Mihail Kuzmin

Mihail Aleksejevitš Kuzmin (ven. Михаи́л Алексе́евич Кузми́н), (18. lokakuuta (J: 6. lokakuuta) 1872 Jaroslavl, Venäjän keisarikunta – 1. maaliskuuta 1936 Leningrad, Neuvostoliitto) oli venäläinen kirjailija.[1]

Konstantin Somovin vuonna 1909 maalaama Mihail Kuzminin muotokuva.

Mihail Kuzminin kohdalla taiteiden väliset rajat ylittyivät. Hän oli runoilija ja prosaisti, joka myös sävelsi muun muassa omia tekstejään ja kirjoitti librettoja. Hänellä oli paljon suhteita myös kuvataiteilijoihin.[1]

Mihail Kuzmin 1890-luvulla

Suku ja koulutus

Mihail Kuzmin syntyi aatelisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat merivoimien upseeri, Jaroslavlin käräjäoikeuden jäsen Aleksei Aleksejevitš Kuzmin (1812-1886) köyhtyneestä, nähtävästi vanhauskoisesta aatelissuvusta ja pietarilaissyntyinen Nadežda Dmitrijevna Fjodorova (1834-1904), jonka suvussa oli Kuzminin vasta vuonna 1998 julkaistun lyhyen omaelämäkerran mukaan näyttelijöitä kolmessa sukupolvessa. Mihailin äidinpuoleinen isoäiti Jekaterina Lvova oli näyttelijätär ja Mihailin äidin isoisoisä oli Ranskasta 1700-luvulla tullut kuuluisa näyttelijä Jean Offren, jonka tytär näyttelijätär Jekaterina Osipova meni naimisiin emigranttinäyttelijä Leon Montgotierin kanssa.[2][3][4]

Mihail oli toiseksi nuorin lapsi, hänen lisäkseen perheessä oli kuusi lasta: Varvara (1859-1922), kirjailija Sergei Abramovitš Auslenderin äiti; Anna (1860-1922), Aleksei (1862 -1922), Dmitri (1865-1895) ja Pavel (1876-1884). Kun Mihail oli puolitoistavuotias, isä siirrettiin palvelemaan Saratovin kaupungin oikeuskamariin, ja koko perhe muutti mukana. Vuonna 1883 Kuzmin opiskeli samassa lukiossa, jossa Nikolai Tšernyševski oli opiskelllut hieman aiemmin. Hän kirjoitti Saratovin aikana ensimmäiset E. T. A. Hoffmannia jäljittelevät proosakokeilunsa.[2]

Vuonna 1884 kun isän erottua palveluksesta Saratovissa, perhe muutti äidin vaatimuksesta tämän kotikaupunkiin Pietariin, jossa Mihail kävi Pietarin 8. kymnaasia. Isä kuoli pian Pietariin muuton jälkeen vuonna 1886.[2] Eräs hänen läheisimmistä ystävistään ja merkittävimmistä vaikuttajistaan lukioikäisenä oli luokkatoveri, monikielinen Georgi Tšitšerin, joka oli intohimoinen Wagnerin ja Nietzschen kannattaja ja edusti myös homoseksuaalista suuntautumista.[2] Lukiovuosina Kuzminin lukemisto koostui pääasiassa saksalaisista romantikoista kuten E. T. A. Hoffmann, Jean Paul, Friedrich de la Motte Fouqué ja Johann Ludwig Tieck. Hän myös sävelsi jo kouluaikana juhlallissävyisiä romanssi-alkusoittoja Don Giovannista ja Kleopatrasta kertoviin oopperoihin sekä oopperan nimeltä Kuningas Millo Carlo Gozzin innoittamana.[2]

