Miessaari

Miessaari (ruots. Karlö[2]) on 61 hehtaarin laajuinen saari Espoon edustalla. Se on ollut asevoimien käytössä vuodesta 1915, jolloin sinne alettiin rakentaa Krepost Sveaborgin merilinnoitteita. Nykyään saarta hallinnoi puolustusvoimat,[3] ja se on suljettu sotilasalue, jonne maihinnousu on luvanvaraista.[4] Saaressa oli useita kesähuviloita ja muita asuinrakennuksia ennen linnoittamisen käynnistymistä ensimmäisen maailmansodan aikana.

Saaren ainakin 1600-luvulta lähtien käytetty ruotsinkielinen nimi Karlö on voinut viitata Ruotsin kruunun palveluksessa olleisiin sotilaisiin (ruots. karlar). Nimi suomennettiin 1900-luvun alussa Miessaareksi.[5]

Maantiede ja luonto

Miessaari Haukilahden rannasta nähtynä.

Miessaari on Espoon itäisen saariston suurin saari.[6] Sen pinta-ala on 61 hehtaaria.[7] Saaren ja rannikon väliin jäävää selkää kutsutaan Miessaarenseläksi, ja saaren erottaa sen pohjoispuolella olevista saarista Flakaholmssundet-niminen salmi. Miessaaren itäpuolella on Pikku Miessaari.[6] Muita naapurisaaria ovat Flakaholm, Pukkisaari, Pyöräsaari, Knekten ja Långholmen.[8] Miessaaren maa-alueet omistaa Senaatti-kiinteistöt ja ympäröivän vesialueen Metsähallitus.[7]

Miessaaren luonto on sisä- ja ulkosaariston välistä siirtymävyöhykettä. Pohjoisrannikko edustaa suojaista sisäsaaristoa, kun eteläranta edustaa puolestaan enemmän väli- ja ulkosaaristoa. Eteläosan kangasmetsissä kasvaa yleisesti variksenmarjaa ja ruohokanukkaa. Luontoarvoltaan huomattavia ovat etelärannan ja viereisen Pikku Miessaaren rantabiotoopit ja vanhat tervaleppävaltaiset kosteat lehdot. Niistä on löytynyt monia huomionarvoisia kasvilajeja.[7] Nisäkkäistä Miessaarella on havaittu supikoiria, mäyriä, kettuja, metsäkauriita ja lepakoita.[9]

Historia

Vanhin maininta Miessaaresta on vuodelta 1618. Maakirjan mukaan se oli yhteisomistuksessa oleva kruunun saari. Sen ensimmäinen omistaja oli rykmenttiupseeri Hans Floor, joka sai sen, kun se yhdistettiin 1687 Floorin omistamaan Storsin tilaan. Kirkonkirjojen mukaan ensimmäinen Miessaareen kirjattu lapsi syntyi 1779.[10]

Karl Gustaf Ekebomin vuonna 1872 julkaiseman kartan mukaan saaressa oli Pukkisaaren ja Flakaholmenin välisen suojaisen salmen rannassa viitisen asuinrakennusta ja kaksi laivalaituria. Pukkisaareen johti lisäksi silta. Miessaaren lounaiskärkeen oli merkitty tiilitehdas, mutta sen toiminnasta ei ole mitään tietoja. Miessaari myytiin 1877 helsinkiläiselle raatimiehelle Johan Alexander Söderströmille, joka rakennutti sinne useita kesähuviloita.[10]

Venäläisten linnoitustoiminta

Toinen pyöräsaaren QF 6 naulan Nordenfelt -tykkiasemista maaliskuussa 2018.

Monet lähteet toteavat Venäjän pakkolunastaneen Miessaaren ja viereisen Pyöräsaaren ensimmäisen maailmansodan aikana rannikkotykistövaruskunnan perustamista varten.[4][11] Tämä lienee tosin väärinkäsitys, sillä asiakirjalähteet eivät tue väitettä.[12] Saaren linnoittaminen liittyi suurempaan linnoitusprojektiin, jonka puitteissa oli rakennettu maa- ja merilinnoitteita Helsingin ympäristöön.[13] Saaren linnoitustyöt käynnistyivät huhtikuussa 1915,[12] kun sen korkeimmalle kohdalle saaren keskiosassa alettiin rakentaa betonista meririntaman patteria nro 40.[14] Patterin rakennustyöt keskeytyivät tosin jo elokuussa Viaporin kommendantin käskyllä. Keskeytyksen taustalla oli ilmeisesti varojen hupeneminen ja maarintaman laajentuminen. Työt jatkuivat kuitenkin myöhemmin,[12] ja Miessaaren linnoitteet saatiin valmiiksi vuonna 1917. Patteri sai aseistuksekseen neljä Canet-tykkiä, joiden rintamasuunta oli kaakkoon ja ampumaetäisyys noin 13–14 kilometriä. Rintasuojassa on kaksi hissihuonetta ja keskushuone tykkipareja varten. Patterin kummassakin päässä oli tulenjohtotorni, ja torneja yhdisti 215 metriä pitkä ja metrin leveä tunneli. Patterille rakennettiin mukulakivitie saaren pohjoisosasta. Miessaaren ja Pyöräsaaren välille rakennettiin silta.[14]

