen jälkeen hän julkaisi teoksiaan aikakauslehdessä Vestnik Jevropy (Euroopan sanansaattaja) ja sanomalehdessä Russkije vedomosti. Masennuksestaan ja yksinäisyydestään huolimatta hän kirjoitti viimeisinä vuosinaan teokset Skazki (ven. Сказки для детей изрядного возраста, 1882–1886, suom. Satuja, 1953), Melotši žizni (ven. Мелочи жизни, "Elämän turhuuksia", 1887) ja Pošehonskaja starina (ven. Пошехонская старина. ”Vanhoja aikoja Pošehonessa (Hölmölässä)”, 1889).[12] Tästä teoksesta ovat venäjän kieleen jääneet elämään sanat pošehonets (maalaistollo) ja pošehone (hölmölä).[2]

Saltykov-Šedrin lukeutui aikansa eturivin radikaalikirjailijoihin. Hän oli Aleksandr Ostrovskin ohella tunnetuimpia venäläisen keskiluokan satiirisia kuvaajia.[2]

• Valittuja satiireja. Suom. Rob. A. Seppänen. Helsinki: Kansa 1907. Kansan novellikirjasto, 3
• Valittuja satiireja. Leningrad: Kirja, 1935
• Valittuja satuja. Suom. I. Lindroos. Leningrad: Kirja, 1935
• Misha ja Vanja; Mavrusha Novotorka, Leningrad: Valtion kustannusliike Kirja 1935
• Satuja. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1953
• Maalaisaatelia. (Gospoda Golovjovy, 1875–1880). Suomentanut Vappu Orlov. Helsinki: Tammi, 1985. ISBN 951-30-6116-7.

• Kertomus siitä, kuinka yksi talonpoika ruokki kahta kenraalia. Valvojassa 1899 julkaistu novelli.