Georgi Tšitšerin vuonna 1900

Valmistuttuaan lukiosta vuonna 1891 Kuzmin vietti kesän maalla Tšitšerin perheen luona, jossa häntä neuvottiin tiukasti jatkamaan opintojaan yliopistossa. Kuzmin kuitenkin pysyi valintansa takana ja elokuusta 1891 lähtien hän opiskeli säveltämistä Pietarin konservatoriossa Nikolai Rimski-Korsakovin johdolla, ilman valmistumista ja loppututkintoa.[5] Hänen opettajinaan olivat myös Anatoli Konstantinovitš Ljadov ja Nikolai Feopemptovitš Solovjov (1846-1916). Kuzmin ei lopettanut opintojaan konservatoriossa, kun oli suorittanut sairastelun vuoksi[6] vain kolme vuotta seitsemän vuoden mittaisesta kurssista. Hän otti kahden vuoden ajan oppitunteja Rimski-Korsakovilta V. V. Kunerin yksityisessä musiikkikoulussa.[2] Hän selitti itse myöhemmin musiikkopintojensa jättämistä ja siirtymistään kohti runoutta: "Se on helpompaa ja yksinkertaisempaa. Runous putoaa valmiina taivaalta, kuin manna israelilaisten suuhun erämaassa."[7]

Vuonna 1895 Kuzmin matkaili Turkissa, Egyptissa ja Kreikassa ja vuonna 1897 Italiassa. Matkoillaan hän kiinnostui Välimerenmaiden historiasta ja kulttuurista. Vuonna 1898 kokemansa henkisen kriisin jälkeen hän vetäytyi pohjoiseen Aunuksen ja Volgan luostariyhteisöihin.[5] Näillä matkoilla oli tärkeä merkitys hänen runoudelleen. Vanhauskoisten innoittamana hän kirjoitti kansanlaulua ja hengellisiä lauluja muistuttavia hengellisiä runoja.[1]

Sergei Sudeikin (1882–1946), päiväämätön omakuva
Juri Jurkun (alunper. Juozas Jurkūnas, 1895-1938) 1910-luvulla
Mihail Kuzmin noin vuonna 1911

Yksityiselämä

Mainetta ja kuuluisuutta saatuaan Kuzminin siihenastiset kumppanit "vanhauskoisten hämäräperäiset kauppiaat ja virkailijat sekä kouluttamattomat ja ammattitaidottomat nuoret, korvautuivat Moskovan ja Pietarin eliittitaiteilijoilla".[8] Syys-lokakuussa 1906 hänellä oli lyhyt romanssi taidemaalari Konstantin Somovin kanssa ja loka-joulukuussa 1906 intohimoinen suhde toiseen taiteilijaan, Sergei Sudeikiniin. Suhde katkesi väliaikaisesti Sudeikinin äkilliseen avioliittoon.

Vuonna 1908 Kuzmin asui lavastussuunnittelija ja taiteilija Sergei Sudeikinin (1882–1946) ja tämän vaimon, näyttelijätär ja balleriina Olga Glebovan (1885–1945) kanssa, jonka kanssa Sudeikin oli mennyt naimisiin vuotta aiemmin. Kun Olga sai tietää, että hänen aviomiehellään oli suhde Kuzminin kanssa, hän vaati Kuzminia muuttamaan pois. "Tästä vastoinkäymisistä huolimatta Kuzmin, Sudeikin ja Glebova jatkoivat ammatillista suhdetta ja tekivät yhteistyötä monissa hankkeissa - näytelmissä, musiikki-iloissa, runo-illoissa - erityisesti Pietarin kabaareissa."[9] Kuzmin oli myös yksi Sudeikinin toisen vaimon, tanssijatar ja taiteilija Vera de Bossetin (myöh. Stravinska, 1889–1982) suosikkirunoilijoista, ja hänen julkaistu albuminsa sisältää useita hänen käsikirjoitettuja runojaan.[2]

