Miekanhiontakivi

Hiomauurrekallio Gotlannin Hajdebyssä.

Gotlannissa on määrällisesti eniten hiomauurteellisia kiviä ja kallioita. Gotlannista tunnetaan noin 3 600 hiomauurretta, joista noin 700 on tehty kiinteään kalkkikivikallioon ja loput sijaitsevat noin 800 maakivessä.[11] Runsaimpiin esiintymisalueisiin kuuluu Ronehamn Halorissa, missä todettiin vuonna 1866 olevan peräti 52 hiomauurrekiveä. Vuonna 1934 niistä oli jäljellä enää 13.[12]

Hiomauurteita Gantoftan kalliossa Skånessa.

Etelä-Ruotsista hiomauurteellisia kiviä ja kallioita tunnetaan Gotlannin ohella eniten Hallannista ja Pohjois-Skånesta. Ruotsissa kaikkein huomiota herättävin hiomauurrekohde on Gantofta Skånessa. Gantoftassa solassa sijaitsevassa hiekkakiviseinämässä on tuhansia pystyjä ja viistoja uurteita, joista osa on hyvin vaikeasti saavutettavissa kallion lipan alla.[13] Uurteet peittävät käytännössä koko seinämän, eikä vastaavan kokoluokan hiomauurrekallioita ole löydetty muualta.[14]

Kanta-Häme, jonka alueella sijaitsee kuusi seitsemästä tunnetusta suomalaisesta miekanhiontakivestä.

Suomen tunnetut miekanhiontakivet sijaitsevat Hattulan Tyrvännössä (kolme kappaletta)[15] ja Hämeenlinnan Lammilla (kaksi kappaletta)[16][17], Lopella (yksi kappale)[18] ja Juankoskella (yksi kappale)[19]. Kaksi näistä kivistä on tuhottu: Lammin Lahdenpohjan kivi räjäytettiin tietä tehtäessä 1933[17] ja Lopen Sajaniemen Pälsin kivi on räjäytetty joskus 1900-luvun alkupuolella.[20] Lieson nuorisoseura kaivoi Lahdenpohjan kiven räjäytettyjä kappaleita esiin vuonna 1972.[17]

Yhteistä kaikille Suomen hiomauurrekiville on, että ne sijaitsevat tai ovat sijainneet aivan veden ääressä.[21] Koska Vanajavettä on laskettu vuoteen 1857 mennessä yhteensä kolme metriä[22], eivät Tyrvännön hiomauurrekivet enää sijaitse rannassa vaan vanhalla rantatörmällä. Sen sijaan ennen järvenpinnan laskemista on ainakin Tyrvännön Kirkkovalkaman kivi saattanut ainakin tulvien aikaan olla veden allakin.[23] Lammin Vanhakartanon hiomauurrekivi sijaitsee Ormajärven rannassa, Lammin Lahdenpohjan särjetty kivi Kuohijärven Tollikonlahden rannassa ja Lopen Sajaniemen Pälsin kivi on sijainnut Loppijärven rannassa Sajaniemessä. Vuonna 2015 löytynyt Juankosken Muurutvirran kivi on siirretty alkuperäiseltä paikaltaan, mutta sekin sijaitsee veden lähellä Putaansaaressa.[19]

Joistakin ruotsalaisista kirkoista, esimerkiksi Sjonhemin kirkosta Gotlannista, tunnetaan hiomauurteita.[11] Uurteet on joko tehty kirkkoihin tai sitten kirkkorakenteissa on kierrätetty vanhempia hiomauurrekiviä. Hiomauurteita tunnetaan jopa hallantilaisesta 1100-luvulle ajoittuvasta kastemaljasta, joka on mahdollisesti peräisin Snöstorpin kirkosta.[24] Samanlaisia uurteita tunnetaan kirkoista muualtakin Euroopasta, esimerkiksi Saksasta, Ranskasta, Luxemburgista ja Tšekistä.[25] Arthur Nordén tietää kertoa, että Saksan Brandenburgissa sijaitsevan Pyhän Gotthardin kirkon graniittiseinään on asetettu kaksi hiekkakivikuutiota, jotta ”kansalle suotaisiin tilaisuus hioa niihin uurteitaan ja kuppejaan”.[25]

Polissoir-kivi Ossey-les-Trois-Maisonsissa Ranskassa.

Hiomauurteellisia kiviä ja kallioita tunnetaan Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen ohella muualtakin Euroopasta. Hiomauurteita on runsaasti esimerkiksi Luxemburgissa, siellä erityisesti kallionkolojen seinissä.[26] Uurteet ovat kuitenkin muodoltaan ja sijainniltaan erilaisia kuin Pohjoismaista tunnetut. Ranskasta puolestaan tunnetaan gotlantilaisten miekanhiontakivien näköisiä kiviä, joita kutsutaan nimellä polissoir, "hioimet", ja jotka liitetään kiviesineiden hiomiseen neoliittisella kivikaudella.[27] Pohjoismaiden ulkopuolella hiomauurteet onkin yleensä ajoitettu kivikautisiksi, ja ne liittynevät useimmiten kivityökalujen hiomiseen.[11] Tällaisia työstöjälkiä tunnetaan Australiasta[11] ja Yhdysvalloista[28] asti. Miekanhiontakivi-termillä viitataan kuitenkin yksinomaan Pohjoismaista, ennen kaikkea Ruotsista ja Suomesta tunnettuihin uurteellisiin kiviin.

