Klemens von Metternich

Klemens von Metternichin juuret olivat reininmaalaisessa aatelistossa. Hänen isänsä oli kreivi Franz Georg Karl von Metternich- Winneburg ja äitinsä kreivitär Beatrix Kagenegg. Lapsuutensa ja nuoruutensa Metternich vietti Reininmaalla ja Moselin seuduilla ja oli seutukuntaan kiintynyt koko elämänsä. Pojan syntyessä oli isä Itävallan Alankomaiden hallituksen johtaja.[2]

Metternichin perhe oli kiinnostunut ranskalaisesta kulttuurista. Poika oppi puhumaan sujuvasti sekä ranskaa että saksaa, ja monesti vielä aikuisenakin Metternich puhui monissa tilanteissa mieluummin ranskaa kuin saksaa.[3]

Alkuopetuksensa Metternich sai kotonaan. Vuonna 1788 hän kirjautui Strassburgin yliopistoon aikomuksenaan opiskella diplomatiaa. Ranskan vallankumouksen vuoksi opinnot keskeytyivät vuonna 1789. Nuori Metternich joutui todistamaan vallankumouksen aiheuttamia mellakoita. Hän näki kuinka väkijoukko valtasi kaupungintalon, mikä oli hänen mielestään humalaisen roskaväen riehumista. Hänen mielestään valtaajat eivät mitenkään edustaneet kansaa.[2][3]

Näkemästään järkyttynyt Metternich päätti jatkaa opintojaan Mainzissa. Tässä vaiheessa hän uskoi vallankumouksen olevan nopeasti ohi ja vanhan järjestyksen pian palaavan. Mainzissa hän kuunteli järkyttyneenä ranskalaisten emigranttien kertomuksia vallankumouksellisten riehumisesta ja aateliston murhista. Pian hänen elämänsä muuttuisi. Vuonna 1792 hänen isänsä kutsui hänet luokseen Itävallan Alankomaihin, missä hänen onnistui isänsä suhteilla päästä diplomaattipiireihin. Iso-Britanniassa hän vietti lyhyen ajan vuonna 1794, jolloin kirjoitti vetoomuksen kaikkien saksalaisten aseistamisesta. Tällä välin hänen isänsä oli siirtynyt Itävallan Alankomaista Wieniin pakoon eteneviä ranskalaisia joukkoja.[3][4][2]

Avioliiton Metternich solmi vuonna 1795 kreivitär Eleonore von Kaunitzin kanssa, joka oli Itävallan entisen kanslerin, Wenzel Anton von Kaunitzin lapsenlapsi. Morsian oli rikas ja tasoitti nuoren Metternichin tietä Wienin ylhäisimpiin seurapiireihin. Avioliiton 19-vuotiaan von Kaunitzin kanssa järjesti Metternichin äiti.[2][5][3]

Vuonna 1801 Metternich sai nimityksen Itävallan lähettilääksi Saksiin. Kovin menestyksellisesti Metternich ei siellä virkaansa hoitanut, hän sai maineen naisten naurattajana eikä diplomaattina. Viimein vuonna 1803 hän sai kauan odottamansa lähettilään paikan Preussista, missä yritti turhaan saada maata mukaan Ranskan vastaiseen liittoon. Preussista Metternich teki havainnon, että maa olisi romahtamisen partaalla, mikä myöhemmin kävikin toteen.[2][5]

Vallankumousta seurasi Ranskassa kaaos ja hirmuvalta. Napoleon vakautti maan ja tuli sen tosiasialliseksi johtajaksi ja hän kruunautti itsensä keisariksi vuonna 1804. Hän johti Ranskan sotia vallankumousta vastustaneita naapurivaltioita vastaan ja vuosien 1804–1807 välillä hän kukisti Espanjan, Itävallan ja Preussin sekä pakotti Venäjän tekemään liittolaissopimuksen. Tässä tilanteessa Metternich nimitettiin Itävallan suurlähettilääksi Ranskaan.[3]