Toukokuussa 1910 Kuzminin aloitti suhteen nuoren husaarin ja aloittelevan runoilijan Vsevolod Knjazevin (1891-1913) kanssa.[10] ”Joskus saattoi kuulla, kuinka kauniisti husaarikannukset kilisivät käytävää pitkin hänen huoneensa suuntaan”, naapurit muistelivat.[11] Knjazev ampui lopulta itsensä. Väitetystä triangelitragediasta, jonka henkilöistä käytettiin nimiä Harlekiini (Kuzmin) - Pierrot (Knjazev) - Columbine (Glebova) Commedia dell'arte -tradition mukaisesti, Anna Ahmatova (Glebovan hyvä ystävä) kirjoitti kuvitteellisen runon nimeltä Runo ilman sankaria (ven. Поэма без героя), jossa hän kuvasi Mihail Kuzminia pahaenteisenä hahmona: "Älä taistele kirjavaa roskaa vastaan: Hän on vanha omituinen Cagliostro - Tyylikkäin itse Saatana".[12] Myöhemmin elämäkerturi Nikolai Aleksejevitš Bogomolov (1950-2020) on selvittänyt, että runolla ei ole mitään tekemistä todellisten tapahtumien kanssa.[13] Mihail Kuzmin oli luontaisesti viehätysvoimainen ja pidetty henkilö, joka ei pyrkinyt peittelemään rakkauksiaan ja valloituksiaan.[14]

Kuzmin tapasi liettualaissyntyisen runoilija ja taiteilija Juri Jurkunin (alunper. Juozas Jurkūnas, 1895-1938) Kiovassa vuonna 1913. Kaksi miestä asuivat yhdessä Jurkunin äidin kanssa, joka hoiti heidän taloutensa, Pietarissa/Petrogradissa/Leningradissa samassa osoitteessa vuodesta 1916 lähtien, ja Jurkunin avovaimo, näyttelijätär ja taiteilija Olga Nikolajevna Gildebrandt-Arbenina (1897-1980) asui myös lyhyen aikaa heidän kanssaan. Kuzminin kanssa suhtessa ollessaan Jurkunilla oli myös suhde näyttelijätär Nadežda Zborovskaja-Auslenderiin, Kuzminin sisarenpojan Sergei Auslenderin vaimoon. Kuzminin ja Jurkunin suhde kesti Kuzminin kuolemaan asti.[15][16]

Kirjallinen ura

Mihail Kuzminin ensimmäinen nuottikokoelma ilmestyi vuonna 1898 ja ensimmäinen runojulkaisu Zeljoni sbornik stikhov i prozi vuonna 1905.[17] Asetuttuaan Pietariin Kuzmin läheni ystävänsä Georgi Tšitšerin avulla Mir iskusstva -ryhmän kanssa. Hänen ensimmäiset julkaisunsa ja herättivät Valeri Brjusovin huomion, joka kutsui hänet kirjoittamaan vaikutusvaltaiseen kirjallisuuslehteensä Vesy (Vaaka). Suurta huomiota herätti Vesy-lehdessä vuonna 1906 julkaistu runokokoelma Aleksandrijskije pesni (ven. Александрийские песни, "Aleksandrian lauluja”),[17] homoseksuaalisen pohjavireen sisältäviä vapaamittaisia rakkauslauluja, joissa ylistetään miehistä kauneutta, esikuvanaan antiikki, joka oli tärkeä muullekin Kuzminin runoudelle.[1]

Aleksandrijskije pesni runokokoelman ilmestymisen jälkeen Kuzminista tuli pietarilaisten kirjailija- ja taiteilijapiirien keskeinen jäsen. Homoseksuaalisia aiheita avoimesti ja myönteisessä valossa sisältävästä, osittain omaelämäkerrallisesta pienoisromaanista Siivet (ven. Крылья, Krylja, 1906, suom. 1993 kokoelmassa Miesten kesken), joka julkaistiin useassa osassa Vesy-lehdessä, tuli suuri kirjallinen skandaali.[17] Koska kriitikot ylistivät teosta sen loistavista kirjallisista ansioista, tsaarin sensuuri ei enää kyennyt puuttumaan teoksen julkaisemiseen romaanina vuonna 1908.[18] Teoksen keskeinen teema on vanhauskoisuus eroottisuuden ohella. Teos kuvaa teini-ikäisen pojan seksuaalista heräämistä, oman seksuaalisuutensa löytämistä ja hyväksymistä sekä suhdetta häntä vanhempaan aikuiseen mieheen. Nyky-Venäjän homoseksuaaleille Siivet-romaani on erittäin merkittävä teos ja ensimmäinen laatuaan Venäjällä, sekä ensimmäisiä modernismin aikaisia gay-kuvauksia Euroopassa.[1][18]