Hiomauurteen poikkileikkaus Häffindsissa Gotlannissa.

Teoriat, jotka olettavat hiomauurteiden syntyneen muusta kuin jonkin esineen hionnasta esittävät eri mahdollisuuksia uurteiden syntytavasta. Sören Gannholm olettaa Gotlannin hiomauurteiden syntyneen jonkinlaisen heilurin avulla.[11] Skånen hiomauurteet hän olettaa jonkinlaisella noin metrin halkaisijaltaan olevalla pyörällä tehdyiksi.[11] Ammattiarkeologien piirissä uurteita on puolestaan ehdotettu kivellä hiotuiksi.[6]

Ensimmäisen kerran hiomauurrekivet mainitsee kirjallisuudessa todennäköisesti Hans Nilsson vuonna 1632 teoksessa Guthilandiske Cronica.[11] Nilsson puhuu kivistä, jotka ovat pinnastaan ”kuin taiteltuja tyynyjä”, ja hän pitää niitä luonnon muovaamina, ”Jumalan kauniina luomuksena”.[11] Ruotsissa tieteelliseen sävyyn hiomauurrekivistä kirjoitti ensimmäisenä P. A. Säve vuonna 1866.[44] Säve aikalaisineen käytti kivistä nimeä ”sliparesten”, hiojankivi, mutta pian käyttöön vakiintui uuden tulkinnan myötä termi miekanhiontakivi.[13]

1900-luvun alussa vakiintuneeseen käsitykseen miekanhiontakivistä kivikautisesta hionnasta syntyneinä toi uutta valoa 1930-luvulla geologi Henrik Munthe antaessaan rannansiirtymään perustuvan ajoituksen Gotlannin miekanhiontakiville.[29] Munthe pureutui aiheeseen syvällisesti ja julkaisi seuraavina vuosina useamman artikkelin Gotlannin kivistä Ymer- ja Gotländskt Arkiv -julkaisuissa.[45] Samoihin aikoihin John Nihlén ehdotti miekanhiontakivien liittyneen rautakautiseen kulttiin.[46] Torsten Mårtensson yritti 1936 Fornvännen-lehdessä ehdottaa hiomauurteille käytännöllistä selitystä hioinkivien työstöstä syntyneinä[14]. Oskar Lidén kritisoi seuraavana vuonna Mårtenssonin päätelmiä ja yritti osoittaa hiomauurrekivet kivikautisiksi niiden päälle kertyneen humuksen perusteella[39]. Arthur Nordén puolestaan argumentoi 1942 myös Mårtenssonin teoriaa vastaan, puolusti miekanhiontakivien rituaalista funktiota ja esitteli samalla ulkomaisia esimerkkejä uurteista ja kupeista.[47] Tämän jälkeen keskustelu jatkui lähinnä Gotländskt Arkiv -lehdessä, missä muun muassa K. J. Johansson ehdotti 1965, että miekanhiontakivissä olisi todella hiottu miekkoja.[40] Lennart Swanström kirjoitti 1995 voimakkaasti hiomauurrekivien ja viikinkiaikaisen raudantyöstön yhteydestä Gotlannissa.[48] Keskustelua on käyty muidenkin kuin ammattiarkeologien keskuudessa, ja esimerkiksi Sören Gannholm julkaisi 1993 kirjan Gotlands slipskåror – Stenålderns kalendrar?, jossa hän pyrkii todistamaan hiomauurteiden toimineen kivikauden kalenterina.[49]

Ensimmäinen maininta hiomauurrekivistä Suomessa on C. A. Gottlundilta vuodelta 1857 Finlands Allmänna Tidning -lehdessä. Gottlund kuvailee Lammin Ormajärven Vanhakartanon kahdeksanuurteista hiomauurrekiveä, jota pitää muinaisena kirjoituksena.[50] Seuraavan kerran muinaisjäännöstyyppiä käsitteli vasta vuonna 1935 Nils Cleve, joka ajoitti kaksi tuolloin tunnettua kiveä viikinkiajalle ympäröivien muinaisjäännösten avulla.[51] Cleven jälkeen aihetta ovat käsitelleet mm. Sakari Pälsi[20] ja Aarne Äyräpää[52] sekä viime vuosina Sirkka-Liisa Seppälä ja Jyri Saukkonen[53] sekä Ilari Aalto[54].

• 
  Tyrvännön Lahdentaan Ristiinanhovin hiomauurrekivi.
• 
  Tyrvännön Suotaalan Antialan hiomauurrekivi.
• 
  Tyrvännön Lahdentaan Kirkkovalkaman hiomauurrekivi.
• 
  Lammin Ormajärven Vanhakartanon kahdeksanuurteinen hiomauurrekivi.