Ollessaan suurlähettiläänä Ranskassa Metternich solmi suhteen Napoleonin sisareen Caroline Murat`n kanssa ja ruhtinas Talleyrand kuului myös hänen tuttavapiirinsä. Päästyään näin hyviin asemiin sisäpiirissä, hän saattoi kirjoittaa hyviä raportteja työnantajalleen Wieniin. Kun Napoleon näki Metternichin ensikertaa, hän kysyi kuinka niin vanha valtio, kuin Itävalta oli nimittänyt niin nuoren miehen lähettilääkseen, vastasi Metternich olevansa yhtä vanha, kuin majesteetti oli ollut Austerlitzissä. Seurapiiriyhteyksiensä ansiosta Metternich tapasi usein Napoleonin ja huomasi tämän olevan erittäin turhamaisen miehen.[5][2]

Tällä välin oli Itävalta ajautunut sotaan Ranskaa vastaan ja hävisi sodan. Wagramin taistelun jälkeen hän yritti saada neuvoteltua Itävallalle edullisen rauhan, mutta ei onnistunut. Lokakuussa 1809 Itävallan keisari Frans I kutsui Metternichin Wieniin, missä nimitti hänet ulkoministeriksi. Itävallassa oli pelko Ranskan ja Venäjän liitosta, mikä tapahtuisi hallitsijasukujen avioliiton kautta.[2]

Tietäen Napoleonin turhamaisuuden ja halun päästä vanhojen hallitsijasukujen jäseneksi, Metternichin onnistui järjestää Itävallan keisarin tyttären Marie Louisen ja Ranskan keisarin avioliiton. Ranskalaiset diplomaatit vahvistavat sen olleen Metternichin idean. Metternich puhui kauniisti, että Napoleon tarvitsee avioeron jälkeen uuden vaimon ja että Habsburgien hallitsijasuvun jäsen sopisi keisarille.[5]

Metternich ajatteli asiassa luonnollisesti vain Itävallan etuja. On kyseenalaista, että uskoiko hän avioliiton estävän Napoleonin uudet valloitukset, mutta hän arveli että Ranskalle ja Itävallalle muodostuisi erityissuhde. Itävaltaa ei liitetty Napoleonin muodostamaan saksalaisista valtioista koottuun Reininliittoon eikä se ollut enää Napoleonin vihollisuuksien kohde. Sodista uupunut ja pahasti velkaantunut Itävalta olisi tuskin pystynyt tekemään vastarintaa Ranskalle.[2]

Nyt Metternich kiinnitti huomionsa Itävallan toipumiseen ja kehittymiseen. Hän esitti vuonna 1811, että Itävallasta tulisi tehdä liittovaltio ja purkaa Joosef II:n keskitetty hallinto. Hänen malliinsa liittovaltiosta kuului myös keisarin itsevaltius. Samaan aikaan oli nousussa saksalainen kansallistunne, jota Metternich päätyi vastustamaan. Hän tajusi, että yhden kansallisuuden suosiminen monikansallisessa valtiossa aiheuttaisi pelkkää haittaa. Hän alkoi myös hahmotella ajatustaan Euroopan suurvaltojen tasapainosta.[2]

Eurooppa vuonna 1812 Napoleonin voittojen jälkeen

Napoleon käynnisti hyökkäyksensä Venäjälle vuonna 1812. Itävallan oli pakko antaa Ranskalle 30 000 miestä. Metternich ilmoitti asiasta Venäjän tsaari Aleksanteri I:lle, että Itävalta ei ole tehnyt sitä vapaaehtoisesti eikä julista sille sotaa. Ranskan tappio oli Venäjällä oli Metternichille suuri yllätys. Hän julisti Itävallan puolueettomaksi ja määräsi aloitettavaksi salaisen aseistautumisen. Heinäkuussa 1813 Itävalta, Preussi ja Venäjä tarjosivat Ranskalle rauhaa. Metternich päätti julistaa Ranskalle sodan, jos se ei tartu rauhantarjoukseen.[5][2]

Diplomaattisten huolien ollessa päällimmäisinä Metternichin elämään toi valoa Saganin herttuatar Wilhelmine, joka oli suhteen alkaessa vuonna 1813 32-vuotias. Suhde kesti useita kuukausia ja jatkui kirjeenvaihtona myös sen jälkeen, kun ruhtinatar päätti lopettaa suhteen. Suhde loppui koska ruhtinatar ei halunnut olla naimisissa olleen Metternichin salainen rakastajatar. Ruhtinatarta kuvailtiin, että hänellä olivat ylväät ja säännölliset piirteet ja hänellä olivat laajat tiedot filosofiasta ja historiasta. Pariskunnan toisilleen kirjoittamat 600 kirjettä löydettiin vuonna 1949.[6][7]