Ensimmäinen runokokoelma Seti (ven. Сети, 'Verkkoja') ilmestyi symbolistien käyttämässä, Valeri Bjrusovin perustamassa Skorpion-kustantamossa vuonna 1908.[19] Kuzminin rakkausrunoistakin monet ovat homoeroottisia ja ne ovat usein vapaamittaisia.[1] Siivet-romaanin alkumenestystä seuraavien kymmenen vuoden aikana Kuzmin kirjoitti joukon kirjallisia ja teatteriteoksia, kuten näytelmät Opasnaja predostorožnost (ven. Опасная предосторожность, 'Vaarallinen varotoimenpide', 1907), joka käsittelee sukupuolisen suuntautumisen muutosta ja homoseksuaalisen rakkauden vahvistumista sekä Venetsianski bezumtsi (ven. 'Венецианские безумцы, Venetsialaiset hullut', 1915), joka monien Kuzminin teosten tapaan kuvaa naista, joka puuttuu kahden miehen väliseen kiintymyssuhteeseen.[20]

Kuzmin sävelsi musiikin Vsevolod Meyerholdin kuuluisaan vuoden 1906 tuotantoon Aleksandr Blokin näytelmästä Pieni markkinateatteri, ja hänen laulunsa olivat suosittuja Pietarin eliitin keskuudessa: "Hän lauloi säestäen itseään pianolla, ensin eri salongeissa, kuten Vjatšeslav Ivanovin "Tornissa", ja sitten Kulkukoiran kellarissa. Kuzmin sanoi itse työstään, että "se on vain vähän musiikkia, mutta siinä on myrkkynsä."[7]

Vuonna 1910 Kuzmin julkaisi runokokoelman Kuranti ljubvin (ven. Куранты любви, 'Rakkauden kellot', 1910), joka oli kirjoitettu 1700-luvun pastoraalien tyyliin ja jonka Kuzmin itse on säveltänyt. Kaksi vuotta myöhemmin hän julkaisi Osennije ozera (ven. Осенние озёра, 'Syksyiset järvet', 1912), mahdollisesti eniten homoseksuaalisuutta idealisoiva teos hänen tuotannossaan.[20]

Vaikka Kuzmin oli läheinen Vjatšeslav Ivanoville ja tämän piirille ja hän jopa asui vuosina 1910-1912 tämän asunnossa eli "Tornissa", häntä ei voi yksiselitteisesti luokitella symbolistirunoilijaksi. Häntä voidaan pikemminkin luonnehtia seuraavan kirjallisen suuntauksen airueksi. Symbolismin alkaessa kuihtua uuden suuntauksen, akmeismin, tieltä Kuzmin oli tärkeä välittäjähahmo.[1] Vuonna 1910 hän julkaisi kehittämänsä ”klarismin” ohjelmanjulistuksen O prekrasnoi jasnosti (ven. О прекрасной ясности, 'Kauniista selkeydestä'), jonka voidaan katsoa hyödyttäneen myöhemmin akmeismia.[19]