Miessaareen rakennettiin myös kallioon louhittuja miehistö- ja ammussuojia, kasarmi, keittiö- ja ruokailurakennukset, kaivo, käymälä ja liitereitä. Venäläiset olivat aloittaneet myös kallioon louhitun suojahuonein varustetun valonheitinaseman rakentamisen, joka ei ehtinyt kuitenkaan valmistua ennen heidän lähtöään. Suomalaiset rakensivat aseman myöhemmin valmiiksi.[14][13]

Venäläiset rakensivat saarelle vuonna 1915 myös yhden maarintaman tykkipatterin, jonka rintamasuunta oli mantereelle päin. Maavalleista rakentuvassa patterissa oli kuusi kuusituumaista vuosimallin 1877 -tykkiä, jotka sijaitsivat 24 metrin etäisyydellä toisistaan. Jokaista tykkipatteria varten oli oma puinen miehistökorsunsa kahdeksalla laverilla. Miehistökorsujen lisäksi patteria varten rakennettiin yksi upseerikorsu.[14]

Miessaari kuului Krepost Sveaborgin merilinnoitteiden ulomman linjan tykkipattereihin.[13] Krepost Sveaborgin maa- ja meririntamat yhdistyivät saarella saumattomasti toisiinsa.[12]

Sisällissodan lopulta toiseen maailmansotaan

Miessaaren linnakkeelle meneviä muonatarvikkeita lastataan jääveneeseen toukokuussa 1942.

Miessaaren linnakkeen tykit poistettiin käyttökunnosta muun merilinnakkeen tavoin kevättalvella 1918. Tykkien lukkojen purkamisen teki paristakymmenestä suomalaisesta Kone- ja Siltarakennus Oy:n työntekijästä koostunut komennuskunta. Toiminnalle oli kuitenkin ilmeisesti venäläisen päällystön hyväksyntä, sillä linnoituksen komentaja Nikolai Balzam kirjoitti Helsingin venäjänkielisessä[15] Russki vestnik -lehdessä[16] toimenpiteen olleen Venäjän korkeimman laivastopääesikunnan välittömän ohjeen mukainen ja sen tavoitteena oli ”ettei yksikään taistelevista osapuolista pystyisi patterit kaappaamalla tulittamaan kaupunkia”. Sodan päätyttyä valkoiset tahot pyrkivät rakentamaan tapahtuneesta sankarimyytin, jonka mukaan Kone- ja Siltarakennus Oy:n insinööri Allan Staffans olisi miehineen huiputtanut linnaketta hallinnoineita venäläisiä aina ylintä päällystöä myöten. Hufvudstadsbladet kirjoitti muun muassa heti sodan jälkeen, että tykkipatterit olisi purettu väärennetyn valtakirjan turvin. Lehden mukaan Staffans oli lisännyt kirjoituskoneellaan linnoituksen työkomentajan antamaan kulkulupaan valtuutuksen lukkojen purkamiseen.[15]

Riippumatta siitä, kenen käskystä lukkojen purkaminen lopulta tehtiin, toimenpide oli Brest-Litovskin rauhansopimuksen ja Venäjän Itämeren-laivaston saksalaisille antamien lupausten mukainen. Purkamisella saavutettiin haluttu tulos, sillä mikään osapuolista ei onnistunut käyttämään linnoituksen tykkejä kevään 1918 aikana.[16]

