Michel Aflaq

Aflaq syntyi kristittyyn keskiluokkaiseen kauppiasperheeseen. Hän sai perusopintonsa Syyriassa maallistuneissa kouluissa ja pääsi jatkamaan opintojaan Sorbonnen yliopistoon Ranskaan. [2]

Sorbonnessa Aflaq luki filosofi Henri Bergsonin teoksia ja tutustui elinikäiseen ystäväänsä Salah al-Din al-Bitariin. Hän perusti arabiopiskelijoiden yhdistyksen ja tutustui Karl Marxin tuotantoon ja ajatteluun. [3] Hän palasi Syyriaan vuonna 1932 vakaumuksellisena kommunistina, mutta pettyi kommunisteihin pian.

Pettymyksen aiheutti Ranskan kommunistien tuki Léon Blumin hallitukselle. Blumin hallitus jatkoi Ranskan vanhaa politiikkaan siirtomaissa ja Kansainliiton mandaateissa. Osmanien valtakunnan romahdettua vuonna 1918 Syyriasta oli tullut Kansainliiton mandaatti, jonka hallinto oli annettu Ranskalle. Myöskään Syyrian-Libanonin kommunistinen puolue ei lämmennyt itsenäistymiselle, vaan tuki Ranskan kommunistien linjaa. Aflaq alkoi pitää kommunisteja lähinnä Neuvostoliiton työkaluna. Tämän jälkeen hän kiinnostui Antun Saadehin Syyrian kansallisen sosialistipuolueen ideologiasta ja sen hyvin toimivasta puolueorganisaatiosta.

Palattuaan kotimaahansa Aflaq työskenteli historianopettajana. Hänen ystävänsä al-Bitar työskenteli samassa koulussa matematiikan- ja fysiikanopettajana. Koulu oli Tajhiz al-Ulanan koulu, jota pidettiin Syyrian parhaana. He perustivat myös opintokerhoja oppilailleen. Vuonna 1940 Aflaq ja al-Bitar perustivat puolueen, joka sai nimekseen Arabi Ihya. [1] Seuraavana vuotena Aflaq käytti lähes kaiken vapaa-aikansa perustamansa puolueen hyväksi. Myös hänen maineensa hyvänä puhujana, joka hallitsi myös dramaattiset tehokeinot, alkoi kasvaa.

Puolueen nimi muutettiin pian Baath-puolueeksi (suom. uudelleensyntyminen). Tällä Aflaq ja al-Bitar halusivat osoittaa, että Lähi-idässä oli alkanut uusi, muutosten aika. Sen osoituksena he pitivät muun muassa Irakin pääministerin Rashid Ali al-Gaylanin asettumista vastustamaan avoimesti Iso-Britannian valta-asemaa maassaan. Samoihin aikoihin oli jo kuitenkin olemassa Arabien Baath-liike, jonka johtaja Zaki al-Arsuzi syytti Aflaqia nimivarkaudesta. Kumpikin ryhmittymä oli nationalistinen ja ne kävivät katkeran kamppailun kannattajista.

Vuonna 1942 Aflaq erosi opettajan virastaan ja ryhtyi päätoimiseksi poliitikoksi. Syyria oli edelleen Ranskan mandaattina ja Aflaq pyysi vuonna 1945 ranskalaisilta mandaattiviranomaisilta puolueensa virallistamista. Puolue sai virallisen puolueen aseman vasta vuonna 1947. [3]

Baath-puolue valitsi Aflaqin ensimmäiseksi puheenjohtajakseen vuonna 1947. Seuraavana vuonna alkoi ilmestyä puolueen nimeä kantava sanomalehti. Israelin itsenäisyyssota käytiin vuonna 1948. Siinä Syyria ja muut arabimaat kärsivät tappion. Aflaq järjesti sodan loputtua mielenosoituksia, joissa hän syytti Syyrian hallitusta ja presidentti Shukri al-Quwatlia tappiosta. Aflaqin mukaan hallitus koostui pelkistä korruptoituneista suurmaanomistajista, jotka toiminnallaan olivat aiheuttaneet tappion. Kirjoitustensa vuoksi Aflaq vangittiin.

Pian Aflaq vapautettiin, mutta hänet vangittiin uudelleen, kun kovaa linjaa kannattanut Husni al-Zaim kaappasi Syyriassa vallan. Al-Zaim kielsi kaikki puolueet ja väitti, että demokratia ei sovi Syyriaan vielä vuosikymmeniin. Hän menetti pian valtansa ja uusi, vaaleilla valittu hallitus astui virkaansa elokuussa 1949. Uusi presidentti Hashim al-Atassi nimitti Aflaqin opetusministeriksi. Aflaq toimi opetusministerinä vuoden 1949 elokuusta joulukuuhun.