Mihail Kuzmin, Juri Annenkovin muotokuva 1919

Hänen ystäviään olivat taiteilijat Konstantin Somov ja lavastustaiteilija Sergei Sudeikin, baletti-impressaari ja taidekriitikko Sergei Djagilev, teatteriohjaaja Vsevolod Meyerhold sekä runoilijat Aleksandr Blok ja Vjatšeslav Ivanov. Kuzmin sai tehtäväkseen kirjoittaa musiikkia näyttelijä ja tuottaja Vera Komissarževskajan (1864-1910) teatteriesityksiin, kuten Blokin maineikkaaseen Pieni markkinateatteri (ven. Балаганчик, Balagantšik) näytelmän tuotantoon vuonna 1907. Arvostetuimmat lehdet ja kustantajat kilpailivat Kuzminin kirjoituksista. Hänet tunteville Kuzminista tuli Venäjän taiteellisen elämän tunnus 1900-luvun alussa.[14]

1910-luvun alussa Kuzminin taiteellisista harrastuksista tuli hänelle tärkeä tulonlähde. Hän alkoi julkaista suosituissa aikakauslehdissä ja kirjoittaa kevyitä säkeitä ja musiikkia. Hänen operetistaan ​​Zabava dev (ven. Забава дев, 'Neitojen huvitus', 1911) tuli suosittu hitti. Vasta vuodesta 1916 lähtien hänen runoutensa sai takaisin sisäisen monimutkaisuuden ja ulkoisen yksinkertaisuuden yhdistelmän, joka oli tehnyt hänestä kuuluisan uransa alussa. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Kuzmin kirjoitti runsaasti – runoutta, proosaa ja kriittisiä esseitä – mutta pian kävi selväksi, että Neuvostoliitossa niitä ei arvostettu. Kuzminille se oli kuitenkin kasvun aikaa, jolloin hänen kirjoittamisensa sai uutta vakavuutta ja filosofista syvyyttä, kuten hänen runokokoelmissaan Nezdešnije vetšera (ven. Нездешние вечера, 'Toisen maailman illat', 1921) ja Paraboli (ven. Параболы, 'Parabolit', 1923), hänen näytelmässään Smert Nerona (ven. 'Смерть Нерона, Neron kuolema', 1929) ja keskeneräisessä romaanissaan Rimskije tšudesa (ven. Римские чудеса, 'Rooman ihmeitä'). Hänen lukijakuntansa alkoi pienentyä.[14]

Lokakuun vallankumouksen 1917 jälkeen Kuzmin jäi Pietariin, mutta pysytteli kaukana politiikasta.[21]1920-luvun aikana hän julkaisi vielä muutamia runokirjoja. Niistä viimeiseksi jäi Forel razbivajet ljod (ven. Форель разбивает лёд, ”Taimen murtaa jään”) vuonna 1929.[22] Teosta eivät noteeranneet neuvosto- eikä emigranttikriitikot,[14] mutta koko Pietarin homoyhteisö osallistui innolla ja joukolla pienimuotoiseksi ajateltuun julkistamistilaisuuteen.[18] 1930-luvulla Kuzmin jatkoi kirjoittamista, mutta onnistui julkaisemaan vain tekemiään käännöksiä muun muassa Shakespearen, Boccaccion, Apuleiuksen, Homeroksen ja Bertolt Brechtin tuotannosta.[14]

Mihail Kuzmin, Nikolai Radlovin muotokuva 1926

Sävellystuotanto

Mihail Kuzmin kokeili vuodesta 1890 lähtien (ensimmäisen tunnetun musiikkiteoksen päivämäärä) aina vuoteen 1906 asti, jolloin hän suuntautui pääosin kirjalliselle uralle, useita säveltämisen tyylilajeja, kuten ooppera, oratorio, kuoromusiikki, sinfonia ja kamarimusiikki sekä lauluteos. Tässä työssä häntä tuki myös taloudellisesti läheinen ystävä Georgi Tšitšerin, jonka vaikutuksesta hän todennäköisesti lähti opiskelemaan keisarilliseen Pietarin konservatorioon.[6]