Saksalaiset valtasivat Helsingin huhtikuussa 1918, ja kaupunki siirtyi valkoisten hallintaan. Tällöin syntyi tarve uusille vankileireille, joihin Helsingin seudun sotavangeiksi jääneet punaiset voitaisiin sijoittaa. Vankiloita perustettiin muun muassa Suomenlinnaan ja Santahaminaan. Miessaari toimi työsiirtolana useiden muiden Helsingin edustan saarten tavoin; sinne oli sijoitettuna 30 vankia syksyllä 1918, mutta marraskuussa oli enää viisi vankia.[16] Miessaaren linnake ja sen kuuden tuuman tykeillä aseistettu patteri oli liitetty Suomenlinnan Rannikkotykistöpataljoonaan jo syksyllä. Saareen oli alkuun sijoitettu vartiomiehistö, kunnes patteri saatiin myöhemmin täyteen miehitykseen. Saaren tykistöpatteri päätettiin pitää käytössä kevällä 1926 valmistuneessa Yleisesikunnan rannikkotykistön kokonaissuunnitelmassa.[17]

Saaren omistustilanne oli edelleen epäselvä sisällissodan päätyttyä, sillä venäläiset eivät olleet pakkolunastaneet sitä linnoituksen rakentamisen yhteydessä. Suomen valtio osti Miessaaressa ja Pikku Miessaaressa sijainneet palstatilat Johan ja Hilma Söderströmin perillisiltä marraskuussa 1920. Miessaaren maa-alueista oli tehty myös muutamia pitkiä vuokrasopimuksia huvilarakentamista varten. Valtio lunasti ainakin yhden tällaisen tontin rakennuksineen 1920-luvulla.[17] Valtion ostamien saarten hallinta siirtyi puolustusvoimille.[18] Olarsbyn ja Kvisbackan kylien alueilla sijaitsevia jakamattomia, Miessaarta ympäröineitä vesialuita alettiin jakaa vuonna 1938, mutta jako valmistui vasta jatkosodan aikana.[17]

Talvisodassa Miessaari kuului Rysäkarin alalohkoon Rysäkarin, Katajaluodon ja Kytön linnakkeiden kanssa. Jatkosodassa samat linnakkeet muodostivat II Linnakkeiston (II Lsto).[19]

Myöhempi käyttö ja nykytilanne

Toinen kahdeksantuumaisista tykeistä ampuu Mäkiluodossa jatkosodan aikana heinäkuussa 1942.

Miessaareen siirrettiin elokuussa 1963 kahdeksantuumaiset, putken pituudeltaan erimittaiset 203/45 C- ja 203/50 VC -tykit, jotka oli evakuoitu jatkosodan lopulla Mäkiluodon linnakkeelta, joka puolestaan luovutettiin Neuvostoliitolle osana Porkkalan vuokra-aluetta. Merivoimien esikunta oli hylännyt tykit vuonna 1945, mutta niiden käyttöä alettiin harkita uudelleen 1960-luvulle tultaessa. Tämä johti putkien romuttamispäätöksen perumiseen, ja kahdeksantuumaiset tykit peruskorjattiin ja toimitettiin Miessaareen elokuussa 1963. Tykit saatiin asemiinsa seuraavana vuonna, mutta patterin kehittäminen jäi sikseen eikä sillä ammuttu taisteluammuntoja.[20]

Saareen sijoitettiin 1980-luvulla Helsingin ilmapuolustuksen ohjuspatteri.[4] Vanhat kahdeksantuumaiset tykit poistettiin käytöstä vuonna 1982, minkä jälkeen ne purettiin asemistaan ja vietiin seuraavan vuoden kesäkuussa Santahaminaan. 203/45 C -tykki päätyi myöhemmin yksityiseen asekokoelmaan ja 203/50 VC Sotamuseolle, joka sijoitti sen Kuivasaaren museotykkikokoelmaan.[20] Miessaari varustettiin 1980-luvun puolivälissä raskaalla nelitykkisellä 130 TK -rannikkopatterilla.[7] Sillä on toteutettu yhdet ammunnat sen perushuollon jälkeen joulukuussa 2001.[21]

Miessaaren vartiolinnakkeen tehtävänä on kriisin aikana suojata pääkaupunkiseutua sinne kohdistuvilta hyökkäyksiltä ja toimia liikkuvien joukkojen tukialueena. Linnake on kuulunut joukko-osastorakenteessa Suomenlahden meripuolustusalueen alaisuuteen,[7] mistä se siirrettiin Rannikkoprikaatin alaisuuteen vuoden 2015 puolustusvoimauudistuksessa.[22] Saaressa on merivoimien raskaita 130 TK -tykkejä, johtamistiloja ja pääkaupunkiseudun joukoille tarkoitettua materiaalia ja räjähteitä. Saarella työskentelee jatkuvasti vartio- ja varastohenkilöstöä, minkä lisäksi sitä käytetään myös varusmiesten, reserviläisten ja henkilökunnan koulutusalueena.[7] Saarella ovat harjoitelleet muun muassa merivoimien rannikkojääkärit.[4]

