Mihail Prišvin

Mihail Mihailovitš Prišvin (ven. Михаи́л Миха́йлович При́швин, 4. helmikuuta 1873 Hruštšovon kartano Jeletsin lähellä – 16. tammikuuta 1954 Moskova) oli venäläinen neuvostokirjailija.

Mihail Prišvin neuvostoliittolaisessa postimerkissä.

Mihail Prišvin syntyi kauppiasperheeseen. Hän opiskeli Riian polyteknikumissa ja oli vuoden 1897 ajan vangittuna osallistuttuaan marksilaisen kerhon toimintaan. Loppututkinnon Prišvin suoritti Leipzigin yliopistossa, minkä jälkeen hän työskenteli semstvon agronomina ja ensimmäisen maailmansodan aikana sotakirjeenvaihtajana. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hän toimi maalaiskoulujen opettajana.[1][2][3]

Prišvinin ensimmäinen kertomus ilmestyi vuonna 1906. Hän harrasti perinteentutkimusta ja kansatiedettä ja matkusteli paljon eri puolilla Venäjää. Prišvinin ensimmäinen kirja, matkakuvauskokoelma V kraju nepuganyh ptits (”Seudulla jolla linnut eivät pelkää ihmistä”, 1907) perustuu Itä-Karjalaan suuntautuneen matkan vaikutelmiin. Kirjailija tunnetaan erityisesti lyyris-filosofisista luonnonkuvauksistaan, joista parhaita on pienoisromaani Elämänjuuri (Ženšen, 1933). Omaelämäkerrallisia teoksia ovat romaani Kaštšejeva tsep (”Vuorenhaltijan kahle”, 1923–1954, julkaistu 1960) ja siihen liittyvä luomistyön kuvaus Žuravlinaja rodina (”Kurkien kotimaa”, 1929). Historia ja nykyaika yhdistyvät toisiinsa Karjalaan sijoittuvassa Keisarin tiessä (Osudareva doroga, julkaistu 1957). Monet Prišvinin teoksista on suunnattu lapsille.[1][2][3]

Prišvin sai postuumisti julkaistuksi myös lapsille suunnattua kirjallisuutta Detskaja literaturan kautta. Esimerkiksi kertomuskokoelma Lisitškin hleb ("Ketunleipä") julkaistiin N. Ustinovin kauniisti kuvittamana sadan tuhannen painoksena vuonna 1973. Se sisältää muutamia liikuttavia luontokertomuksia.[4]