Mihail Fokin

Mihail Mihailovitš Fokin (ven. Михаи́л Миха́йлович Фо́кин, myös Michel Fokine ja Mikhail Fokin); (23. huhtikuuta (J: 11. huhtikuuta) 1880 Pietari, Venäjän keisarikunta – 22. elokuuta 1942 New York City, Yhdysvallat) oli venäläinen tanssija ja koreografi. [1]

Mihail Fokin Lucien d'Hervilly'n rooliasussa Marius Petipan tuotannossa baletissa Paquita vuonna 1898 tai 1905.

Yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan on alun perin Anna Pavlovalle kirjoitettu soolo Kuoleva joutsen Camille Saint-Saënsin orkesterisarjaan Eläinten karnevaali (Le carnaval des animaux), Fokin oli Sergei Djagilevin Ballets russes -seurueen pääkoreografi vuosina 1909–1914. Tänä aikana hän loi kuuluisat koreografiat baletteihin Tulilintu ja Petruška. Hänen vaimonsa Vera Petrovna Fokina (1886-1958) oli tanssijatar samassa seurueessa.[2]

Suku ja koulutus

Mihail Fokin syntyi Pietarissa vauraaseen keskiluokkaiseen kauppiasperheeseen. Hänen äitinsä Jekaterina Andrejevna rakasti teatteria ja haaveili itsekin näyttämöurasta joka ei toteutunut. Hän välitti intohimonsa ja rakkautensa teatteritaiteeseen lapsilleen. Miša kasvoi komeaksi, hoikaksi ja siroksi pojaksi, ja koko perhe uskoi, että baletti olisi hänen kohtalonsa. Mutta perheenpää kauppias Fokin, piti ammattia miehen arvolle sopimattomana ja kielsi poikaansa tanssimasta. Aviomieheltään salaa Mihailin äiti vei poikansa Keisarillisen balettikoulun pääsykokeisiin. Hänet hyväksyttiin 9-vuotiaana vuonna 1889 Mariinski-teatterin Keisarilliseen balettikouluun ja isän täytyi sopeutua asiaan.[2]

Mihail Fokinin muotokuva, Valentin Serov 1909

Miša Fokin esiintyi ensimmäisen kerran lavalla vuonna 1889 Marius Petipan baletissa Le Talisman, vuonna 1890 baletissa Prinsessa Ruusunen ja vuonna 1892 hän oli mukana Pähkinänsärkijän ensi-illassa. Koulussa Mihail erottui muista kiinnostuksen kohteillaan ​​ja opinnoissaan edistymisessä. Hän opiskeli Pavel Gerdtin, Platon Karsavinin ja Nikolai Legatin johdolla. Koulussa kiinnitettiin paljon huomiota ammatilliseen koulutukseen ja suurin osa ajasta käytettiin harjoituksiin, loput aineet katsottiin toissijaisiksi. Fokin oli lahjakas paitsi tanssijana myös musiikin ja maalauksen opiskelijana. Hän suhtautui ennakkoluulottomasti ja tiedonhaluisesti kaikkeen balettiin liittyvään ja aloitti koreografioiden suunnittelemisen jo varhain, etsimällä sopivaa musiikkia koulun kirjastosta ja tekemällä näyttämösuunnitelmia. Hän soitti pianon lisäksi myös mandoliinia italialaismuusikon Ginislao Parisin johtaman mandoliiniorkesterin lavakokoonpanossa, domraa ja balalaikaa Vasili Andrejevin Suuressa venäläisessä orkesterissa.[3][4] Hänen kehittymisensä tanssijana - hän debytoi Marius Petipan tuottamassa Paquitassa Keisarillisessa baletissa 18-vuotissyntymäpäivänään vuonna 1898 - kulki rinnatusten hänen kehittymisessään koreografina ja näyttämösuunnittelijana.[2]