Miessaari ja sen itäpuolella sijaitseva Pikku Miessaari ovat Espoon saariston ainoat puolustusvoimien hallinnoimat saaret. Niiden suunniteltiin pysyvän samassa käytössä vuonna 2015 valmistuneessa saariston osayleiskaavassa.[18] Saarelle rakennetut ensimmäisen maailmansodan aikaiset merilinnoituslaitteet ovat osin säilyneet varsin hyvin, sillä saaret ovat edelleen puolustusvoimien hallussa, mikä on rajoittanut niillä liikkumista.[14][13]

Katso myös

Lähteet

  • Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan... – Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitos, 2007. ISBN 978-951-25-1778-7. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 16.4.2017).
  • Saariston osayleiskaava – Selostus (PDF) 10.11.2015. Espoon kaupunki. Viitattu 25.2.2019.
  • Vuorinen, Anu: Miessaari. Sommarö-seuran Vuosikirja, 2011, 39. vsk, s. 50–54. Espoo: Sommarö-seura ry. Artikkelin arkistoitu versio (archive.org) (PDF). Viitattu 25.2.2019.

Viitteet

  1. Espoon asukasluku vuodenvaihteessa 2017/2018 (PDF) (s. 2) Espoon kaupunki. Viitattu 24.2.2018.
  2. Miessaari Espoon kaupungin karttapalvelussa kartat.espoo.fi. Espoon kaupunki. Viitattu 27.12.2014.
  3. Puolustusvoimien hallinnoimat saaret 22.1.2014. Helsingin kaupungin liikuntavirasto. Arkistoitu 12.8.2014. Viitattu 8.8.2014.
  4. Miessaari aarresaaret.fi. Viitattu 25.2.2019.
  5. Saariston osayleiskaava – Selostus 2015, s. 34
  6. Saariston osayleiskaava – Selostus, s. 30.
  7. Vuorinen 2011, s. 54.
  8. Kansalaisen karttapaikka Maanmittauslaitos. Viitattu 25.2.2019.
  9. Siivonen, Yrjö: Espoon eteläosien lepakkokartoitus 2002, s. 23. Espoo: Espoon ympäristölautakunta, 2002. ISBN 951-857-445-6. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 17.4.2017).
  10. Vuorinen 2011, s. 50–51.
  11. Miksi linnoitteet rakennettiin? espoonkaupunginmuseo.fi. Espoon kaupunginmuseo. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 15.11.2018. (archive.org)
  12. Enqvist 2007, s. 117.
  13. Lagerstedt, John & Saari, Markku: Ulommaisen linjan tykkipatterit novision.fi. Viitattu 25.2.2019.
  14. Merilinnoitteet Espoossa espoonkaupunginmuseo.fi. Espoon kaupunginmuseo. Arkistoitu 23.4.2017. Viitattu 28.3.2018. (archive.org)
  15. Salonen, Juha: Riisuttiinko Viapori aseista huijauksella vai merilinnakkeen johdon tietoisella tuella? hs.fi. 22.3.2008. Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 16.4.2017.
  16. Enqvist 2007, s. 128–130.
  17. Enqvist 2007, s. 195–196
  18. Saariston osayleiskaava – Selostus 2015, s. 59.
  19. Vuorinen 2011, s. 52–53.
  20. Enqvist, Ove: Suomen rannikkotykit – Coastal guns in Finland, s. 156. Vantaa: Moreeni, 2013. ISBN 978-952-254-162-8. (suomeksi, englanniksi)
  21. Lainen, Riitta-Eliisa: Tykit jylisevät Haukilahden edustalla ensi viikolla hs.fi. 8.12.2001. Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 8.1.2019.
  22. Aarnio, Markus & Korhonen, Ismo: Rannikkoprikaati on rannikkokoulutuksen kehto. Rannikon puolustaja, , 61. vsk, nro 4/2014, s. 20–23. Helsinki: Rannikkoupseeriyhdistys RUY ry. ISSN 1239-0445. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 9.11.2018.

    Aiheesta muualla

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.