Michele Alboreto

Michele Alboreto (23. joulukuuta 1956 Milano, Italia – 25. huhtikuuta 2001 Klettwitz, Brandenburg, Saksa)[1][2] oli italialainen kilpa-autoilija, Formula 1 -kuljettaja ja Le Mansin 24 tunnin ajon voittaja.[1][2]

Michele Alboreto
Henkilötiedot
Syntynyt	23. joulukuuta 1956 Milano, Italia
Kuollut	25. huhtikuuta 2001 (44 vuotta) Klettwitz, Brandenburg, Saksa
Kansalaisuus	Italia
Formula 1 -ura
Aktiivivuodet	1981–1994
Talli(t)	Tyrrell, Ferrari, Larrousse, Footwork, BMS Scuderia Italia, Minardi
Kilpailuja	215 (194 lähtöä)
Maailman­mestaruuksia	0
Voittoja	5
Palkintosijoja	23
Paalupaikkoja	2
Nopeimpia kierroksia	5
MM-pisteitä	186,5
Ensimmäinen kilpailu	San Marinon Grand Prix 1981
Ensimmäinen voitto	Las Vegasin Grand Prix 1982
Viimeinen voitto	Saksan Grand Prix 1985
Viimeinen kilpailu	Australian Grand Prix 1994
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Alboreto vuoden 1985 Saksan osakilpailussa

Alboreto oli opiskellut suunnittelua, ja hän osallistui itse suunnittelemallaan CMR-autolla Formula Monza -kilpailuun ilman mainittavaa menestystä. Vuodeksi 1978 hän siirtyi Formula 3 -luokkaan ja sijoittui Italian F3-sarjassa seuraavana vuonna toiseksi. Vuodeksi 1980 hän siirtyi EM-sarjaan ja ajoi samaan aikaan kestävyyskilpailuja Lancialla. Hän voitti 1981 Euroracing-mestaruuden ja siirtyi Minardin Formula 2 -talliin. Samana vuonna hän voitti Lancialla yhdessä Riccardo Patresen kanssa Watkins Glenin kuuden tunnin kilpailun.

Ensimmäisen kerran Alboreto ajoi F1:ssä vuoden 1981 San Marinon GP:ssä Tyrrellillä. Vuosina 1981–1994 Alboreto kilpaili Formula 1 -luokassa Tyrrell, Ferrari, Footwork, Arrows, Lola (BMS Scuderia Italia) ja Minardi -talleissa.[1][2] Hän starttasi yhteensä 194 GP-kilpailuun (vain yhdeksällä kuljettajalla on kilpailussa ollut enemmän startteja), joista voitti viisi, sai 23 muuta palkintosijaa, kaksi paalupaikkaa ja viisi nopeinta kierrosta.[1][2]

Tyrrell oli tyytyväinen Alboreton suorituksiin Formula 2 -sarjassa ja antoi hänelle mahdollisuuden kilpailla tallissa vuosina 1981-83.[1] Hän voitti ensimmäisen kilpailunsa Las Vegasin GP:ssä vuonna 1982, joka toimi kauden päätösosakilpailuna.[1][2][3][4] Vuoden 1983 Detroitin GP:n voitto puolestaan oli Tyrrell tallin viimeinen voitto ja moottorien osalta normaalisti hengittävien viimeinen voitto, kunnes turbot kiellettiin vuonna 1988.[1][5]

Kaudeksi 1984 Alboreto siirtyi Ferrari -talliin, jossa ajoi paalupaikalta voittoon (voiton merkitystä lisäsi italialaiskuskin voitto Ferrarilla sitten Ludovico Scarfiottin vuoden 1966 voiton).[1][2][6][7]

Alboreton paras kausi osui vuoteen 1985, jolloin hän sijoittui Ferrarillaan MM-sarjassa toiseksi 53 pisteellä.[1][8] Kauden puolivälissä ja vielä jonkin verran sen jälkeenkin hänellä oli kaikki mahdollisuudet mestaruuteen, mutta ne hiipuivat, kun kauden viisi viimeistä osakilpailua keskeytyivät teknisten ongelmien takia.[8] Alboreto hävisi Alain Prostille selvästi (73 pistettä) mutta voitti selvästi kolmanneksi sijoittuneen Keke Rosbergin (40 pistettä).[8]

Vuoden 1985 jälkeen Alboreton kilpailumenestys alkoi hiipua, ja hän ajoi ilman menestystä loppu-uransa Tyrrellillä, Lolan autoja käyttäneillä Larroussella ja Scuderia Italialla, Arrowsilla ja Minardilla.[1][2][9] Lolan autot osoittautuivat pahasti viallisiksi, ja karsiutumisia oli siksi useita.[1][2]

F1-uransa jälkeen Alboreto kilpaili urheiluautoilla ja voitti vuonna 1997 Le Mansin 24 tunnin kilpailun Porschella yhdessä Stefan Johanssonin ja Tom Kristensenin kanssa.[1][10]

Alboreto kuoli itäisessä Saksassa sijaitsevalla Lausitzringin moottoriradalla tapahtuneessa onnettomuudessa, kun hänen testaamansa Audi R8 -prototyyppiauton rengas räjähti tuhoisin seurauksin.[11][12] Vuonna 2021 Monzan radan kuuluisin mutka Parabolica nimettiin uudelleen Alboreton mukaan.[13]