Tapahtumat alkoivat vähitellen vyöryä kohti Napoleonin vääjäämätöntä tappiota kohti. Metternich tapasi Napoleonin Dresdenissä 23. kesäkuuta vuonna 1813. Metternich yritti taivuttaa Ranskaa rauhaan jonka ehdot olisivat vielä siedettävät. Hän huomautti Napoleonille nähtyään hänen uudet joukkonsa, että sotilaat olivat lähestulkoon lapsia. Mihin Napoleon turvautuisi kun lapsetkin olisivat kuolleet? Keisarin vastaus on kuuluisa: Metternich kertoi siitä myöhemmin usein ja kirjoitti sen myös muistelmiinsa. Keisari oli vastannut että: ...Olen kasvanut taistelukentällä eikä minunlaiseni mies välitä miljoonan miehen hengestä vähääkään! Metternichille oli nyt selvää, että Napoleon oli hävinnyt. Napoleonin häviön sinetöinyt Kansojen taistelu käytiin 16.-19 syyskuuta samana vuonna.[8][5]

Pääartikkeli: Wienin kongressi

Metternich, Arthur Wellesley, Talleyrand ja muita eurooppalaisia diplomaatteja Wienin kongressissa vuonna 1815.

Napoleon luopui vallasta tappioiden jälkeen 25. tammikuuta 1814. Euroopan valtiot, mukaan lukien tappion kärsinyt Ranska, kokoontuivat Wieniin miettimään Euroopan tulevaisuutta. Tarkoituksena oli estää vallankumoukset ja suursodat. Itävallan keisari Frans I, jota ei seuraelämä kiinnostanut, jäi sivuun. Kokouksen tosiasiallinen johtaja oli Metternich. Hän antoi määräyksen, että vieraita pitää viihdyttää maksoi mitä maksoi. Vieraille järjestettiin teatteriesityksiä, oopperaa ja tanssiaisia. Wienin kongressia kutsuttiinkin myöhemmin ”tanssivaksi kongressiksi”.[9]

Kongressissa Metternich epäili erityisesti Venäjän tsaari Aleksanteri I: pyrkimyksiä. Tsaarin Puolaa koskeneet suunnitelmat olivat hänestä huolestuttavia. Itävallalla ei ollut mitään aikomuksia luopua Puolan jaossa saamistaan alueista, ei vaikka saisi korvauksia Italiasta. Preussi esitti Saksin liittämistä itseensä, mikä oli järkytys, sillä kaikki tiesivät Preussin kuninkaan olevan tsaarin ohjailtavana. Talleyrand huomautti, että Preussista oli tuleva vaarallinen sotilasvaltio, jota on vaikea hillitä.[10]

Kongressin aikana Metternich kohtasi uuden rakastajattaren, Catherine Bagrationin, joka asui edellisen rakastajattaren naapurina. Suhteesta syntyi tytär, Marie-Clementine, jonka isyyden Metternich tunnusti. Bagrationin epäiltiin olleen Venäjän hovin palveluksessa tehtävänään taivuttaa Metternich Venäjän etujen ajajaksi. Seurapiirit käyttivät Bagrationista nimitystä ”alaston enkeli”.[11][12]

Kongressissa Metternich esitti ideansa, että Preussi ja Itävalta liittoutuisivat ja hoitaisivat Saksan länsirajojen puolustamisen. Mukaan pitäisi saada myös Baijeri. Hän halusi perustaa myös Italian ja Saksan federaatiot, joiden johtajana olisi Itävalta. Ranskaa hän piti vastapainona Venäjälle. Iso-Britannian ulkoministeri Castlereagh päätyi tukemaan ajatusta. Ranska sai näin ollen kevyet rauhanehdot ja sen kuninkaaksi asetettiin Ludvig XVIII. Metternich ei tätä halunnut vaan hänen mielestään Ranskan sijaiashallitsijaksi olisi pitänyt asettaa Marie-Louise.[2][9][5]

