Mikojan-Gurevitš MiG-25

MiG-25 suunniteltiin 1950-luvun lopulla tavoitteena kyky torjua Yhdysvaltain ilmavoimien kaksinkertaisella äänennopeudella lentävä General Dynamicsin B-58 Hustler -pommikone sekä suunnitteilla ollut vielä nopeampi XB-70 Valkyrie.

Yhdysvaltain nopein lentokone on Lockheed SR-71 -tiedustelukone, eikä sillä ollut tarvetta mach 3 -nopeudella lentävälle hävittäjälle. XB-70 sen sijaan pakotti Neuvostoliiton kehittämään uuden hävittäjän ja uusia ohjuksia. Kun Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara peruutti 1967 hankkeen kahden prototyypin valmistuttua, Neuvostoliitolla ei olisi ollut enää tarvetta kehittää vastineeksi miltei kolminkertaisella äänennopeudella lentävää torjuntahävittäjää.

Ensimmäinen prototyyppi Je-155-R1 (tiedusteluversio) lensi 6. maaliskuuta 1964. Hävittäjäversion prototyyppi Je-155-P1 lensi 9. syyskuuta 1964. Je-266-nimikkeiset prototyypit tekivät useita lentoennätyksiä vuosina 1965, 1966, ja 1967.

MiG-25:n esiteltiin yleisölle vuoden 1967 lokakuun vallankumouksen viisikymmenvuotisjuhlien yhteydessä ja se oli ensimmäinen kerta kun Neuvostoliiton ulkopuoliset näkivät koneen. MiG-25 sai läntisessä tiedustelussa aikaan paniikkia sillä päältä katsottuna kone näytti erittäin suorituskykyiseltä ja ketterältä hävittäjältä suurien siipiensä vuoksi. Todellisuudessa MiG-25 oli erittäin heikko kaartotaisteluominaisuuksiltaan mitä ei pidetty ongelmana sillä se oltiin suunniteltu vain korkealla lentävien yliäänipommikoneiden torjuntaan ja se ei olisi ollut edes lentokykyinen ilman suuria siipiään sillä se oli valmistettu pääosin raskaasta nikkeliteräksesta, kun taas länsimainen tiedustelu oletti sen olleen valmistettu jonkinlaisesta kehittyneestä, kevytpainoisesta titaanista. Koneesta puuttui myös tykkiaseistus ja se oli aseistettu vain ilmasta ilmaan -ohjuksilla jotka myös oli suunniteltu vain korkealla lentävien pommikoneiden torjuntaan. Eniten länsimaista tiedustelua kuitenkin huolestutti se, kuinka paljon kone muistutti suunnitteluvaiheissa olevaa uuden sukupolven F-X hävittäjää (josta tuli myöhemmin F-15, joka lensi ensi kerran vuonna 1972 ja tuli palveluskäyttöön vuonna 1976) ja he pelkäsivät lännen jääneen pahasti jälkeen asekilvassa.

Vuonna 1971 MiG-25 vaikutti länsimäista tiedustelua jälleen kun kaksi MiG-25:tä lensi Siinain niemimaan yllä yli 3 machin nopeudella. Tämä kuitenkin vaurioitti moottorit korjauskelvottomiksi.

Luutnantti Viktor Ivanovitš Belenko lensi MiG-25:lla vuonna 1976 Japanin Hokkaidoon Hakodaten kentälle tavoitteenaan loikata Yhdysvaltoihin. Hänen koneensa tutkittiin läpikotaisin, jolloin lännelle paljastui MiG-25:n todellinen luonne torjuntahävittäjänä.

Vaikka MiG-25:tä valmistettiinkin yli tuhat, se osoittautui lähes tarpeettomaksi sillä XB-70 Valkyrie ei ikinä valmistunut prototyyppivaihetta pidemmälle sillä uskottiin että Neuvostoliiton ilmatorjuntaohjusten kehittymisen ansiosta korkealla lentävä yliäänipommikone ei ole niin mahdotonta ampua alas kuin ennen luultiin. Tämän vuoksi Yhdysvallat siirtyivät korkealla lentävistä yliäänipommikoneista matalalla lentäviin tutkaa ja ilmatorjuntaa vältteleviin yliäänipommikoneisiin kuten Rockwell B-1 Lancer, jota vastaan MiG-25 toimisi huonosti, sillä sen tutka oli suunniteltu vain havaitsemaan korkealla lentäviä kohteita mahdollisimman kaukaa, ja siten se ei havaitse matalalla lentäviä kohteita.[1][2]

Koneen yllättäviä yksityiskohtia olivat muun muassa se, että siinä valtaosaltaan käytettiin transistorien sijasta perinteisiä elektroniputkia sekä se, että koneen runko oli hitsattu käsin. Tumanski R-15D-300 -moottorit olivat niin tehokkaat, että lentokone oli enemmän raketti kuin lentokone (lentäjiä oli kielletty yleensä ylittämästä 2,5 Machia (2 655 km/h) ja punainen raja lentonopeusmittariin oli asetettu 2,8 Machin (3 000 km/h) kohdalle). Koneen taistelusäde oli 300 kilometriä.

Hiekkaan piilotettu irakilainen MiG-25.

Ilman jälkipoltinta kone saattoi lentää suoralla lennolla vain 1 200 kilometriä. Koneen lentokorkeus, kahdella ohjuksella varustettuna, oli 24 000 metriä ja neljällä ohjuksella 21 000 metriä. Ilman ohjuksia koneen lentokorkeus saattoi olla jopa 27 000 metriä.

MiG-25:n tutka ei paljastanut alle 500 metrin korkeudessa lentävää lentokonetta. Tämä oli perusteltua, koska kone oli suunniteltu korkealla nopeasti lentävien koneiden tuhoamiseen. Yhdysvaltojen ilmavoimat oli kuitenkin 1970-luvulla siirtänyt ydiniskuvoimaansa osin matalalla lentäviin F-111- ja tuleviin B-1-pommikoneisiin. MiG-25:n kaarto-ominaisuudet eivät kestäneet kuin 2,2 G:n kiihtyvyyden täysillä polttoainesäiliöillä. Myös lähes tyhjillä säiliöillä 5 G:n kiihtyvyys saattoi olla vaarallinen. Konetta ei ollut valmistettu titaanista vaan teräksestä, vaikkakin korkean lämpötilan kestoa vaativissa kohdissa oli käytetty titaanilevyjä. Tiukoissa kaarteissa saattoivat ohjukset irrota siivistä. MiG-25:n etsintä- ja jäljitystutka ulottui vain 50 kilometrin päähän.

• Venäjä
• Ukraina
• muut IVY-maat
• Algeria
• Bulgaria
• Intia
• Irak
• Libanon
• Syyria

• Suomessa yksityisomistuksessa oleva MiG-25RBS
• Perusteellinen artikkeli MiG-25:stä(venäjäksi)
• http://www.saunalahti.fi/halle/planes/rus/mig-25.htm (suomeksi)