Vuonna 1898 Georgi Tšitšer lähetti osan Kuzminin sävellyksistä tunnetulle pietarilaiselle musiikkikriitikolle Aleksandr Koptjajeville. Samalla kun Koptjajev viittasi Kuzminin sävellystekniikan puutteisiin ja luokitteli hänen instrumentaalikappaleensa paljon vähemmän ansiokkaiksi kuin hänen lauluteoksensa, hän huomasi näiden varhaisten teosten "omalaatuiset harmoniat ja ilmeikkäät melodiat".[6]

Sekä musiikissa että kirjallisuudessa Kuzmin on miniatyyrin mestari, hänen lauluminiatyyrinsä ovat erityisen taitavia. Vuosina 1890–1906 hän sävelsi noin neljäsataa teosta tässä lajissa. Näitä ovat sovitukset monien venäläisten runoilijoiden teoksiin kuten alkaen 1800-luvun klassikoista kuten Konstantin Batjuškov, Aleksandr Puškin, Mihail Lermontov ja Aleksei Konstantinovitš Tolstoi aina Kuzminin omiin aikalaisiin, kuten Semjon Nadson, Konstantin Fofanov, Dmitri Merežkovski ja Konstantin Balmont. Lisäksi Kuzmin sovitti myös Petrarcan, Shakespearen, Goethen, Victor Hugon, Alfred de Musset'n, Paul Verlainen ja muiden ulkomaisten kirjailijoiden runoja. Hänen musiikillisiin vaikutteisiinsa kuuluivat venäläiset säveltäjät Modest Mussorgski, Nikolai Rimski-Korsakov ja Pjotr Tšaikovski sekä Jules Massenet, Claude Debussy ja Franz Schubert. Kiinnostus runouden ja musiikin vuorovaikutukseen kannusti Kuzminia säveltämään omia tekstejä lauluiksi, ja tällä prosessilla oli ilmeisesti valtava merkitys hänen kirjallisen tyylinsä kehittymiseen.[6]

Perintö

Symbolismin alkaessa kuihtua uuden suuntauksen, akmeismin, tieltä Mihail Kuzmin oli tärkeä välittäjähahmo.[1] Elämänsä loppuvaiheet hän vietti köyhyydessä. Mihail Kuzmin kuoli keuhkokuumeeseen 63-vuotiaana. Hänen kirjallinen jäämistönsä katosi pitkäaikaisen asuinkumppanin Juri Jurkunin pidätyksen yhteydessä vuonna 1938, Jurkun teloitettiin samana vuonna Stalinin määräämissä puhdistuksissa.[23]

Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Lokakuun vallankumouksen jälkeen, mutta Kuzmin ehti nähdä kuinka se kriminalisoitiin uudelleen Stalinin aikana. Vielä neuvostoaikana Kuzminin siekailemattomat päiväkirjat pidettiin länsimaisten queer-tutkijoitten ulottumattomissa.[18]

Kuzminin henkilökohtainen päiväkirja vuosilta 1905-1934 (julkaistu vain osittain) on hänen perinnössään erityisen tärkeällä sijalla, ja venäläisen kulttuurin historioitsijat ovat arvostaneet sitä ainutlaatuisen intiimistä näkemyksestä maan kulttuurielämään tuon ajanjakson aikana. Kiinnostus Kuzminin teoksiin ja elämään heräsi 1970- ja 1980-luvuilla, kun hänen runoistaan ​​julkaistiin kolmiosainen laitos vuonna 1977 ja vuosina 1984-2000 julkaistiin 12-osainen proosakokoelma. Vuodesta 1990 lähtien Kuzminin teoksista on julkaistu useita painoksia myös Venäjällä.[14]

Suomennettu teos
  • Ote teoksesta Siivet kokoelmassa Miesten kesken: miesten välinen rakkaus maailmankirjallisuuden valossa. Suom. Martti Anhava. Helsinki: Otava, 1993.
Runokokoelma Verkot kansi, Nikolai Feofilaktov, 1908