Itävallan salainen poliisi oli saanut Metternichiltä määräyksen vakoilla ulkomaiden hallitsijoiden vapaa-aikaa ja säilyneiden dokumenttien perusteella erityisesti Venäjän tsaari Aleksanteri I on nauttinut elämästään. Metternich piti tsaaria epäluotettavana ja huomasi tämän vaihtaneen aikaisemman jakobiiniaatteensa uskonnolliseen mystiikkaan. Pian Aleksanteri I teki poliittisen aloitteen, jota Metternich piti itselleen hyödyllisenä.[13]

Wienin kongressi, jota Metternich johti on saanut myöhemmin kritiikkiä sen aristokraattisen suosimisesta ja konservatiivisuudesta. Kyseessä oli kuitenkin aikansa oloissa realistinen ja järkevä ratkaisu, joka onnistui ylläpitämään rauhantilaa Euroopassa. Se oli Metternichin uran huipentuma.[13]

Euroopan rajat Wienin kongressin jälkeen.

Sen sijaan Aleksanteri I:n esittämä Pyhä Allianssi, johon myös Metternich lähti mukaan herätti jo oma aikanaan kritiikkiä ja jopa pilkkaa. Aleksanteri I esitti, että Euroopan valtioiden hallitsijat toimisivat toisiaan kohtaan rauhan ja lähimmäisenrakkauden hengessä jota sovellettaisiin myös politiikassa. Mukaan kuuluivat myös siveelliset periaatteet. Britannia ei lähtenyt mukaan Pyhään allianssiin, sillä sen ulkoministeri Castelereagh uskoi Aleksanterin menettäneen järkensä. Hanketta pilkattiin lähinnä mystiikaksi ja hölynpölyksi, mutta silti valtaosa Euroopan valtioista lähti siihen mukaan.[14]

Vuonna 1818 Euroopan johtajat kokoontuivat Aacheniin. Mukana oli myös liike-elämän edustajia. Kokouspaikan valinnassa oli symboliikkaa, olihan se ollut Kaarle Suuren hovin sijaintipaikka. Kokouksen tavoitteena oli lujittaa yksinvaltaa, oli laitettava alulle aika jota leimaisi ulkonainen ja sisäinen rauha jota leimaisi alamaisten kunnioitus hallitsijoitaan kohtaan. Suurvaltojen välillä vallitsisi voimatasapaino. Tätä ohjelmaa on sanottu Metternichin ohjelmaksi ja tämän ohjelman ajamisesta tuli hänen elämäntyönsä.[15]

Kokous päätti vapauttaa Ranskan miehitysjoukoista. Metternich halusi kääntää historian kelloja taaksepäin, palata ennen vuotta 1789 vallinneeseen kauniiseen maailmaan ja estää se, mitä hän kutsui roskaväen kirkumiseksi. Maailmassa ei hänen mukaansa ollut kansoja, vaan ainoastaan valtioita ja hallitsijoita. Nyt maailmaan hallitsi järki, ohjaus, viisaus ja oikeus. Pyhän allianssin tehtäväksi tulisi kukistaa kapinapyrkimykset.[15]

Kokouksen ollessa tauolla Metternich viihtyi korttipeli-illoissa liikemiesten kanssa seuranaan uusi rakastajatar.[15]

Kokouksen jälkeen Metternich totesi tyytyväisenä istuvansa kuin suuren verkon keskellä. Hän hallitsi Saksaa ja Italiaa. Molemmissa maissa hän kävi häikäilemättömään kamppailuun vapaus- ja yhtenäisyysliikkeitä vastaan. Sananvapaudesta tehtiin loppu. Hän oli nyt Itävallan tosiasiallinen johtaja. Omissa päiväkirjoissaan Metternich arvioi aikansa hallitsijoita, eikä uskonut heistä kovinkaan monen olleen tehtävänsä tasalla: Itävallan Frans I oli kova ja kuivettunut, Ranskan Ludvig XVIII nuutunut, Iso-Britannian Yrjö III mielisairas.[16]