Mihail Fokin ja Vera Fokina, Šeherazade mainoskuva 1910
Mihail Fokin ja Vera Fokina, Cléopatre mainoskuva 1913
Mihail Fokin vuonna 1914
Mihail Fokin ohjaa baletin Aphrodite harjoituksia joulukuussa 1919

Balettiura

Vuonna 1902 Fokinille tarjottiin opetusvirka Keisarillisessa balettikoulussa. Hänen oppilaitaan oli mm. Bronislava Nižinska. Vuonna 1904 Fokin teki käsikirjoituksen ensimmäiseen balettiinsa, joka perustui antiiikin legendaan Dafnis ja Khloe. Hän lähetti sen Keisarillisten teattereiden johtaja Vladimir A. Teljakovskille liitteenä kirje uudistuksista, jotka hän halusi nähdä koreografien ja tuottajien hyväksyvän. Hänen ristiretkensä baletin taiteellisen yhtenäisyyden puolesta oli jo alkanut, mutta tässä vaiheessa sillä ei ollut juurikaan vaikutusta. Häntä ei kannustettu tuottamaan Daphnis et Chloéa baletiksi. Hän teki sen vasta vuonna 1912 Sergei Djagileville.[2]

Vaikka Pietarissa hänellä ei ollut valtaa toteuttaa omia näkemyksiään, Mihail Fokin aloitti työskentelyn siellä koreografina. Hänen ensimmäinen balettinsa, joka luotiin vuonna 1905 oppilasesityksiä varten, oli antiikin ajan sisilialaiseen legendaan perustuva Acis et Galatée. Fokinin innostus antiikin kulttuuriin ei perustunut Isadora Duncanin "vapaan tanssin" ajatuksiin, vaikka Duncanin esiintyminen Venäjällä vuonna 1905 vahvisti suuresti Fokinin omia näkemyksiä. Vuonna 1905-1907 hän teki myös Kuoleva joutsen soolon Anna Pavlovalle. Hän jatkoi balettien luomista, ja kolme hänen Mariinski-teatterille tehtyä teostaan: Le Pavillon d'Armide, Une Nuit d'Égypte (Cléopatre) ja Chopiniana (Les Sylphides) ​​sisällytettiin tarkistettuina versioina Ballets russes -seurueen ensimmäisellä ja merkittävällä näytöskaudella vuonna 1909.[2]

Vuonna 1907 Fokin sai luvan Keisarillisten teattereiden johtajan sijaiselta Aleksandr Krupenskilta lähteä tekemään koreografiaa Le Pavillon d'Armide balettiin Mariinski-teatteriin, joka oli ollut Aleksandr Benois'n idea jo vuosikymmeniä. Hän oli työstänyt teosta yhdessä säveltäjä Nikolai Tšerepninin kanssa ja suunnitteli itse lavastuksen ja puvut.[5]

Fokin oli olennainen osa Ballets russesin menestystä Pariisissa. Sergei Djagilevin nerokas ajatus yhdistää taiteilijat yhteistyöhön produktiossa teki Fokinista pääkoreografina yhdistävän linkin tanssijoiden Tamara Karsavinan, Vatslav Nižinskin ja Adolph Bolmin; näyttämösuunnittelijoiden Aleksandr Benois'in ja Léon Bakstin ja säveltäjä Igor Stravinskyn välillä loistavissa kokonaistaideteoksissa kuten Tulilintu (1910), Šeherazade (1910) ja Petruška (1911) sekä Le Spectre de la Rose (Ruusu-unelma) 1911.[2]