Teoksia, valikoima

Runoja

  • Verkot (Сети). Moskova: Skorpion kustantamo, 1908; 2. painos Petrograd, 1915; 3. painos Petrograd; Berliini: Petropolis kustantamo, 1923
  • Rakkauden kellot (Куранты любви). Moskova: Skorpion kustantamo, 1910
  • Syksyiset järvet (Осенние озёра). Moskova: Skorpion kustantamo, 1912
  • Savikyyhkyt (Глиняные голубки). Pietari: M. I. Semjonovin painotalo, 1914; 2. ja 3. painos Berliini, 1923
  • Johtaja (Вожатый). Petrograd: Prometeus kustantamo (Прометей), 1918
  • Kaksi (Двум). Petrograd: 'Tänään' kustantamo (Сегодня), 1918
  • Verhotut kuvat (Занавешенные картинки). Petrograd, 1920 (kannessa lukee "Amsterdam"). 320 numeroitua kappaletta.
  • Aleksandrian lauluja (Александрийские песни). Petrograd: Prometeus kustantamo (Прометей), 1921. Painos 4 500 kappaletta. Kirjasta on kaksi kansivaihtoehtoa: vanhalla ja uudella oikeinkirjoituksella.
  • Kaiku (Эхо). Petrograd: Kartonnij domik kustantamo (Картонный домик), 1921
  • Toisen maailman illat (Нездешние вечера). Petrograd, 1921; 2. painos Berliini: Slovo kustantamo, 1923
  • Parabolit (Параболы). Berliini: Petropolis kustantamo, 1923
  • Yleissopimukset: Artikkeleita taiteesta (Условности: Статьи об искусстве). Petrograd: 'Pohjantähti', Polarnaja zvezda (Полярная звезда), 1923. [Typografia: 'Punainen paino', Krasnij petšatnik, (Красный печатник)]
  • Taimen murtaa jään: runoja 1925-1928 (Форель разбивает лёд: стихи 1925—1928). Kirjailijoiden kustantamo Leningradissa (Издательство Писателей в Ленинграде), 1929
Romaanin Siivet kansi, Nikolai Feofilaktov 1908

Proosaa

  • Siivet (Крылья). Moskova: Skorpion kustantamo, 1908; 4. painos. Berliini: Petrograd, 1923

Päiväkirjat

  • Päiväkirja 1905-1907. Pietari: Ivan Limbakh Kustantamo (Издательство Ивана Лимбаха), 2000
  • Päiväkirja 1908-1915. Pietari: Ivan Limbakh Kustantamo, 2005
  • Päiväkirja 1934 - Toim. 2. Pietari: Ivan Limbakh Kustantamo, 2007

Lähteet
  • Russkije pisateli, XX vek. Biobibliografitšeski slovar. Tšast 2. Moskva: Prosveštšenije, 1998. ISBN 5-09-006995-6.