Syyriassa tapahtui uusi sotilasvallankaappaus vuonna 1951 ja valtaan nousi nationalistinen Adib Shiskali. Aflaq erehtyi kun kuvitteli voivansa tehdä uuden johdon kanssa yhteistyötä molempien nationalistisen ajatusmaailman pohjalta. Shiskalin hallinto kielsi kaikki puolueet ja Aflaq päätti siirtyä Libanoniin, missä monimutkaisten tapahtumien jälkeen muokattiin puolueen ohjelmaa sosialistisemmaksi.

Shiskalin valta päättyi vuoden 1954 vallankaappaukseen. Syyriassa pidettiin nyt vapaat vaalit ja Baath-puolue sai 22 paikkaa parlamentista. Puolue ryhtyi Aflaqin vastustuksesta huolimatta yhteistyöhön kommunistien kanssa. Vuonna 1958 Syyria ja Egypti muodostivat Yhdistyneen arabitasavallan. Baath-puolue ja Aflaq ajautuivat entistä enemmän marginaaliin Gamal Abdel Nasserin painostuksen vuoksi. Nasserin propaganda solvasi Aflaqia "Rooman keisariksi" ja "Kyproslaiseksi kristityksi". Hafez Al-Assad perusti tuolloin puolueeseen sotilaallisen siiven pelastaakseen puolueen häviöltä.

Yhdistynyt arabitasavalta hajosi vuonna 1961, mikä oli Aflaqille helpotus. Syyriassa pidettiin jälleen vaalit ja Baath-puolue sai nyt 20 kansanedustajaa. Vuonna 1962 pidetyssä puoluekokouksessa nousi esiin ajatus vallankaappauksesta. Aflaq asettui ajatuksen kannattajaksi.

Irakiin oli myös perustettu Baath-puolue. Se kaappasi maassa vallan helmikuussa 1963. Syyriassa valta kaapattiin 8. maaliskuuta 1963 ja siviilipresidentti Nazim al-Kudsi syrjäytettiin. Syyriassa uusi hallitus muodostettiin sekä Baath-puolueen että Nasserin kannattajista. Nasser piti vallankaappauksia itselleen uhkana ja hänen propagandakoneistonsa hyökkäsi Baath-puoluetta vastaan. Seurauksena oli välien lopullinen katkeaminen.

Asiat eivät kuitenkaan edenneet lopulta suotuisasti. Sekä syyrialaiset että irakilaiset sotilaat, jotka muodostivat puolueen sotilasosaston, olivat syrjäyttämässä siviilejä puolueen johdosta. Myös Aflaq joutui syrjään. Nyt julistettiin, että sosialismin rakentamiseksi tarvittiin sotilaiden ja johtajien liittoa. Vaikka sotilaat johtivat Irakin ja Syyrian vallankaappauksia, katsottiin maailmalla, että johtaja oli Aflaq. Vastavallankumous syrjäytti Baath-puolueen Irakissa 10. marraskuuta 1963.

Tilanne Baath-puolueessa kiristyi myös Syyriassa. Puolueen sotilaallinen- ja siviiliosasto kävivät valtakamppailua ja Aflaqin siviiliosasto hävisi kamppailun. Hafez al-Assadin kaapattua Syyriassa vallan 23. helmikuuta 1966 oli Aflaqin pakko lähteä maanpakoon. Tämä merkitsi myös Baath-puolueen hajoamista Irakin puolueeseen ja Syyrian uus-Baathilaiseen puolueeseen. Aflaq ei enää koskaan palannut synnyinmaahansa. [4]

Libanonissa ja Brasiliassa vietetyn maanpakolaisuuden jälkeen Aflaq muutti vuonna 1968 Irakiin. Siellä hän syytti sikäläistä Baath-puoluetta siitä, että he eivät tukeneet palestiinalaisia heidän kamppailussaan. Irakin johto ei halunnut avointa konfliktia Israelin kanssa ja Aflaq siirtyi vapaaehtoisesti Libanoniin vuonna 1971 välttääkseen suuremmat riidat Irakin johdon kanssa. Samana vuonna Syyrian johtaja Hafez al-Assad ilmoitti, että Aflaq on tuomittu poissaolevana kuolemaan. Aflaq palasi Irakiin jälleen vuonna 1974.

Michel Aflaq keskustelemassa Saddam Husseinin kanssa vuonna 1988.

Palattuaan Irakiin Aflaq ei enää osallistunut politiikkaan. Hän omistautui kirjoittamaan teoksia, jotka käsittelivät arabien kansallisuusliikettä ja vallankumoushistoriaa. Hän sai jonkin verran vaikutusvaltaa, kun Irakin presidentti Saddam Hussein ystävystyi hänen kanssaan. Vuosina 1980−1988 käydyn Irakin-Iranin sodan aikana Iran väitti propagandassaan, että Irakin johtaja ottaa vastaan käskyjä kristityltä.

Aflaq kuoli vuonna 1989 Pariisissa, missä oli saamassa hoitoa pitkäaikaiseen sairauteensa.