Fokinin side Ballets russes'iin heikkeni, kun Djagilev alkoi käyttää Vatslav Nižinskiä koreografina. Hän lähti seurueesta jo vuonna 1912, mutta vuonna 1914 Daghilev suostutteli hänet vielä palaamaan ja hän teki baletit Midas, The Legend of Joseph ja Le Coq d'Or (Kultainen kukko).[6] Hän pysyi seurueessa vuoteen 1914 asti, jolloin hän palasi Venäjälle. Samana vuonna hän esitti balettia koskevan manifestinsa The Timesiiin lähettämässään kirjeessä, jossa hän puolusti uuden liikkeen luomista balettiin, joka vastaa musiikin aihetta, aikakautta ja luonnetta. Tanssilla ja mimiikalla ei ole merkitystä, elleivät ne ilmaise draamallista toimintaa, tavanomaista mimiikkaa tulisi käyttää vain silloin, kun baletin tyyli vaatii sitä. Muuten merkitys tulisi ilmaista koko kehon liikkeellä, tämän ilmaisukyvyn tulisi ulottua yksilöstä ryhmään ja seurueeseen yhtä lailla kuin sooloihinkin. Myös balettiteoksen muodostavien taiteiden: tanssin, musiikin sekä lavastus- ja pukusuunnittelun liitossa tulisi vallita täydellinen tasa-arvo.[2]

Mihail Fokin lähti Venäjältä vuonna 1918 ja asui New Yorkissa vuodesta 1923 lähtien. Hän työskenteli useiden balettiseurueiden kanssa Yhdysvalloissa ja Euroopassa luoden yli 80 uutta balettia, kuten L’Épreuve d’amour (1936), Don Juan (1936) Tuhkimo (1938) ja Paganini (1939). Mikään näistä myöhemmistä baleteista ei kuitenkaan ylittänyt hänen kuuluisimpiaan töitään kuten Chopiniana (Les Sylphides, 1907), Le Carnaval (1910) ja Le Pavillon d'Armide (1907). Hän aloitti viimeisen balettinsa, komedian Troijan Helena, American Ballet Theatrelle vähän ennen kuolemaansa. Sen viimeisteli David Lichine, ja se sai ensi-iltansa Mexico Cityssä 10. syyskuuta 1942. Hänen vaimonsa tanssijatar Vera Fokina, joka oli esiintynyt monissa hänen baleteissaan, kuoli vuonna 1958.[2]

Yhtenä harvoista koreografeista, jolla jo ensimmäisessä harjoituksessa oli selkeitä ja kokonaisia ideoita balettia varten, Fokinilla oli erinomaiset valmiudet ja nopeus koreografian luomiseksi, intensiivinen musikaalisuus ja kyky muistaa orkesteripartituuri. Hän ei ollut missään nimessä tasainen työssään. Primaballerina Tamara Karsavina kirjoitti omaelämäkerrassaan Mihail Fokinista, että "hän oli äärimmäisen ärtyisä eikä hallinnut malttiaan", mutta tanssijat olivat omistautuneita hänelle.[2]

Perintö

Vuonna 1995 Mihail Fokinista julkaistiin Venäjällä 500 ruplan postimerkki. Hänen teoksiaan esitetään edelleen maailman balettiseurueiden ohjelmistoissa.

Lähteet
  1. Tanssin tiedotuskeskus, tietokantahaku (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. Michel Fokine Encyclopedia Britannica. Viitattu 3.7.2014.
  3. Fokine, Michel & Chujoy, Anatole (toim.). Fokine: Memoirs of a Ballet Master. Little, Brown and Company, 1961.
  4. Андреев, В.В. Материалы и документы. Сост. Грановского, Б.Б. / Andrejev, V. V. Materiaalit ja asiakirjat. Koonnut Granovski, B. B. Музыка/Musiikki, Moskova 1986. ss. 229-230.
  5. Benois, Alexandre: The Origins of the Ballets Russes. An unpublished text of an article written at the request of Boris Kocho, 1944. Teoksessa: Kochno, Boris: Diaghilev and the Ballets Russes. Translated from the French by Adrienne Foulke. Allen Lane the Penguin Press, Great Britain 1970. ss. 2-21. ISBN 0 7139 0174 8. Kirjastoluokka 775 Koc, Helsingin kaupunginkirjasto.
  6. Buckle, Richard: Diaghilev. Weidenfeld & Nicolson, Lontoo, 1979. ISBN 0-297-77506-5, s. 268

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.