Viitteet
  1. Ekonen, Kirsti. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 5. Realismista modernismiin: 1900-luvun taite. Modernismin murros: Venäläinen symbolismi”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 405. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
  2. Богомолов, Н. А. & Малмстад, Д. Э. / Bogomolov, N. A. & Malmstad, D. E.: Михаил Кузмин / Mihail Kuzmin. М.: Молодая гвардия, (Жизнь замечательных людей) / Moskova: Molodaja gvardija, (Huomattavien ihmisten elämä), 2013. ISBN 978-5-235-03634-5.
  3. Ротиков, К. К. отв. ред. и автор макета Дольчев, Виталий / Rotikov, K. K., (tv. toim. ja ulkoasun kirjoittaja Doltsev, Vitali): Другой Петербург. Книга для чтения в кресле / 3-е изд.. испр. и доп. / Toinen Pietari. Kirja tuolissa lukemiseen / 3. painos, korjattu ja muita, s. 46. СПб.: Фонд исторической фотографии имени К. К. Буллы / Pietari: Karl. K. Bullan mukaan nimetty historiallisen valokuvan rahasto, 2012. ISBN 978-5-98456-038-2.
  4. Кузмин, М. А. Подг. т-та и прим. Морева, Г. А. / Kuzmin, M. A. Koonnut ja toim. Moreva, G. A.: Дневник 1934 года / Päiväkirja 1934. СПб.: Изд-во И. Лимбаха / Pietari: I. Limbakh kustantamo, 1998.
  5. Entsiklopedija ”Krugosvet” krugosvet.ru. Viitattu 24.10.2010. (venäjäksi)
  6. Mikhail Alekseevich Kuzmin (1872-1936) Classical Music Home. Naxos Records – A member of the Naxos Music Group.
  7. Volkov, Solomon: St. Petersburg: A Cultural History, s. 189-190. Simon & Schuster/Free Press, 1997.
  8. Богомолов, Н. А. / Bogomolov, N. A.: Михаил Кузмин: статьи и материалы. / Mihail Kuzmin: artikkelit ja materiaalit., s. 100, 176. М.: Новое литературное обозрение, / Moskova: Novoje literaturnoje oberetsinije, 1995.
  9. Bowlt, John E.: The Salon Album of Vera Sudeikin-Stravinsky, s. 13. Princeton University Press,, 1995.
  10. История русской литературы XX — начала XXI века. Часть I. 1890—1925 годы / XX-luvun venäläisen kirjallisuuden historia - XXI-luvun alku. Osa I. 1890-1925. Google Books. [Arkistoversio tallennettu 18.4.2018 [linkki ei lataudu] https://books.google.ru/books?id=UWcwDQAAQBAJ&pg=PA1579 [linkki ei välttämättä toimi ilman lukuoikeutta] https://books.google.ru/books?id=UWcwDQAAQBAJ&pg=PA1579#v=onepage&q&f=false].
  11. Троцкий С. В. Воспоминания / Публ. А. В. Лаврова // Вячеслав Иванов: Материалы и публикации. / Trotski, S. V.: Muistelmat / Julk. Lavrova, A. V. // Ivanov, Vjatšeslav: Materiaalit ja julkaisut. S. 62.
  12. Ахматова, А. А.: Собрание сочинений в 6-ти тт. Т. 3. / Ahmatova, A. A.: Kootut teokset 6 osassa. Osa 3. Moskova, 1998. ISBN 978-5-88889-029-5. s. 557
  13. Тименчик, Р. Д. / Timentsik, R. D.: Рижский эпизод в «Поэме без героя» Анны Ахматовой. Даугава. No 2. С. 113—121. / Riga jakso Anna Akhmatovan "Runossa ilman sankaria". Daugava. No 2,, s. 113-121. , 1984.
  14. Mikhail Kuzmin Encyclopeadia Britannica. Enclopedia Britannica, Inc..
  15. Denisoff, Dennis: [linkin perästä ei löydy artikkelia Mikhail Alekseyevich Kuzmin] glbtq.com, glbtq Encyclopedia. 2002.
  16. Bogomolov, Nikolaĭ Alekseevich & Malmstad, John E.: Mikhail Kuzmin: A Life in Art, s. 227. Harvard University Press, 1999. ISBN 9780674530874. https://archive.org/details/mikhailkuzminlif00malm.
  17. Russkije pisateli, s. 699–701.
  18. Mikhail Kuzmin , 1872-1936 Queer Portraits on History.
  19. Russkije pisateli, s. 701–702.
  20. Rolle, Elisa: Konstantin Somov & Mikhail Kuzmin LiveJournal. 17.9.2015.
  21. Kasack, Wolfgang: Entsiklopeditšeski slovar russkoi literatury s 1917 goda, s. 406. London: Overseas Publications Interchange, 1988. ISBN 0-903868-73-3.
  22. Russkije pisateli, s. 703.
  23. Russkije pisateli, s. 704.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.