Ensimmäinen isku Metternichin järjestelmään tuli Iso-Britanniasta. Se ilmoitti, että ei lähetä joukkojaan kukistamaan vallankumouksia ja antoi Etelä-Amerikan maiden vapautua Espanjasta. Myös Kreikan annettiin itsenäistyä Osmannien valtakunnasta. Pahin isku tuli Ranskasta jossa oli vuonna 1830 heinäkuun vallankumous. Myös Preussi alkoi kilpailla Itävallan kanssa Saksan johtavan valtion asemasta.[2]

Metternich jäi leskeksi vuonna 1825 ja solmi uuden avioliiton vuonna 1827. Tämä avioliitto päättyi vuonna 1829 vaimon kuoltua ja kolmannen avioliittonsa hän solmi vuonna 1831.[2]

Metternichin sisäpoliittinen vaikutusvalta alkoi heiketä kun hallitukseen nousi Franz Anton von Kolowrat, jonka onnistui päästä keisari Frans I:n suosioon. Metternichiä alettiin pitää jo jossain määrin naurettavana; hän oli turhamainen ja piti pitkiä teorialuentoja asiasta kuin asiasta.[2]

Vuoden 1847 lopulla Itävaltaa ei enää Metternichin mukaan hallittu, vaan sen juoksevia asioita hoidettiin. Minkään asian ei haluttu juurikaan muuttua. Oli Saksan liitto, jonka Frankfurt am Mainin liittopäivien piti Metternichin mukaan estää Saksaa yhdistymistä. Itävalta, joka oli monikansallinen, esiintyi ulospäin Saksan johtajana. Metternich tajusi kuitenkin sen, että suurin osa ihmisistä ei halunnut asioiden olevan näin ja halusi päästä hänestä eroon.[17]

Vuoden 1848 alussa Metternichin vastustaminen oli edennyt jo yhteiskunnan ylimmille portaille, aina keisaripalatsiin saakka. Arkkiherttuatar Sofia juonitteli häntä vastaan levittämällä huhua, että hän oli vanhuudenhöperö. Nuorison mielestä Itävallan valtakunnankansleri nitisti julmasti kaiken sen, mikä oli jalointa ihmisten ajatuksissa. Yleisesti Metternichiä pidettiin miehenä joka käytti säälimättömästi valtaa pitääkseen Itävallan koossa.[18]

Ranskassa oli vuonna 1848 helmikuun vallankumous, kuningas Ludvig Filip I pakeni maasta ja maa julistettiin tasavallaksi. Itävallassa kumous alkoi maaliskuun 13. päivä. Itävallan maapäivien oli määrä kokoontua tuolloin. Wienin kadut alkoivat täyttyä kaikkia säätyjä edustaneista kansalaisista jotka huusivat ”Alas Metternich!”. Hänen asuntoaan vartioineet sotilaat avasivat tulen väkijoukkoon ja useita kuoli.[18]

Metternich valokuvassa vuonna 1855.

Sairaalloinen keisari Ferdinand I totesi Metternichille, että ei halua nähdä kansalaisiaan ammuttavan, mihin Metternich totesi, että kansalle ei saa antaa periksi. Keisarin luo saapunut porvarien lähetystö vaati Metternichin erottamista. Pienen empimisen jälkeen Metternich pyysi eroa, mihin myönnyttiin. Hänen käskettiin poistua perheineen Itävallasta heti, sillä hallitus ei voinut turvata heidän koskemattomuuttaan.[18]

Metternich löysi turvapaikan Iso-Britanniasta. Siellä hän oli vakiovieras salongeissa, missä esitelmöi näkemyksiään maailmasta ja politiikasta. Vuosien 1789 ja 1848 vallankumoukset olivat hänen mukaansa vain aiheuttaneet pelkkää tuhoa rakentamatta mitään uutta tilalle. Metternichin ystäväpiiriin kuului Britanniassa Wellingtonin herttua.[19][20]

Iso-Britanniasta Metternich siirtyi Belgiaan ja Itävaltaan Metternich pääsi palaamaan vuonna 1851, missä kuoli kahdeksan vuotta myöhemmin. Hän oli yrittänyt antaa viimeiseen saakka neuvojaan hallitukselle, mutta niitä ei enää otettu vastaan.[2][20]